Mun äiti on ihan kamala:(

Täällä on myös narsisti äiti ja voisin kertoa niin monia monia surkuhupaisia ja surullisen koomisia tarinoita meidän elämän varrelta jotka kertovat todella luonnehäiriöisen ihmisen käyttäytymisestä.



Äitini on monet kerran saanut minut hermoromahduksen partaalle, tuhonnut minun ihmissuhteita tai henkisesti onnistunut romuttamaan minut juuri silloin kun elämässäni on muutenkin ollut rankkaa. Kaikki sukujuhlat ovat yhtä helvettiä. Enkä vain sano vaan ne ovat todellakin niin hirvittäviä sotkuja, marttyyrikohtauksia, koko suvulle soittelua ja minun parjaamista että en voi pitää mitään juhlia enää.



Lapsillamme ei ole sukusyntymäpäiviä, ristiäisiin ei voi tulla kuin kummit eikä häitä uskallettu viettää. Eli tällaista orjailua on ollut elämäni siihen asti että aloin ymmärtää tuon narsistisen persoonallisuushäiriön. Jotenkin on helpottanut tieto siitä että se on vain sairas eikä ole mitään mahdollisuutta odottaa empatiaa tai rakkautta sieltä suuntaa.



En ole vielä kuitenkaan halunnut katkaista välejä kokonaan. Yritän pitää välit ok siedettävänä, antaa itsestä ja perheestämme mahd. vähän, en kerro mitään henk.koht ja olen mahdollisimman vähän tekemisissä. Näillä pärjää suhteellisen hyvin tässä tapauksessa vaikka välissä iskee taas kamalat morkkikset siitä että on taas vahingossa mennyt kertomaan jonku arkipäiväisen asian joka ei ole mikään ihmeempi, mutta josta äitini on saanut taas väännettyä suuren juorun koko suvulle joka parjaakin minun sanomani mukaan jotain täysin syytöntä ihmistä :/

- jos pidät yhteyttä, niin harkitse tarkkaan jätätkö lastasi äidille sekunniksikaan kahden. Nimittäin on erittäin todennäköistä että äitisi alkaa tekemään myyräntyötään, eli joko haukkuu ja sättii sinua lapselle, murentaa auktoriteettia, antaa ristiriitaisia ohjeita ja viestejä, käyttää kaksoissidosviestintää, syyllistää ja manipuloi lasta jne. Tämän hän osaa ehkä tehdä niin taidolla että kukaan ei sitä heti edes näe tai huomaa vaikka olisi läsnäkin.

- Sen neuvon annan vielä että jos välirikko tulee, keksi valmiiksi jo pari syytä puolituttujen uteluun. Minulta udeltiin usein että "kai menet jouluksi vanhempiesi luokse" tai "vietättekö kesäloman äitisi luona" tms. En aina jaksanut alkaa selittämään tilannetta (ja usein se tulkittaisiin väärin) joten piti keksiä pari yleispätevää syytä, vaikka "äitini on jo sairas eikä jaksa lapsia" tai "äitini haluaa viettää juhlapyhät aina itsekseen". Tuntemattomien kysely saattaa kääntyä syyllistämiseksi, mutta tästä ei pidä välittää.

Nämä numero seiskan kirjaamat vinkit on mielestäni tosi tärkeitä tiedostaa ja ottaa käyttöön!

- Älä ikinä jätä lastasi kahden kuvaamasikaltaisen ihmishirviön kanssa. Vaikka tällainen ihminen saattaa olla sopivan yleisön läsnäollessa erittäinkin lapsirakas ja esittää ihanaa isovanhempaa, todellisuus on ihan erilainen: oikeasti hän suorastaan inhoaa lapsia ja kun yleisö poistuu paikalta, tämä ihminen vajoaa omaan epäsosiaaliseen k*sipäisyyteensä. Tällainen ihminen jättää lapsen yksin, tahtoo hiljaisuutta, tai sitten käyttää kaiken tarmonsa kieroutuneen propagandansa levittämiseen joko sinua haukkumalla ja/tai lasta väheksymällä ja itseään ylentämällä.

- Sopivien selitysten keksiminen helpottaa omaa ja perheesi arkea. Kokemuksesta voin sanoa, että tuntemattomien tai jopa sukulaisten kysely muuntuu helposti syyllistävyydeksi, mutta älä välitä, he eivät tunne taustaasi tai kokemuksiasi. Kyse on pääasiassa tietämättömyydestä ja kyvyttömyydestä asettua asemaasi.

"Vanhempani on sairas eikä jaksa lapsia" tai "Vanhempani on epäsosiaalinen ja tahtoo aina viettää julapyhät itsekseen" ovat myös itse joskus käyttämiäni selityksiä ja ihan tottahan ne ovatkin, prikulleen! Monet normaalin lapsuuden ja normaalin vanhemman omaavat eivät voi edes käsittää, millaista on elää sairaan vanhemman/isovanhemman kanssa.

Lisäisin vielä listaan sen, että lakkaa valehtelemasta tai ylläpitämästä kulisseja sairaan vanhempasi vuoksi! Muista, että sinussa ja perheessäsi ei ole mitään vikaa! Miten hieno ihminen sinusta on tullutkaan, kaikesta kiusaamisesta ja lannistuksesta huolimatta! Ei sun tarvitse käyttää energiaasi sairaan ihmisen tekojen tai puheiden peittelemiseen. Puhu asioista niin kuin ne oikeasti ovat. Alussa jotkut saattavat kauhistella, mutta usko tai älä, et ole kokemustesi kanssa yksin: kohtalotovereita voi löytyä yllättävänkin läheltä.

Minulla on tytär, jonka kanssa en tule toimeen. Olen hänen äitinsä, ja tehtäväni on ollut ja tulee olemaan hänen ohjaamisensa ja neuvomisensa. Asiat vaan vuosien varrella muuttuu. Olen pahoillani, jos joudun puuttumaan niihin negatiivisinkiin asioihin. Koulussa hän on ollut aina alisuorittaja, nytkin ammatillinen koulutus venyy ja venyy ja me "joudumme" kustantamaan opiskeluja osaltamme. Poikaystävistä joudun joskus huomauttamaan, koska he eivät todellakaan ole kovin kauniistikäyttäytyviä kaikki, tai siis se yksi lähinnä, tytärtäni kohtaan. Puhuu rumasti, ei osaa alkeellisimpiaankaan käytöstapoja yms. En todellakaan halua nähdä häntä aviossa sellaisen pojan kanssa. Tällä kaikella negatiivisellakin kommentoinnilla olen huomannut olleen kuitenkin vaikutusta, tahtoo hän sitä myöntää tai ei. Olen äiti, rakastan lastani yli kaiken, mutta en ole kuitenkaan valmis valehtelemaan itselleni hyssyttelemällä ja kehumalla silloin kun siihen ei ole aihetta.

Että teet typeriä päätöksiä. Äitisi haluaa sinulle parasta. Mitäpä jos katsoisit peiliin?

T: Ei-ap

Lisäisin vielä listaan sen, että lakkaa valehtelemasta tai ylläpitämästä kulisseja sairaan vanhempasi vuoksi! Muista, että sinussa ja perheessäsi ei ole mitään vikaa! Miten hieno ihminen sinusta on tullutkaan, kaikesta kiusaamisesta ja lannistuksesta huolimatta! Ei sun tarvitse käyttää energiaasi sairaan ihmisen tekojen tai puheiden peittelemiseen. Puhu asioista niin kuin ne oikeasti ovat. Alussa jotkut saattavat kauhistella, mutta usko tai älä, et ole kokemustesi kanssa yksin: kohtalotovereita voi löytyä yllättävänkin läheltä.

Mulle itselleni alkoi jo tulla kaikenlaisia jännitys- ja paniikkihäiriöoireita. Aloin pelkäämään sosiaalisia tilanteita, jo etukäteen jännitin mahdollisia puheenaiheita ja mietin mitä niihin kulloinkin vastaisin. Oireita ei tosiaankaan helpottanut jo lapsuudesta asti kokemani lannistaminen, mitätöiminen ja ivallinen arvosteleminen. Lääkkeetkin tulivat tutuiksi, kun yritin lääkitä itseäni itsevarmemmaksi ja vahvemmaksi.

Tarkemmin ajatellen, nuo kaikki oireet tulivat ihan vain siitä, että esitin ja näyttelin muiden aikaan, että äitini olisi normaali ja että meillä muka olisi normaalit perhesuhteet. Kauhea paine koko ajan esittää että kaikki muka olisi kunnossa vaikka oikeasti kolmas maailmansota oli muiden tietämättä käynnissä. Oksettavaa, mulle tulee nytkin pahoinvoiva olo jo pelkästä ajatuksesta! Kauhean skitsofreeninen olotila jatkuvasti käynnissä kun piti näytellä asioiden olevan ihan eri tolalla kuin ne oikeasti olivat!

Lopetin esittämisen ja kulissien rakentelun. Sisäistin ajatuksen, ettei minussa ihmisenä (lapsena ja tyttärenä) ole mitään vikaa, mulle vain on siunaantunut henkisesti erittäin sairas äiti, jota itse en ole voinut valita. Aloin kertoa rehellisesti ympärilläni oleville läheisille, mitä kaikkea äiti taas oli keksinyt ja millaiset välit meillä oikeasti on. Helpottava tunne!

omanikin haluaa minulle vain pahinta. On kaunainen, katera ja kateellinen, ja onnellinen vain silloin kun minulla on vastoinkäymisiä tai kriisejä. Silloin ei tukea heru vaan ivaa ja pilkkaa, puukkoa selkään lisää. Siitäs sait, ihan oikein sulle, siinähän opit - tuttua.

Minulla on tytär, jonka kanssa en tule toimeen. Olen hänen äitinsä, ja tehtäväni on ollut ja tulee olemaan hänen ohjaamisensa ja neuvomisensa. Asiat vaan vuosien varrella muuttuu. Olen pahoillani, jos joudun puuttumaan niihin negatiivisinkiin asioihin. Koulussa hän on ollut aina alisuorittaja, nytkin ammatillinen koulutus venyy ja venyy ja me "joudumme" kustantamaan opiskeluja osaltamme. Poikaystävistä joudun joskus huomauttamaan, koska he eivät todellakaan ole kovin kauniistikäyttäytyviä kaikki, tai siis se yksi lähinnä, tytärtäni kohtaan. Puhuu rumasti, ei osaa alkeellisimpiaankaan käytöstapoja yms. En todellakaan halua nähdä häntä aviossa sellaisen pojan kanssa. Tällä kaikella negatiivisellakin kommentoinnilla olen huomannut olleen kuitenkin vaikutusta, tahtoo hän sitä myöntää tai ei. Olen äiti, rakastan lastani yli kaiken, mutta en ole kuitenkaan valmis valehtelemaan itselleni hyssyttelemällä ja kehumalla silloin kun siihen ei ole aihetta.

Jos ei koskaan ole mitään kaunista sanottavaa niin kannattaisi varmasti olal sitten ihan hiljaa. Jos kerran tyttäresi on aina ollut alisuoriutuja niin ilmeisestikin sinä myös olet aina ollut häntä haukkumassa siitä. Onnea lapsesi itsetunnon tuhoamisesta.

Ap:lle voisin sanoa, että lapsi ei tee mitään ilkeillä isovanhemmilla. Omasta kokemuksesta tiedän, että on lapsenakin parempi olla ilman isovanhempia kuin kokea olevansa huono ja ei-toivottu. Jos elämänne on parempaa ilman isovanhempia niin katkaise välit.

Sanon kyllä, aiheesta. Haluanpa vaan nähdä senkin lastaan rakastavan äidin, joka aina jaksaa kehua ja kannustaa, kun lapsi ei jaksa mitään koulussa tehdä, mutta työpaikka saisi mieluiten olla hyvinpalkattu trendikäs sisätyö. Laiskuus vaan aina on ärsyttänyt suunnattomasti, on se sitten omaa, miehen tai lapsen! Ei kai hyvää itsetuntoa saa pelkällä kehumisella. Jos AINA kehutaan, tuleeko niitä oikeita onnistumisen kokemuksia, sitten kun ihan oikeasti on yrittänyt jotain ja onnistunut?? Ei tule.

Sanon kyllä, aiheesta. Haluanpa vaan nähdä senkin lastaan rakastavan äidin, joka aina jaksaa kehua ja kannustaa, kun lapsi ei jaksa mitään koulussa tehdä, mutta työpaikka saisi mieluiten olla hyvinpalkattu trendikäs sisätyö. Laiskuus vaan aina on ärsyttänyt suunnattomasti, on se sitten omaa, miehen tai lapsen! Ei kai hyvää itsetuntoa saa pelkällä kehumisella. Jos AINA kehutaan, tuleeko niitä oikeita onnistumisen kokemuksia, sitten kun ihan oikeasti on yrittänyt jotain ja onnistunut?? Ei tule.

Kehutaan aina kun on aihetta kehua, parikin sanaa monesti riittää. Pikkulasta jo hyvästä yrittämisestä. Ei haukuta, jos tullaan tai jäädään toiseksi kisassa tai jos ei tule kokeesta aina kiitettävää vaan kannustetaan yrittämään.

Mieti, oletko sinä tai miehesi opettanut lapselle sitä laiskuutta ja ehkä vastuiden pakenemista. Jostain se malli on opittu.

Laiskuus vaan aina on ärsyttänyt suunnattomasti, on se sitten omaa, miehen tai lapsen!

Sorry, sehän siis on miehesi, jolta se laiskuus on lapseenkin tarttunut.

t. edellinen vastaaja

Ei nyt mitään työnarkomaanejakaan, vaan aivan tavallisia. Voisko laiskuuden oppia jostain muualta? =) Eihän murhaajatkaan ole aina murhaajien lapsia, vai? Tai tupakoitsijan vanhemmat tupakoi?

narsistiseen äitiini. Aluksi rajoitin yhteydenpitoa, mutta siinä vaiheessa kun alkoholismi astui kuvioon mukaan ja alkoi manipuloimaan lastani vihelsin pelin poikki ja nyt minun on hyvä olla.



Myös minulla on paniikki- ja jännitystiloja sosiaalisissa tilanteissa ja kärsin siitä työelämässä. Ilmeisesti se on seurasuta koko lapsuuden kestäneestä päivittäisestä haukkumisesta, mitätöinnistä ja hakkaamisesta. Pelkään siis hullun lailla mokaavani työssäni, sanovani jotain väärin, koska minut on kasvatettu siihen, että mitä ikinä teen tai sanon on se väärin tai ainakin huonosti.



Meillä manipulointia alkoi kohdistua lapsiin, kun olin päättänyt, että en jätä lapsia kahdestaan saman katon alle äitini kanssa. Kerran olin äidin talon pihalla ja lapsi sisällä mummon kanssa ja lapsi juoksi luokseni itkien ja sanoi, että mummo itkee sisällä, kun sinä äiti et anna minulle lupaa jäädä yökylään mummolaan. Menin sisälle ja siellä mummo itki oikein vuolaasti kyyneleet valuen.. En hitossa voi jättää lasta sinne alistettavaksi ja aamusta iltaan ryyppävän ja umpihimalassa olevan mummon seuraan! Siihen loppui meidän yhteydenpito.



Isäni jostain kumman syystä on naimisissa edelleen äitini kanssa vaikka isäni on normaali. En ymmärrä miksi ei eroa?! Keksittekö te syyn? Äitini on kyllä uhannut monta kertaa tappaa itsensä jos isä lähtee, mutta ei kai tuo ole syy jäädä liittoon? Itse olisin eronnut jo aikoja sitten.

.....

Myös minulla on paniikki- ja jännitystiloja sosiaalisissa tilanteissa ja kärsin siitä työelämässä. Ilmeisesti se on seurasuta koko lapsuuden kestäneestä päivittäisestä haukkumisesta, mitätöinnistä ja hakkaamisesta. Pelkään siis hullun lailla mokaavani työssäni, sanovani jotain väärin, koska minut on kasvatettu siihen, että mitä ikinä teen tai sanon on se väärin tai ainakin huonosti.

Meillä manipulointia alkoi kohdistua lapsiin, kun olin päättänyt, että en jätä lapsia kahdestaan saman katon alle äitini kanssa. Kerran olin äidin talon pihalla ja lapsi sisällä mummon kanssa ja lapsi juoksi luokseni itkien ja sanoi, että mummo itkee sisällä, kun sinä äiti et anna minulle lupaa jäädä yökylään mummolaan. Menin sisälle ja siellä mummo itki oikein vuolaasti kyyneleet valuen.. En hitossa voi jättää lasta sinne alistettavaksi ja aamusta iltaan ryyppävän ja umpihimalassa olevan mummon seuraan! Siihen loppui meidän yhteydenpito.

Isäni jostain kumman syystä on naimisissa edelleen äitini kanssa vaikka isäni on normaali. En ymmärrä miksi ei eroa?! Keksittekö te syyn? Äitini on kyllä uhannut monta kertaa tappaa itsensä jos isä lähtee, mutta ei kai tuo ole syy jäädä liittoon? Itse olisin eronnut jo aikoja sitten.

Jotenkin rikkinäinen sun isäsikin on. Vähintäänkin uhriutunut. Ei kukaan ns. "normaali", terveellä itsetunnolla varustettu ihminen jää suhteeseen kuvaamasi kaltaisen ihmisen kanssa koko elämäkseen. Puolustiko isäsi sua koskaan? Ymmärsikö äitisi käytöksen vääryyden? Entä nyt alkoholin ottaessa äidistäsi vallan?

Tuttuja nuo paniikki- ja jännitystilat minullekin! Jossakin vaiheessa nuoressa aikuisuudessani tuntui jatkuvasti kuin mulla olisi ollut harteillani painava kivilasti. Kävelinkin huomaamattani vähän kumarassa; melkein tuntui että taivas voi tippua päälle ihan milloin vain. Olin ikään kuin varautunut jatkuvaan puolustautumiseen ja pelkoon siitä, että kohta taas joku satuttaa ja arvostelee, tein sitten mitä ja miten vain tahansa. Voitte kuvitella miten raskasta on elää jatkuvassa jännitystilassa, olla kuin säpsähtelevä jänis joka on valmiina säntäämään karkuun hetkenä minä hyvänsä.

Minusta onkin tullut täys-perfektionisti, suorastaan sairaalloisuuteen asti: sen äitini arvostelu, mitätöiminen, lannistaminen, nauraminen ja jatkuva henkinen väkivalta on minussa aiheuttanut. Koskaan en ole itsessäni mihinkään tyytyväinen, suorastaan väsyn ja muserrun omienkin vaatimusteni alle. Koen että mua tarkkaillaan ja tekojani arvostellaan jatkuvasti. En tahdo antaa kenellekään pienintäkään aihetta satuttaa mua. Minusta on myös tullut tietyllä tapaa alisuoriutuja: monta asiaa olen elämässäni jättänyt kokonaan tekemättä tai yrittämättä, koska pelkään jo valmiiksi epäonnistumista!

Äitini väheksyy saavutuksiani ja elämäni onnistumisia, hän tuntee suorastaan katkeruutta ja kateutta jos näkee minut onnellisena tai tyytyväisenä elämääni. Mutta annas olla jos elämässäni tapahtuisi jotakin ikävää, onnettomuutta tai epäonnistumisia! Niistä hän saa suorastaan voimaa ja mielihyvää, pääsee nauramaan ja ivaamaan, levittämään propagandaansa sukulaisille ja muille tutuille. Tuntee varmaan oman surkean itsensä mahtavaksi kun näkee lapsensa kompuroivan elämässään. Ylentää oman surkean itsensä muita lannistamalla!

Otan varmasti neuvoistanne vaarin, siitä voitte olla varmoja.



Tunnen valtavaa katkeruutta siitä, että sain tuollaisen äidin. Useimmilla ystävilläni on äiti kuin paras kaveri, joka auttaa lastenhoidossa yms. miksi mulle osui tälläinen kivireki. Minäkin haluan ihanan äidin jolle voi kertoa mitä vaan. Toinen katkeruuden aihe on se, että äitini myrkyttää sairaudellaan myös isäni (joka on aina ollut aivan ihana isä, mutta valitettavasti liian heikko vastustamaan äitiäni) ja nyt näköjään myös veljeni, josta on kovaa vauhtia tulossa yhtä hullu kuin äidistä. Onhan hän aina ollut äidin lempilapsi ja asunut pitkään kotona joten mikäs ihme se on jos käytöstavat tarttuu... Minäkään en ymmärrä miksi vahempani eivät eroa, isälleni ei ole kui harmia tosta kiusanhengestä.



Puolentoista vuoden välirikkomme aikana isäni ei pitänyt kertaakaan yhteyttä meihin, enkä haluaisi enää samanlaista tilannetta. Mutta tuskin pystyn sitä välttämäänkään. Äitini pystyy loistavasti manipuloimaan ihmisiä ja uskottelemaan että minä olen se vaikea ja kohtuuton ihminen. Hirveä tilanne, varsinkin kun seuraavan välirikon pitäisi kaimolla lopullinen. Ei tee lapsillekaan hyvää, että koko ajan riidellään isovanhempien kanssa ja välillä ollaan väleissä ja sitten taas pariin vuoteen ei nähdäkään.

Minun äitin yrittää udella puhelimessa asiotani, että pääsisi levittelemään ja arvostelemaan minua muille. Hän toivoo minulle pahaa ja nauttii jos minulla menisi oikein surkeasti. Jos nautin elämästä (työstä, ystävistä, lapsistani ja harrastuksistakin) se riepoo häntä erityisesti. Tuttaviaan hän haukkuu minulle mieluusti (vaikken heitä edes tunne) Suunnittelen välien katkaisua kokonaan lopultakin. En kerro hänelle mitään henk.kohtaista mutta hän utelee asoitani siskoltani kierosti.

Voitte rajata asiaa ettette puhu omista asioistanne menemisistä tai tulemisista ettekä ainakaan mielipiteistänne. Älkääkä ottako asioihin kantaa. Jos teille puhutaan ikäviä asioita voitte aina vastata -vai niin!

mulla on ihan samanlainen äiti, pykälää pahempi vielä, aina jaksaa myös haukkujen/sättimisten päälle muistuttaa että mulle olisi pitänyt tehdä abortti / antaa lapsena pois / tappaa. Ja miten olen pilannut hänen elämänsä kun hän "kaikkensa on antanut" (tämä lausutaan aina värisevällä marttyyriäänellä).



Äiti ei ole antanut todellakaan kaikkeaan, hädin tuskin mitään, ei ole ikinä ollut tukena missään (edes lapsena) ja laittoi minut jo kaksikuukautisena kokopäivähoitoon...viikonloput ja lomat hoiti aina mummo. Mutta tästä huolimatta äiti on koko elämäni vain haukkunut ja arvostellut. Äitini ei ole KOSKAAN sanonut mitään kaunista ja hyvää minusta, ei siis ikinä. EI kertaakaan että rakastaisi tai välittäisi, ei kertaakaan kiitosta tai kehua tai tunnustusta että olen jossain hyvä.



AP, äitisi on luonnevikainen, ja ainoa tapa millä voit suojella itseäsi ja perhettäsi on laittaa välit poikki. Mulla meni äidin kanssa välit poikki kun sain omia lapsia. Sen vielä kestin että olin äidiltäni saanut vain paskaa niskaan 35 vuotta, mutta kun sain oman lapsen ja huomasin että äitini käyttäytyi lastani kohtaan samoin, niin silloin napsahti ja ilmoitin että äiti voi ottaa yhteyttä kun opettelee ensin käyttäytymään.



Eipä ole ottanut yhteyttä :) Nyt jo 6v mennyt ilman välejä. Laittaa sisareni kautta sitten jotain haukkumisia ja kommentteja, esim. nähnyt lapseni kuvan ja kertonut sitten että onpa ruma ja vammaisen näköinen lapsi. Mutta ei siis suoraan ole ottanut mitään yhteyttä. Olen ilmoittanut että saa tulla tapaamaan ainoita lapsenlapsiaan mutta ei ole kiinnostanut, ei ole siis mitenkään huomioinut kuuteen vuoteen lapsiani.



Joten nyt on helppo hengittää, ei tarvitse aina pelätä äidin puheluita eikä mene enää kahta viikkoa toipumiseen äidin tapaamisesta. Ennen purin kaiken pahan mielen perheeseeni, nyt kun äitini ei enää rääkkää minua, ei perheenikään joudu kärsimään pahasta olostani. Suosittelen!



Äitienpäivä lähestyy, enpä todellakaan laita korttia/kukkaa äidilleni menemään...

Haukkunut ja mitätöinyt miestäni koko hänen elämänsä ajan ja alkoi siirtää suvun mustan lampaan viittaa myös meidän lapsemme niskaan, silloin puhalsimme pelin poikki.



Nyt mennyt jo monta vuotta ilman minkäänlaista yhteyttä ja tämä on oikeasti tosi vapauttavaa :)

Ainakin meillä vaikeneminen toimii parhaiten. Niin surullista kuin se onkin.



Minullakin elämäni seesteisintä ja antoisinta aikaa on ollut se aika minkä olen ollut täysin erossa äidistäni. Asuin 5 vuotta ulkomailla, eikä äiti raskinut soitella kuin korkeintaan kerran kuussa lyhyitä puheluita. Siinä ei jäänyt aikaa sekaantumiselle eikä arvostelulle :)



Suomeen palaaminen oli kuitenkin järkytys. Olin kuvitellut päässeeni eroon juurikin siitä kontrolloimisesta ja arvostelusta, mutta kaikki jatkui samanlaisena kuin ennen ulkomaille muuttoani :(



Silloin päätin alkaa salaamaan kaiken elämääni liittyvän. Siinä täytyy vaan olla tarkkana ettei vahingossa lipsauta mitään omia asioitaan. Pienetkin jutut aiheuttavat pitkällisiä paheksuvia saarnoja. Jos vaikka vahingossa sanon, että 'käytiin lasten kanssa eläintarhassa', osaa äitini siitäkin keksi vaikka mitä hirveyksiä ja syitä arvostella ja paheksua minua. "Holhouksen alle sinut pitäisi panna" on melko tyypillinen lausahdus äitini suusta.

En yhtään ymmärrä mistä se tulee, sillä olen menestynyt elämässäni ja urallani oikein hyvin.

Sulla tosiaan on ehkä pykälää pahempi tilanne, miten voi sanoa omasta lapsesta että olis pitänyt tehdä abortti? Tai haukkua lapsen lapsia rumiksi? Ei ihan terveen ihmisen kommenteilta kuulosta.



Muuten sun teksti oli kovin tuttua. Taas menee varmaan pari päivää toipua äidin puhelusta, muuta ei päässä pyöri kuin miten mä voinkin olla näin tyhmä/itsekeskeinen tai mitä milloinkin.



Mutta miten sä olet kertonut lapsillesi missä toiset isovanhemmat on?