Miltä käytännössä tuntuu erota, kun on pienet lapset?

se että mies valehtelee pikkuasioista...ei siinä mitään, varmaan osin vahingossakin sanoo väärin (esim. vahvistaakseen viestiään). Ei hän pahaa tahdo. Ainut vaan että suhteesta tulee sellainen, että joutuu olemaan varpaalaan "pitiköhän tuo nyt paikkaansa?". No jos ei hulluksi sentään tule, niin ei se ainakaan lähennä...Alkaa sellaiseksi, että ei enää kuuntele toista (ettei voisi kuulla valheita).

Tämä ketju on näköjään kerännyt yhteen kaikki, jotka haluavat erota. Mutta aika vähiin ovat jääneet eronneiden kokemukset (niistä muutamista kiitos!). Ei mullakaan niitä kokemuksia ole, vain eroajatuksia ja -suunnitelmia. Sen verran pitkällä kyllä jo suunnitelmat, että ollaan miehen kanssa sovittu että erotaan. Nyt vaan sitten pitäis kaikki käytännön järjestelyt jotenkin hoitaa. Remontoida talo myyntikuntoon, myydä se, etsiä uudet asunnot, kertoa lapsille, suvuille ja kavereille.



Olisi kyllä ihanaa, jos joku pienten lasten kanssa samatapaisten eroajatusten jälkeen eronnut (ei siis niinkään alkoholistista/pettäjästä eronnut) eksyisi tänne kertomaan miltä silloin ja nyt tuntuu. Tai joku, joka on saanut suhteen toimimaan tällaisten erohaaveiden jälkeen. Kirjana sellaisen (jälkimmäisen) kyllä tiedänkin: Suvi Tirkkosen

avioliitonpelastustarinan. Sitä voin kyllä suositella kenelle tahansa eroajatusten kanssa painivalle, joka vielä haluaa yrittää.

Suvi Tirkkosen

avioliitonpelastustarinan. Sitä voin kyllä suositella kenelle tahansa eroajatusten kanssa painivalle, joka vielä haluaa yrittää.

mun kaveri yritti erota, jaksoi hetkien aikaa yksin ja palasi sitten perheensä pariin. Ei voinut jättää lapsia joka toiseksi viikoksi kuulemma. Toinen lapsi hällä jo teini ja toinenkin kymmenen korvilla. Että vaikeemppaa se eroaminen varmaan sitten pienten lasten kanssa on.

Totta. Moni saattaa eron jälkeen olla niin kyllästynyt/ väsynyt miehiin,että vähän aikaa ihanaa olla ilman niitä ja huolehtia pelkästään itsestä ja lapsista!

Up! Hyvä ketju.

Kun lopulta en enää jaksanut ja jätin miehen, sitten tämä muka alkoi itkemään ja halusi yrittää ja lupasi muuttua. Tuli 9 hyvää ja 10 kaunista lupausta.Yritin sitten testatakseni kysyä yhtä yksinkertaista kysymystä, mies antoi tyypillisimmän vastauksensa: ei kuulu sulle. Niinpä niin, mahtava tilanne alkaa edes "yrittämään".

jatkaa taas, tämä aihe on mielessäni joka päivä...Mies nalkuttaa, vittuilee ja itsekin tiuskin vaan hänelle kun en välillä siedä häntä silmissäni. Ja seksi ja sen puute!! Ei jostain syystä kiinnosta, pitäisi suostua kun mies haluaa, ilkeilyn takia en enää haluakaan, raskausaikana jne. halusin mutta mies ei, ei tosiaankaan. Ei tästä taida mitään tulla, odottelen vuokra-asuntoa ja töihin paluuta jolloin voisin ostaa oman asunnon itselleni ja lapsilleni. Väliaikaiasesti asuttiin erossa ja mies jaksoi viikon olla mukava, sitten alkoi IHAN SAMA MENO.



Ja miehen mielestä lasten takia pitää yrittää, minä en saa olla täällä nainen, pelkästään äiti. Ja minun hyvinvoinnillani ei ole mitään merkitystä, typerä mies. Puhua ei tietenkään tarvitse, joskus avaa suunsa ja tuntuu että ymmärtäisi yhden lauseen, muuten on vaan poistyöntävä.

Olise hirveetä ku vanhemmat eros mut kyl siihen tottu olin han sen tään 2.v ja sisko puol vuotta

Ap, viestisi olisi voinut olla minun kirjoittamani. Lapseni on alle 2v, enkä opiskelijaäitinä jaksa/pysty eroamaan. Myöskään mies ei halua erota käytännön syistä, ei rakkaudesta. Aion erota kunhan valmistun, yritän saada voimia yhteiseloon vielä pariksi vuodeksi.

Nostan vanhaa ketjua.

Itse olen miettinyt eroa koska teen suutimman osan kotitöistä ja lastenhoidosta yksin. Se, mitä mies tekee, pitää pyytää ja odottas, että tekee. Oma-aloitteisuutta ei tunnu olevan. Pääasiassa räplää puhelinta.

Viime kesänä mies oli viikon poissa ja tuo aika oli luksusta. Paljon voimavaroja säästyi, kun ei tarvinnut turhaan odottaa miehen tekevän jotain ja pettyä, kun ei tee eikä tarvinnut jaella käskyjä (mies ei todellakaan tee asioita omatoimisesti).

Eroamalla saisin myös omaa aikaa kun mies hoitaisi lapsia. Uskon meidän olevan parempia vanhempia erillämme. Jotenkin tuntuu, ettei meistä ole parisuhteeseen ja vanhemmuuteen yhtä aikaa :(

"Oon lasten tähden huonossa suhteessa" on usein tekosyy omalle saamattomuudelle. Kyllä lapset huomaa vanhempien välit, onpa ne hyvät tai huonot. Millaisen mallin haluat lapsillesi antaa, on sinun päätettävissäsi. Jaksamista, teet niin tai näin.

Parempi erota, kun lapset nuoria. Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa,sitä vaikeampi heidän on ymmärtää eroa varsinkin jos vanhemmat ei riitele. Teini-iässä välttelisin eroa.

Minä oon vasta eronnu kahden alle kolmevuotiaan äiti.

Tietyllä tapaa moni asia on helpottunut (tämä on ehkä jopa hiukan tabu, ainakaan sitä ei saa ääneen sanoa), ei ole enää sitä kolmatta lasta hoidettavana. Toki, olen väsynyt, mutta tiedän että lasten kasvaessa helpottaa.

Moni asia menee paljon jouhevammin, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon mielipiteinensä (ex kun oli aivan pihalla lastenkasvatuksesta, antoi esikon uhmakiukuille perään ym. Vain selvitäksensä itse helpommalla. Kasvatus oli tyyliä kun lapset ovat hiljaa paikallaan, niitä voi sietää.)

Ainoa asia, mikä on vaikeampaa on liikkuminen, koska minulla ei ole varaa autoon. Ja valitettavasti seksin saantikaan ei helpota, ainakaan jos lasten isä ei koskaan ota lapsia luokseen.. 😂 mutta muuten elämä on paljon mukavampaa! Jää rahaa ostaa lapsille terveellistä ruokaa ilman pikavippejä kun 90% rahoista ei mene kaljaan, ei tarvi arvuutella onko toinen taas humalassa ja koittaa lukea pienintäkin merkkiä.. ei tarvii ressata siitä, että toinen vaan makaa ja vittuilee. Ei tarvi ärsyyntyä kun kaikki on taas jätetty levälleen ku ankan paska, minä ku siivoan omat jälkeni samantien.

Apua minullakaan ole kuin todella harvoin, mutta sen kanssa vaan on elettävä. Oma valinta. Välillä tuntuu että pää räjähtää mutta alan aina silloin pelleillä vaikka väkisellä lasten kanssa, niin kaikilla unohtuu paha mieli :) jos tuntuu siltä niin erotkaa, vaikka hetkeksi. Mikään ei ole kiveen kirjoitettua, aina voi palata takaisin yhteen jos kummastakin siltä tuntuu :) ei ole mikään pakko väkisellä jankuttaa tilanteessa, jossa kukaan ei ole onnellinen.

Ei ihmekään, että suomalaiset ovat niin masentunutta ja sisäänpäinkääntynyttä kansaa. Joku haluaisi onnettomasta parisuhteesta eroon, niin "ei ei koska lapset ne on tärkeimpiä ei vanhempi saa enää sitä eikä tätä".

Suomessa vanhempien odotetaan uhraavan kaikkensa lapsien ja avioliiton kestämisen edessä. Hieno juttu, sitä ne omatkin lapset sitten 30v päästä toteuttavat, että itse pitää olla vuositolkulla onneton koska lapset ilmeisesti menee rikki kaikista eniten vanhempien erosta, eikä suinkaan etääntyneiden ja onnettomien vanhempien vaikutuksesta.

Välillä tuntuu etteivät vanhemmat ajattele olevansa enää ihmisarvoisia, kun ovat mukuloita maailmaan pyöräyttäneet. Erityisen vahvan mielipiteen omaavat moralisoivat onnettomien parisuhteiden vankeja ettei erota saa, lisää yhteistä aikaa (jos halveksuisin puolisoani niin en ehkä haluaisi enempää yhteistä aikaa) niin asiat korjaantuu.

Vaikka mistä minä mitään tiedän, omia lapsia ole eikä tule koska olen selkeästi liian itsekäs vanhemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Meille sanoi pariterapeutti aikoinaan että pahinta mitä vanhemmat voi lapsilleen tehdä on jatkaa huonoa avioliittoa LASTEN takia. Lapset eivät ole tyhmiä.

Kuinka moni aikuinen on sanonut lapsuudestaan että kunpa vanhemmat olisvat vain eronneet, sitä mykkäkoulua, riitelyä tai tulehtunutta tilannetta ei olisi tarvinnut kestää / jatkaa.

Meillä mies lähti kun lapset olivat 1- ja 3-vuotiaat. Lähti toisen naisen matkaan. Alussa luulin ettemme koskaan selviä mutta kas kummaa, nyt tuosta on aikaa 4 vuotta ja meillä on kaikki enemmän kuin hyvin. Elämme onnellista ja tasapainoista arkea kolmestaan :) Kaikki hyvin.

Ei meilläkään ole tukiverkkoja lähellä mutta pärjäämme siltin.

Lapsilla on myös hyvä suhde isään, näkevät säännöllisesti joka toinen vkonloppu ja kaikki asiat toimii.

Me ei olla käyty missään parisuhdeterapiassa. Eikä kumpikaan oikein näe sille syytäkään, koska ongelma on siinä, että minä en _halua_ jatkaa. Mitä se terapeutti sille mahtaa? Mutta hienoa, että ne osaavat noin fiksuilta kuulostavia asioita sanoa, eivätkä vaan hinnalla millä hyvänsä käske jatkamaan.

En usko, että pariteraapiassa käsketään koskaan jatkamaan hintaan mihin hyvänsä. Käytiin itse tuo, ja aluksi pitkiä aikoja niin, että kumpikin kävi yksin. Erityisesti tuo oli hyvin antoisaa. Kun parisuhteessa on paha olo se voi johtua siitä, että minulla/toisella on paha olo sisältäni tulevista syistä ja se heijastuu parisuhteeseen tai siitä, että ollaan vaan yhdessä niin erilaisia ettei löydetä hyvää tapaa olla yhdessä. Tajusin meillä olleen molempia: oltiin liian erilaisia, tyyliksi oli kymmenien vuosien aikana taaplata yhteiselämän polkuja toiselle tyydyttävällä ja toiselle lähes mahdottomalla tyylillä. Suhteen kannalla mentiin terapiaan liian myöhään, 15 vuotta aikaisemmin olisi pitänyt, ja 30 vuotinen liitto päättyi. Vaikka lapset olivat jo aikuisia järkyttyivät silti erosta. Asiat jotka näin jälkikäteen on tajunnut: sinne terapiaan olisi pitänyt mennä teidän vaiheessa, kun lapset on pieniä, ja se terapia olisi pitänyt silloin ottaa itsekin mahdollisuutena kehittyä itse. Jos silloin olisin itsekin oppinut enemmän tajuamaan itseäni ja miestä ja jos mies olisi tehnyt saman, ehkä kiikuttaisiin vieretysten eläkeläisenä, nyt terpaia tuli liian myöhään. Toinen tajuamani juttu: vaihtamalla ei parane jos ne oman pään ongelmat pysyy samanlaisina. Opettelin tajuamaan itseäni paremmin ja olemaan onnellinen omissa nahoissani. Nykysuhteessa en nalkuta, pystyn suhtautumaan rauhallisemmin elämän pikku ongelmiin. Ja yksi tärkeä asia on etukäteen miettiä millaista on elää lasten kanssa ilman kumppania. Vaikka se kumppani olisi ollut laiskempi kotitöissä eron jälkeen teet kaiken itse, jos raha oli tiukalla yhdessä tuskin on enempää erottua, jos tuli riitaa ydinperheessä, turha unelmoida täydellisen harmonisesta uusioperheestä, sellainen on satua. Mutta jos on koko ajan paha olo kotona ja se paha olo ei tule itsesi sisältä vaan siitä puolison kanssa olemisesta niin kyllä kannattaa erota jos terapia ei auta.

Koittakaa nyt pariterapiaa ja omaa yhteistä aikaa alkuun. Monet vanhat onnelliset parit sanovat, et rakkaus on tahdon asia. Pitää yrittää nähdä hyvä toisessa silloinkin kun on vaikeaa.

Sit jos ei toimi niin onhan se erokin vaihtoehto.

Onko ne lapset aina pakko jäädä äidille.Kumpikin vanhemmista kaipaa lapsiaan,kaipuu on tasavertainen.Tehkää vuoroviikkoasumisjärjestely tai ryhdy siksi toiseksi vanhemmaksi.

Itse aikanaan jäin ihan ilman mitään dramatiikkaa asumaan yksin,asuimme alussa jopa samassa talossa,ja myöhemminkin aina lähekkäin.

Tuntui että tyttäreeni vain välit syveni kun en nähnyt ihan joka päivä.Ja samoin taisi isällekin käydä,kun taas vastaavasti oli välillä yksin.

Elämä muuttuu kalliimmaksi ja hankalammaksi. Uusia lapsia ei enää tule jos ei halua uusperhekuviota. Voi olla että yksin ette kumpikaan saavuta enää sitä elintasoa josta olisitte yhdessä voineet nauttia eli asutte ahtaammin, ajatte pienemmällä ja vanhemmalla autolla, matkailette vähemmän, harrastuksille on vähemmän aikaa...

Kerropa rehellisesti ap mitä sinä olet tehnyt parisuhteen eteen?

Itse en ole eronnut, mutta takana on pitkä liitto vaikeine aikoineen. Meillä on myös pieniä lapsia ja olen eroa ajatellut useasti. Meillä sattui vielä tähän päälle miehen vakava sairaus, joten kärvistelty ollaan.

Vanhemmuus muuttaa ihmisiä. Kun lapset ovat pieniä, elämästä tulee vaan sellaista selviytymistä. Ei siinä mytäkässä kukaan jaksa parisuhteeseen panostaa. Mutta kun tuo aika helpottaa, on aika toimia. Sinun pitää ottaa itsestäsi niskasta kiinni ja tehdä muutos. Voin luvata, että kun alat itse toimimaan toisin, myös miehesi tapa toimia. Alussa tuntuu varmasti vaikealta, mutta sinnikkyys kannattaa.

Jos läheisyys puuttuu, ota se pienin askelin takaisin. Sivele kättä, koske hartiaa ym. Päivittäin jotain pientä. Kun toinen tekee jotain mukavaa, kehu. Opi sanomaan mitä haluat, älä mäkätä. "Haluaisin että tyhjäisit tiskoneen tänään". Jos mies unohtaa, pue mahdollinen suuttumus sanoiksi. "Kun et tee pyytämääni asiaa, minusta tuntuu ettet arvosta minua tms.". Pitkissä liitoissa monesto ajaudutaan tilanteeseen jossa LUULLAAN tietävän mitä toinen ajattelee. Se ei vaan toimi eli PUHU!

Toiseksi hanki teille kahdenkeskeistä aikaa. Ihan vaikka vaan pieni kävelylenkki aluksi tai saunailta jos kylpyläviikonloppu tuntuu oudolta.

Mieti että sinä olet joskus rakastanut miestäni niin paljon, että olette halunneet yhdessä perheen. Älä anna sen unelman erottaa teitä.

Minulla oli kauan tuo oikotie-unelmointivaihe. Nyt olen ymmärtänyt, että ero ei ole se autuaaksi tekevä vaihtoehto. Suhteen eteen on tehtävä töitä ja aina se työ ei ole mukavaa, mutta kannattavaa se on usko pois. Hyvä vetää hyvää puoleensa, sitä saa mitä antaa jne. Me päätimme yhdessä jatkaa. Kävimme rehellisesti läpi tilanteemme ja se teki kipeää molemmille, mutta oli puhdistaa. Myönsimme rehellisesti, että paskaa on mutta tehdään sille jotain! Aviolupauksia antaessa on helppo hymyillä, mutta kun ne oikeat karikot tulevat niin kyllä se perkele koville ottaa!

Toivon teille kaikkea hyvää, mieti näitä asioita ja keskustele miehesi kanssa. Pitkään liittoon kuuluu kaikenlaisia vaiheita, niistä pitää vaan päästä yli ja niihin pitää osata suhtautua.