Miltä käytännössä tuntuu erota, kun on pienet lapset?

Mutta entä jos toiselta ei vuodet ja lapset vie kiimaa ja tunteita? Pitääkö siinä kärsiä loppuelämä hylkäämisiä ja torjumisia? Kyllä se käy itsetunnon päälle ja rupeaa masentaa kun toisesta on yhtä paljon seuraa kun inhottavasta työkaverista. Ja niin se oma halu yrittää lähestyä, jutella ja olla lähellä sitä toista on alkanut hiipumaan. Se on selvää ettei ole oikeita eikä sielunkumppaneita mutta kyllä monet ihmiset varmasti haluaisivat olla minuun yhteydessä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen juuri eronnut, lapset ovat 2,5v ja 6kk. Olen asunut vasta vähän aikaa yksin lasten kanssa, mutta tällä hetkellä tuntuu että tämä oli hyvä ratkaisu.

Minä olin suhteessa vain lasten takia ja olisin vieläkin voinut olla, mutta mieheni päätti erosta. Suhteessa olimme vain kavereita toisillemme. Lapset ovat ottaneet eron hyvin, pieniä kun vielä ovat.

Minä olin puolivuotias, kun vanhempani erosivat. On harhaluulo, että pienet lapset selviytyvät erosta paremmin. Tietysti se näyttää siltä, ymmärrän, mutta oikeasti mitä pidemmälle lapsi ehtii kasvaa vanhempiensa liitossa, sitä pidemmälle hänen psyykensä kehittyy normaalisti. Tämä on ihan järjellistä.

Pieni lapsi ei tietysti ymmärrä mitä hänelle tapahtuu, mutta ei se tarkoita, ettei siitä jälkiä jäisi. Päinvastoin psyyke menee siitä ihan nyrjälleen, tämä on tietenkin melko yleistä, koska avioerot eivät ole harvinaisia.

Eivät toki aikuiset itsekään selviä eroista traumoitta, minun vanhempani kärsivät vieläkin siitä kolmenkymmenen vuoden jälkeen, vaikka heillä olikin ihan painavat syyt erota. Toki kieltäisivät kysyttäessä, mutta rehellisyydestä se olisi kaukana. Mutta epärehellisyyskin on niin arkipäivää, että parempi kuin ei luota kehenkään eikä itseensäkään vaan haluaa totuuden. Sieltä se todellinen onnikin sitten löytyy.

Googlailin ja löysin tämän vanhan ketjun. Meillä lapset 1,5v ja 5v.

Samaa olen miettinyt kuin moni muukin näköjään, voiko erota jos ei ole ns. hyvää syytä siihen.

Omanko onnen? takia pystyisi aiheuttaa tuskaa lapsille ja miehelle..?

Meillä ei puhuta paljoa mistään syvällisemmästä eikä paljon muustakaan. Toki ei silloin riidelläkkään paljoa.

Tuntuu, että haluan enemmän. Eihän se elämä tässä voinut olla? Just fading away.

Mies lähtee arkisin töihin aamulla ennen ko herätään ja tulee vasta illalla 18-19 aikaan kotia.

Mies hoitaa lasten iltapalat, pesut ja nukkumaanmenot, noin tunnin homma.

Ja sitten jämähtää puhelin kädessä (pelailee kaikkia tyhmiä teinien pelejä) sohvalle myöhään yöhön asti.

Yksi  sarja mitä seurataan, niin yleensä katotaan se aina illalla yhdessä (mutta silloinki se saakelin puhelin kädessä ja pelaa) ja tuntuu että se sarja onki ainoa yhteinen asia, jotain mistä tulee jotain puhuttavaa.

Eikä siis mitään naisjuttuja miehellä vaikka puhelin aina kädessä, tänään ekaa kertaa mietin että oliski. Että en jotenki olis edes vihainen tai varmaan vähän olisin, mutta ennemmin tyytyväinen koska olisi sitten kunnon syy miksi vois erota.

Tämä ajatus jotenki herättikin, että kuinka onneton olenkaan.

Olen päivät yksin lapsien kanssa. Asutaan syrjäseudulla pohjoisessa.

Ei paikkoja missä kylästellä, kuin omat vanhemmat ja he ei ole mitään omistautuneita isovanhempia eikä mitenkään läheisiä olla. Yksi kaveri on, sellainen light kaveruus, tosi harvoin nähdään.

Ei palveluita, mulla ei työllistymismahdollisuuksia, lapsilla ei kavereita, ei harrastusmahdollisuuksia. Haluaisin käydä salilla, elokuvissa, ruokakaupassa jonne ei olis tunnin ajomatka ja joskus kun ei huvita tehdä ruokaa niin voispa vain hakassa vaikka pikaruokaa mutta ei. Kun tarvii jotain vaatetta niin olispa mukava kun vois vain kävästä ostamassa eikä aina tarvis tilata. Vanhempi lapsi pääsi 2-3v sitten käymään hoplopissa, vieläkin muistaa sen ja kyselee koska taas pääsis.

Jos muuttaisin niin kaksi kaupunkia olisi vaihtoehtona, toinen reilu 500km päässä ja toinen reilu 800km päässä. Kauimmaisessa asuisi myös veljeni lapsensa kanssa, eli siellä olis sentään tuttukin valmiina. Toisessa ei ketään tuttuja. Olisihan se hurjaa muuttaa yksin lasten kanssa ilman että olisi yhtään ketään tuttua.

Olen jo miettinyt mielessäni käytännön asioita, yhteiset velat täytyy maksaa pois, säästää rahat 3kk vuokraan, pari tonnia pahan päivän varalle ja kolmisen tuhatta uusiin kalusteisiin ja muihin. Näihin menisi noin vuosi, eli sen aikaa pitäisi olla vielä yhdessä.

Pärjäisimme rahallisesti ainaki lasten kanssa. Toki pienet tulot olisi mutta myös pienet menot.

Tämä onkin fantasiani ja epäilen, että sellaiseksi jääkin koska aina tulee se, että en voi muuttaa niin kauas, lapset näkisi tosi harvoin isäänsä ja ikävöisivät häntä ja vain sen takia, että äiti oli onneton kurjassa korvessa, onnettomassa parisuhteessa.

Märkä rätti lävähti naamalle ja heräsin päiväunesta!

el kirjoitti:

Kerropa rehellisesti ap mitä sinä olet tehnyt parisuhteen eteen?

Itse en ole eronnut, mutta takana on pitkä liitto vaikeine aikoineen. Meillä on myös pieniä lapsia ja olen eroa ajatellut useasti. Meillä sattui vielä tähän päälle miehen vakava sairaus, joten kärvistelty ollaan.

Vanhemmuus muuttaa ihmisiä. Kun lapset ovat pieniä, elämästä tulee vaan sellaista selviytymistä. Ei siinä mytäkässä kukaan jaksa parisuhteeseen panostaa. Mutta kun tuo aika helpottaa, on aika toimia. Sinun pitää ottaa itsestäsi niskasta kiinni ja tehdä muutos. Voin luvata, että kun alat itse toimimaan toisin, myös miehesi tapa toimia. Alussa tuntuu varmasti vaikealta, mutta sinnikkyys kannattaa.

Jos läheisyys puuttuu, ota se pienin askelin takaisin. Sivele kättä, koske hartiaa ym. Päivittäin jotain pientä. Kun toinen tekee jotain mukavaa, kehu. Opi sanomaan mitä haluat, älä mäkätä. "Haluaisin että tyhjäisit tiskoneen tänään". Jos mies unohtaa, pue mahdollinen suuttumus sanoiksi. "Kun et tee pyytämääni asiaa, minusta tuntuu ettet arvosta minua tms.". Pitkissä liitoissa monesto ajaudutaan tilanteeseen jossa LUULLAAN tietävän mitä toinen ajattelee. Se ei vaan toimi eli PUHU!

Toiseksi hanki teille kahdenkeskeistä aikaa. Ihan vaikka vaan pieni kävelylenkki aluksi tai saunailta jos kylpyläviikonloppu tuntuu oudolta.

Mieti että sinä olet joskus rakastanut miestäni niin paljon, että olette halunneet yhdessä perheen. Älä anna sen unelman erottaa teitä.

Minulla oli kauan tuo oikotie-unelmointivaihe. Nyt olen ymmärtänyt, että ero ei ole se autuaaksi tekevä vaihtoehto. Suhteen eteen on tehtävä töitä ja aina se työ ei ole mukavaa, mutta kannattavaa se on usko pois. Hyvä vetää hyvää puoleensa, sitä saa mitä antaa jne. Me päätimme yhdessä jatkaa. Kävimme rehellisesti läpi tilanteemme ja se teki kipeää molemmille, mutta oli puhdistaa. Myönsimme rehellisesti, että paskaa on mutta tehdään sille jotain! Aviolupauksia antaessa on helppo hymyillä, mutta kun ne oikeat karikot tulevat niin kyllä se perkele koville ottaa!

Toivon teille kaikkea hyvää, mieti näitä asioita ja keskustele miehesi kanssa. Pitkään liittoon kuuluu kaikenlaisia vaiheita, niistä pitää vaan päästä yli ja niihin pitää osata suhtautua.

Tämä oli hyvä juttu!

Vierailija kirjoitti:

Lapsemme ovat aikuisuuden kynnyksellä. Miehen kanssa ollaan puhuttu, että onneksi ei erottu silloin lasten ollessa pieniä. Kumpikin oli väsyneitä lasten korvatulehduskierteissä yms. huolissa. Tuli äyskittyä ja sanottua pahasti ja seksiäkään ei pahemmin ollut, kun aina väsytti. Itse kerran tulostin avioeropaperinkin pöydälle, kun ajattelin, että elämä olisi helpompaa, kun lapsia pitäisi hoitaa vain joka toinen viikko ja saisi vapaata sen joka toisen. Ja ehkä maailmassa olisi se mies, joka jaksaisi kannatella ja ymmärtäisi ja olisi ihana yms.

Lapset kasvoi ja elämä helpotti ja mekin vanhenimme ja kasvoimme ihmisinä. Nyt monien kokemuksien jälkeen olemme kasvaneet niin yhteen, että ei voisi kuvitellakaan eroavansa. Seksielämäkin on kuin uudelleen syntynyttä muutaman viime vuoden aikana, kun väsymys on väistynyt ja taloudellinen tilanne parantunut eli huolia vähemmän.

Tämä vain oma kokemus siitä, että ihan ensimäiseen väsymykseen ei kannata ajatella avioeron olevan pelastus. 

Toivossa on hyvä elää, sano lapamato.

Samaa mietin, jospa asiat helpottuu kun lapset on vanhempia ja raha-asiatkin on ensi vuoden puolella helpottumassa. Ei kannatakkaan nyt erota.

Vierailija kirjoitti:

jos luulevat, että vanhempien kuuluu koko ajan kosketella, pussailla toisiaan. Luulen, että lapsille tulisi hyvin vääristynyt kuva siitä, mitä parisuhde on. Omat isovanhempani eivät koskaan eronneet, enkä ikinä nähnyt heidän pussaavaan toisiaan tmv. Se ei muuta yhtään kuvaani siitä, että he olivat ihanan onnellinen pari ja täydelliset isovanhemmat. Niin se kuuluu mennäkin, että nuoruuden leimahtava romantiikka muuttuu lasten myötä arjen kumppanuudeksi.

Tämän kun pariskunnat - etenkin naiset - ymmärtäisivät nykyäänkin. Alkurakastumisen huuma kestää maksimissaan pari vuotta ja jos sen haluaa kokea aina uudelleen, kumppania pitää vaihtaa muutaman vuoden välein.

Todellinen vuosikymmeniä kestänyt rakkaus on juuri sitä arjen kumppanuutta, jossa on yhdessä koettu niin ne myötä ja vastamäet. Sellaista syvällistä yhteenkuuluvuutta ja toisesta välittämistä ei koe jossain lyhyessä suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jos luulevat, että vanhempien kuuluu koko ajan kosketella, pussailla toisiaan. Luulen, että lapsille tulisi hyvin vääristynyt kuva siitä, mitä parisuhde on. Omat isovanhempani eivät koskaan eronneet, enkä ikinä nähnyt heidän pussaavaan toisiaan tmv. Se ei muuta yhtään kuvaani siitä, että he olivat ihanan onnellinen pari ja täydelliset isovanhemmat. Niin se kuuluu mennäkin, että nuoruuden leimahtava romantiikka muuttuu lasten myötä arjen kumppanuudeksi.

Tämän kun pariskunnat - etenkin naiset - ymmärtäisivät nykyäänkin. Alkurakastumisen huuma kestää maksimissaan pari vuotta ja jos sen haluaa kokea aina uudelleen, kumppania pitää vaihtaa muutaman vuoden välein.

Todellinen vuosikymmeniä kestänyt rakkaus on juuri sitä arjen kumppanuutta, jossa on yhdessä koettu niin ne myötä ja vastamäet. Sellaista syvällistä yhteenkuuluvuutta ja toisesta välittämistä ei koe jossain lyhyessä suhteessa.

Mutta mitäs jos sitä syvällistä yhteenkuuluvuutta ja toisesta välittämistä ei vaan koe siinä kohtaa kun on oltu +10 vuotta yhdessä?

On vaan pettymyksiä ja toisen tapoihin raivostumista. Yksinäisyyttä ja luottamuspulaa.

Ompa kerrankin monisyinen ja asiallinen, hyvä ketju. Luin kaikki viestit tänään.

Täällä lapset 1v ja 3v. Eka lähti vahingossa alulle kun oltiin pari kuukautta seurustelu mieheni kanssa. Esikoinen oli tosi vaikea vauva, oltiin väsyneitä mutta sanottiin jossakin vaiheessa ääneenkin että vaikka öisin väsyneenä tulee sähähdettyä kaikkia paskamaisuuksia toiselle niin eroa ei mainita äänenkään ainakaan ekan vauvavuoden aikana.

No sehän helpotti sitten, ihasteltiin yhdessä lapsen kasvua ja hyvässä tukiverkossa eleltiin, käytiin treffeillä ja toinenkin lapsi sai alkunsa. Sitten taas oli vaikea aika kun mun raskaus oli vaikea, olin ihan raivohullu hormonihirviö, purin kaiken sitten mieheen kun en voinut pieneen lapseenkaan päivisin ärsyyntyä. Sekin helpotti, toinen vauva oli hirmu helppo ja ei enää kipuiltu uuden vanhemmuuden edessä, meillä oli rennot ja varmat otteet.

Mutta kaiken tämän elämän taustalla on alkanut mietityttää se, kun en osaa esimerkiksi sanoa miehelleni oikealla äänelläni että rakastaisin häntä. Aina pitää jotenkin piipittää tai lässyttää, ei vaan tunnu sellaista Rakkautta mitä haluaisi lausua. En tykkää suudella miestäni, en halua häntä. Ei ole haluja ollenkaan, ja olin jo ajatellu että se olis mulle ok, mutta kun mies kärsii. Kokee hylkäämistä jatkuvasti, ymmärrän sen. Meillä on ihan hyvä puheyhteys.

Jatkuvasti mietin että taidettiin alkaa perheeksi liian äkkiä, ennen kuin tutustuttiinkaan kunnolla. Että ihan kiva ja hyvä mies mutta ei todellakaan mitään sielujen sinfoniaa, jotain yhteisiä harrastuksiakin on mutta aika eriävät maailmankatsomukset kuitenkin.

Pari viikkoa sitten kävin baarissa ja hupsis... vähän ilta venähti. Voi luoja se mies oli ihana. No ei siinä, en minä sen perään haikaile, mutta en edelleenkään oo saanut kerrottua totuutta miehelleni. Jäi vain muisto siitä miten lämmin jonkun kanssa voi olla, ja miten huumorit voikaan sopia hyvin yhteen.

Täällä parjataan miesten ja isien pettämisiä mutta entä jos sen tekeekin nainen? Voinko säilyttää tämän mun salaisuutena? Oon aiemmin sanonutkin miehelleni että mua ei haittais jos hän hakis läheisyyttä muualta, ei oo hakenut kuitenkaan. Ja jännä miettiä että miksi mua ei haittais se, kieliikö se(kin) rakkaudettomuudesta? Täytyisikö tässäkin tilanteessa vain odottaa ja tehdä töitä paremman eteen, jos sitä suurta rakkautta ei oo alunperinkään ehtinyt olla?

Olen mies jolla pian 10v suhde avovaimon kanssa. Meitä yhdistää kaksi alle kouluikäistä lasta ja asuntolaina. Meillä ei lasten nähden juoda, ei paljon muutenkaan. Ei ikinä mitään riitoja. Mykkäkouluja korkeintaan. Ei olla oikeastaan koskaan edes sanottu toiselle rakastan sua.

Olen päivät töissä, maksan lähes kaikki laskut ja lainat yksin ja kun tulen kotiin niin puoliso vaan usein ilmoittaa lähtevänsä kaupoille tms asioille, kaveria moikkaan ym. Minulle kuitenkin mökötetään, jos haluan nähdä ystäviäni ja lähtee vaikka kahville.

Kaikesta tästä huolimatta hän viestii minulle odottavansa kihlajaisia ja häitä. Itse mietin lähinnä lasten takia, kuinka voitaisiin elää jatkossa erillään niin etteivät lapset kärsisi.

Minulla ja lapsilla on päivittäin todella hauskaa ja tykätään touhuta kaikkea yhdessä.

Minun on vaikea kuvitella esim viikon erossa oloa heistä, jos esim huoltajuus jaettaisiin.

Minua ahdistaa ajatus että roikun tällaisessa suhteessa pitkään.. haluaisin niin kovasti vaan ulos tästä ja nähdä ja kasvattaa lapsiani jatkossakin usein.

Vierailija kirjoitti:

Pari viikkoa sitten kävin baarissa ja hupsis... vähän ilta venähti. Voi luoja se mies oli ihana. No ei siinä, en minä sen perään haikaile, mutta en edelleenkään oo saanut kerrottua totuutta miehelleni. Jäi vain muisto siitä miten lämmin jonkun kanssa voi olla, ja miten huumorit voikaan sopia hyvin yhteen.

Olen kokenut samanmoisia tunteita pariinkin kertaan toisten naisten kanssa. En ole ikinä pettänyt kuitenkaan, mutta tuo tunne kun jonkun vieraan kanssa onkin tosi lystiä, huumorit ja ajatusmaailmat kohtaa...

Itselläni ei ole kokemusta, mutta olen sivusta seurannut uuden miehen erosta selviytymistä (ruvettiin tapailemaan vain muutama kk erosta). Tuntuu että on paljo plussia ja miinuksia.

Plussana, että lasten ei tarvitse katsella riitelyä ja molemmilla vanhemmilla on omaa aikaa. Mies oli saanut eksältään kehuja, että on parempi isä kuin ikinä ennen.

Miinuksena, että lapsilla on aina ikävä toista vanhempaa, ei ole oikestaan normaalia arkea kun joka viikko eri aikataulut (vanhempien vuorotyöt ja viikko viikko systeemiin äitinsä mielestä liian pieniä) ja miehellä on aina lapsia ikävä ja kova syyllisyys jos ei nää lapsia parin päivän välein.

Nämä tosin varmaan helpottaa kun lapset kasvavat? Minkä ikäiselle viikko viikko systeemi toimii?

Ps. Itse olen vain sivusta seuraajan roolissa, ei olla järkytetty lapsia uudella naisella.

Onpa hyvä keskustelu. Paljon niitä samoja ajatuksia, kuin itsellänikin.

Meillä on 10+ vuoden suhde, kaksi alle kouluikäistä lasta ja yksi alakoulussa. Olen viimeisen vuoden aikana ensimmäistä kertaa itse alkanut miettiä eroa. Sitä ennen olen yrittänyt pitää kynsin hampain kiinni miehestäni. Olen anellut, itkenyt, pyytänyt ja luvannut.

Mieheni on siis jättänyt minut kymmenen vuoden aikana useamman kerran! Aina häntä on alkanut ahdistaa parisuhde ja perhe-elämä. Aina hän on hetken asunut yksin ja sitten luikkinut takaisin. Mieheni mielestä "minä rakastan sinua" sanotaan kertaalleen ja jos siihen tulee muutoksia, "niin ilmoitan kyllä asiasta". Kosketusta ja hyväilyä on vain silloin kun hän haluaa seksiä. Minä sen sijaan kaipaisin läheisyyttä päivittäin. Hän tekee pitkiä päiviä töitä, eikä vapaa-aikanaan vietä lastensa kanssa aikaa.

Hän hermostuu lapsiin heti töistä tullessaan, kiukkuaa ja stressaa. Kun ehdotan, että hän voisi käydä lasten kanssa jossain (mökillä, kalassa, leikkipuistossa, pulkkamäessä, kodalla grillaamassa, viedä lapsia harrastuksiin, HopLopissa, jne. jne) saan vain töykeän mulkaisun ja mykkäkoulua. Minä itse sitten vietän lastemme kanssa aikaa, on raskasta tehdä ja suunnitella koko arki ja elämä yksin, mutta toki palkitsevaakin. Rakastan lapsiamme ja haluaisin neljännen, mutta en jaksa hoitaa kaikkea yksin.

Tosiaan, monta vuotta jaksoin pitää tästä paskasta kiinni, en edes ajatuksissani tai unissani pettänyt saati haaveillut muita miehiä, mutta viimeisimmän eron ja taas yhteen palaamisen jälkeen olen alkanut miettiä toisia miehiä. Millaista elämäni olisi toisen miehen kanssa. Sellaisen, joka haluaisi nukkua samassa sängyssä, halaisi, arvostaisi, pussaisi, keskustelisi, olisi läsnä. Ajatella, jos löytäisi jostain miehen, joka haluaa sitoutua. Nykyinenhän mm. kertoo sormuksen sormessa puristavan ja ahdistavan. Minä haluaisin naimisiin ja miehen, joka on varma tunteistaan.

Mutta. Ne. Lapset.

Heillä on ydinperhe, johon he ovat tyytyväisiä (tosin isä ei heidän kanssaan edes juurikaan vietä aikaa). Koti. Kaverit. Minun kohtaloni äitinä on elää tätä yksinäistä ja onnetonta elämää, jotta lapsillani olisi kaikki kuten aina. Salaa odotan sitä "unelmieni prinssiä" , joka pelastaisi minut tästä.

Onko niin, että tämä ydinperhemalli on taottu kalloomme niin tiukasti, että äidit uhraavat onnellisuutensa sen eteen?

Mies on kohdellut minua kuluneen vuoden aikana ala-arvoisesti. Jätti yksin kriisin hetkellä, viskelee tavaroita ja huutaa suuttuessaan. Kiroilee minulle. Aina näitä seuraa pahoittelut ja hyvittelyt. Viimeksi haukkui minua lapsellemme.

Silti takaraivossani kuuluu "mutta kun.." osaa olla kiltti ja ihanakin. Luottamus on vain täysin särjetty kerta toisensa jälkeen. En tahdo enää ikinä tilanteeseen, jossa hän osoittaa totaalista epäkunnioitusta minua kohtaan.

On kuitenkin hyvä isä ja perheenä meillä on ihania hetkiä.

Saanko vain lähteä?

Vierailija kirjoitti:

Onko niin, että tämä ydinperhemalli on taottu kalloomme niin tiukasti, että äidit uhraavat onnellisuutensa sen eteen?

Mies on kohdellut minua kuluneen vuoden aikana ala-arvoisesti. Jätti yksin kriisin hetkellä, viskelee tavaroita ja huutaa suuttuessaan. Kiroilee minulle. Aina näitä seuraa pahoittelut ja hyvittelyt. Viimeksi haukkui minua lapsellemme.

Silti takaraivossani kuuluu "mutta kun.." osaa olla kiltti ja ihanakin. Luottamus on vain täysin särjetty kerta toisensa jälkeen. En tahdo enää ikinä tilanteeseen, jossa hän osoittaa totaalista epäkunnioitusta minua kohtaan.

On kuitenkin hyvä isä ja perheenä meillä on ihania hetkiä.

Saanko vain lähteä?

Ydinperhemalli sinänsä on ihan hyvä ratkaisu, jälkikasvusta vastuussa oleminen on aika kuormittavaa yksin, jos ei saa hetkenkään levähdystä päiviinsä. Kahden vanhemman mallissa perheen ja arjen pyörittäminen on sujuvampaa, jos toinen (yleensä mies) ei ole täysi nyhjäke. Se, tarvitseeko perhemallin olla mies+nainen, jotka ovat lasten biologisia vanhempia, on ihan toinen juttunsa. Kaipa tuollaista yksikköä voi pyörittää millaisilla aikuiskomboilla hyvänsä. Itse mietin sitä, että jos eroaisi ja perustaisi uusperheen jonkun jo lapsiperhearkeen tottuneen miehen kanssa, homma voisi olla sujuvaa kun kummallakaan ei ole muistissa sellaista yhteistä lapsetonta aikaa, jota yleensä nämä nuhjakemiehet haikailevat ruuhkavuosiensa keskellä. Yleensähän tilanne on se, että toimimaton ydinperhe vaihdetaan hieman paremmin toimivaan, muttei silti optimaaliseen yksinhuoltajamalliin, jossa normaalisti siltä toiselta vanhemmalta saatu tuki pitää korvata joko isovanhemmilla tms. sukulaisilla, tai sitten sosiaalipalveluiden kautta. 

Kiitos tästä vertaistukiketjusta. Vaikka viestit ovat vanhoja, sain niistä paljon ajattelemisen aihetta. Minullakin on käynnissä vaikeat ajat parisuhteessa. Mieheni sanoo, että ei enää välitä minusta. Hänen käytöksensä on sellaista, että minusta tuntuu, että hän oikein halveksii minua. Meillä on alle 2-vuotias lapsi. Välillä oma elämä ahdistaa kauheasti, mutta välillä taas ajattelen, että jaksan kyllä tätä tympeää elämää lapsen takia.

Vierailija kirjoitti:

Onko niin, että tämä ydinperhemalli on taottu kalloomme niin tiukasti, että äidit uhraavat onnellisuutensa sen eteen?

Mies on kohdellut minua kuluneen vuoden aikana ala-arvoisesti. Jätti yksin kriisin hetkellä, viskelee tavaroita ja huutaa suuttuessaan. Kiroilee minulle. Aina näitä seuraa pahoittelut ja hyvittelyt. Viimeksi haukkui minua lapsellemme.

Silti takaraivossani kuuluu "mutta kun.." osaa olla kiltti ja ihanakin. Luottamus on vain täysin särjetty kerta toisensa jälkeen. En tahdo enää ikinä tilanteeseen, jossa hän osoittaa totaalista epäkunnioitusta minua kohtaan.

On kuitenkin hyvä isä ja perheenä meillä on ihania hetkiä.

Saanko vain lähteä?

Tulin kertomaan, että saa lähteä. Ja lähdinkin. Sinäkin pystyt, kun olet kaikkesi yrittänyt ja mikään ei toimi.

Naiset on opetettu pohtimaan, onko heillä objektiivisesti katsottuna riittävä syy erota. Omat tunteet eivät riitä syyksi. 

Näin tasa-arvon mallimaassa. Miettikää. 

Itselläni oli sillä tavalla helppo ratkaisu, että valehtelua oli ollut aina, mutta sitten alkoi myös uhkailu ja lopulta väkivalta. Olisin voinut alistua miellyttäjän rooliin, joka ei olisi koskaan nostanut epäkohtia esille ja pitää kulissit kunnossa. Toki en olisi kyennyt tuossa tilanteessa läheisyyteen, mutta en usko että exäni olisi koskaan ollut alotteellinen eroon, vaikka meillä ei olisi enää ollut seksiä. Hän oli niin kovin kovin kiinnostunut omista harrasteistaan ja omasta ajastaan. Kotihengetär olisi riittänyt hänelle. Lapset olivat 7- ja 5-vuotiaat ja yritimme heti yhteishuoltajuutta, mutta isällä oli kyllä isoja haasteita ottaa vastuuta ja eron jälkeen on ollut paljon ongelmia. Ehdotin yksinhuoltajuutta, mutta se ei sitten käynytkään. Yhteen olisi kuitenkin ollut todella shittimäistä jäädä. En pysty kulisseihin ja olisi se varmaan ollut lapsille paljon huonompi juttu kuin ero.

On tämä kyllä niin kamalaa, miten asiat voi mennä näin. Ja monella kirjoittajalla näyttää olevan samanlainen mies..

Vuosia sitten rakastuin ihanaan mieheen, joka oli hellä ja lämmin, arvosti läheisyyttä ja yhdessä olemista ja tekemistä. Kehui kauniiksi ja fiksuksi. Päätimme jossain vaiheessa perustaa perheen ja saimme 2 ihanaa lasta. Miehen käytös muuttui aivan päälaelleen, hän tiuskii, äksyilee ja ärjyilee minulle, välttää kaikenlaista kosketusta, seksiä kerran vuodessa viimeiset pari vuotta, puhuu minulle kuin vähä-älyiselle, ulkona kävelee 10 m edellä, ei pyydä anteeksi jos vahingossa tönii minua tai astuu jalkani päälle, lyttää kaikki mielipiteeni, lasten mentyä nukkumaan tuijottaa vain videoita puhelimestaan, ei kuuntele jos yritän jotain jutella.. On joko täysin mykkä tai vastaa yhdellä sanalla kyllästyneellä äänellä tai tiuskaisee jotain. Tunnen jatkuvasti hänen silmissään olevani vain todella vastenmielinen kaikin puolin :/ ilmeisesti tällainen vauvavuosien ja yövalvomisten väsyttämä 40v lähestyvä äiti ei vaan enää kelpaa eikä sytytä, ja purkaa tyytymättömyytensä ärtymyksellä ja vähättelyllä.

Olen yrittänyt ymmärtää, olla ärsyttämättä, olla poissa tieltäkin, toisaalta olen omalta osaltani yrittänyt pitää kosketusta yllä, en vain saa siihen mitään vastakaikua.

Tällä hetkellä tunteeni häntä kohtaan ovat kuolleet 99 %:sti. Olen yhdessä hänen kanssaan vain ja ainoastaan pienten lasten takia. Lapsilleen hän on edelleen lämmin ja osallistuva, kaikkea mitä hän oli minulle ennen lapsia. Myös hänen perheensä (sisaruksensa ja vanhempansa) ovat minulle tärkeitä.

Voiko olla, että pikkulapsiarki on laskenut nelikymppisen miehen testosteronin olemattomiin ja siitä tuollainen käytös? Vai onko käsissäni aito kusipää tai jopa luonnehäiriöinen, joka vain näytteli kanssani mukavaa lasten saamiseen asti?

Vierailija wrote:

On tämä kyllä niin kamalaa, miten asiat voi mennä näin. Ja monella kirjoittajalla näyttää olevan samanlainen mies..

Vuosia sitten rakastuin ihanaan mieheen, joka oli hellä ja lämmin, arvosti läheisyyttä ja yhdessä olemista ja tekemistä. Kehui kauniiksi ja fiksuksi. Päätimme jossain vaiheessa perustaa perheen ja saimme 2 ihanaa lasta. Miehen käytös muuttui aivan päälaelleen, hän tiuskii, äksyilee ja ärjyilee minulle, välttää kaikenlaista kosketusta, seksiä kerran vuodessa viimeiset pari vuotta, puhuu minulle kuin vähä-älyiselle, ulkona kävelee 10 m edellä, ei pyydä anteeksi jos vahingossa tönii minua tai astuu jalkani päälle, lyttää kaikki mielipiteeni, lasten mentyä nukkumaan tuijottaa vain videoita puhelimestaan, ei kuuntele jos yritän jotain jutella.. On joko täysin mykkä tai vastaa yhdellä sanalla kyllästyneellä äänellä tai tiuskaisee jotain. Tunnen jatkuvasti hänen silmissään olevani vain todella vastenmielinen kaikin p

En osaa muuta sanoa, kuin että aivan kuin viestisi olisi kirjoitettu omasta elämästäni. En haluaisi erota lasten takia ennenkaikkea, mutta myös siksi, että itse edelleen toivoisin parisuhteen paranemisesta.

En kaipaa mitään ihmeitä, mutta jonkinlaista arvostuksen tunnetta ja että tulisi tunne, että edes vähän kiinnostaisin toista.