mikä on ollut elämäsi kamalin hetki?

ambulanssissa matkalla sairaalasta toiseen. Kauhunhikeä pukkaa, kädet tärisee, tuntuu ettei saa henkeä kun kurkku kuristuu umpeen ja kuin joku istuisi rinnan päällä. Päähän mahtuu vain yksi ajatus: Voi luoja, älä ota tätä lasta meiltä pois.



Toista kertaa sitä hetkeä en halua kokea.

syntyman jalkeen, etta " vauva ei voi hyvin" . En saanut henkea ja luulin pyortyvani. Katsoin vieressani istuvaa miestani, joka purskahti sydantasarkevaan itkuun ja ajattelin, etta tassa ja nyt maailmamme romahtaa.



Luojan kiitos pieni tyttomme on nyt terve! :)

elvytin alle kuukauden ikäistä tuolloista kuopustamme odottaessani ambulanssia. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin tuossa jälkimmäisessä tapauksessa.

kamalin ja surullisin hetki on ollut kun lääkäri keskimmäisen lapsemme synnyttyä tuli huoneeseen ja onnitteli vauvan syntymästä, mutta sanoi samaan hengenvetoon..valitettavasti lapsenne ei tule selviytymään.

Hetket ennen lääkärin sanoja olivat myös hirveitä, mutta siinä pelossa oli kuitenkin se pieni toivonkipinä jäljellä.

Kaamea hetki oli myöskin kun meitä tultiin hakemaan paikalle vauvan kuoleman lähestyessä. Se pahaenteinen koputus huoneen oveen aamuyöllä...nyt on tullut viimeisen hyvästelyn aika..

Samoihin kamaliin hetkiin lukeutuu myöskin oman lapsen kuoleman katsominen. (onneksi kuitenkin ehdimme paikalle ja sain pitää vauvaani sylissä viimeiset hengenvedot)

Hirveää oli myöskin luovuttaa vauva ruumishuoneelle..lähteä syli tyhjänä itse pois.

Lähteä sairaalasta ilman lasta, tietäen että siellä se pikkuinen jossain on yksin, mutta mukaan et voi ottaa. Tulla tyhjään kotiin.

Sulkea arkun kansi viimeisen kerran

Sekä oman lapsen hautaan laskeminen on hirveimpiä asioita mitä elämässä voi joutua kokemaan.

Pikkuisten vaatteiden pois viikkaaminen, tavaroiden varastoon siirtäminen.

Ihmisten onnitteluihin vastaaminen jotka tiesivät raskaudesta, mutta eivät vauvan kuolemasta.. Kaikki ensimmäiset asiat ulkomaailman kanssa kuoleman jälkeen olivat kamalia.

Tätä listaa vois jatkaa loputtomiin. .

Siellä sitten heräämössä makasin tietämättä edes missä kunnossa lapseni on :(

Se oli jotain aivan järkyttävää, maailma tuntui luhistuvan.



Ajattelin että mitään tämän kauheampaa ei voi koskaan sattua. Silloin minulla ei vielä ollut lapsia. Nyt tiedän että kamalin asia olisi jos lapsille sattuisi jotain.

Kaikista kamalinta kun lapseni kuoli leukemiaan..

kyyneleet valuivat lukiessani kirjoittamaasi. Voimia.



Itselläni pahin hetki: kun kuulin äidin diagnoosin (olin yhdessä hänen kanssaan neurologin vastaanotolla): ALS. Äiti jaksoi vajaat 3 vuotta siitä.

mulla on varmaan vaan synnytyskivut kamalimpia. itse synnytys oli kuitenkin ihanimpia hetkiä. aika ristiriitaista..

Otan osaa:( Milloin tämä tapahtui ja mihin hän kuoli?? Oliko tiedossa raskausaikana, ettei vauva tule selviämään tms.?

Vierailija:

Otan osaa:( Milloin tämä tapahtui ja mihin hän kuoli?? Oliko tiedossa raskausaikana, ettei vauva tule selviämään tms.?

lääkärit epäilivät vakavaa tautia hänellä. Se odotus ja pelko, mitä lääkärit kertovat. Aamulla pelolla mennä lasta katsomaan ja pelko kuunnella onko yö mennyt hyvin. Jumalan kiitos, lapsi todettiin loppujen lopuksi terveeksi!



Toinen kamala kokemus oli samaisen lapsen leikkaus vuoden ikäisenä. Pelolla odottaa leikkausta, miten lapsi sen kestää, miten leikkaus menee, saako lapsi traumoja, miten parantuminen... Taas kiitos Jumalalle, tämäkin meni lopen hyvin.

mutta aika suoraan ja yksityiskohtaisestikin asianomainen aiheesta kertoi.. Joten vaikea kuvitella, että olisi kovin pahoillaan´, jos joku kysyy hieman lisää.

askarruttamaan, että mitä vauvalle tapahtui:( Itse olt todella ahdasmielinen!!!!!!! Kaikki eivät vain osaa tuntea ja samautua suruun/kipuun, mitä toinen kokee:(

Itselläni pahimpia hetkiä ovat olleet 8 läheisen ihmisen kuolemat n. 7 kk:n sisällä, isäni mukaanlukien. Kaikki järkyttäviä, odottamattomia kuolemia. Vieläkään en ole toipunut niistä, sureminen on ollut miltei mahdotonta ja ylivoimaista kun lähtijöitä oli noin monta.



Lapseni ovat kuitenkin vielä luonani, he pitävät minua pystyssä. Jos heidät menettäisin, en aidosti tietäisi mitä tekisin.

kesken kakkosen synnytystä kun kohtu repesi. Se kipu oli niin kamalaa.

Ja myöhemmin kun tajusi miten siinä olisi voinut käydä jos en olisi samantien päässyt leikkuriin. Onneksi kaikki kuitenkin hyvin.



Henkisesti ei varmasti ole sattunut mitään hirvittivää. Suht leppoisaa kuitenkin ollut tämä elämä.



Mutta jos kipua ajattelee niin tuo kohdunrepeäminen voittaa kaiken muun.

kun en osaa tähän kysymykseen vastata!. Jännä juttu, että olen kaksi lasta ilman minkäänlaista kivunlievitystä synnyttänyt ja luen ne elämäni parhaimpiin hetkiin.

Oma äitini hoki aina, kun satutin itseäni ja itkin lohdutuksen toivossa, että " mikään ei ole niin kauheaa kuin lasten teko!" . Olen aivan eri mieltä asiasta hänen kanssaan ja olemme nyt molemmat aikuisina tästä joskus keskustelleetkin. Äläkää hyvät äidit ainakaan omille tyttärillenne kauhistelko, miten kauheaa oli heitä synnyttää! Se on väärin. Lapselle tulee tunne, että äidillä olisi ollut asiat paremmin ja vähemmän kipua elämässä kun häntä ei olisi.

..onneksi emme tehneet,meillä on 4v TÄYSIN terve poika.

Juuri tuon virhemahdollisuuden takia en ole ottanut mitään muita raskaudenaikaisia siköseulontoja kuin np-uä:n neljän lapseni odotusaikana.