mikä on ollut elämäsi kamalin hetki?

Ei mua haittaa vaikka asiasta kysellään! Jos haittaisi en tänne asiasta olisi kirjoittanut. Minua helpottaa kun saan asiasta kirjoitella, puhua jne..

En niin tarkkaan asioita ole kirjoittanut kumminkaan.. kaikki yksityiskohdat pysyy sisälläni ja tarkemmasti kerrotaan läheisille.

Lapsen kuolemasta on parisen vuotta. Monissaa ultrissa kävin raskausaikana ja kaikki aina kunnossa. Terve vauva siis oli tulossa.

Vauvan huonovointi tuli yllätyksenä kaikille, niin lääkäreillekkin. Syy kuolemaan selvisi vasta ruumiinavauksessa. Vauvalla päällisin puolin kaikki kunnossa. Vauva vain pikkuhiljaa hiipui pois, kaikesta tehohoidosta huolimatta.

Syytä en halua kertoa, todella harvinainen kuolinsyy.

Tieto siitä, että vauvan hyväksi ei olisi missään voitu tehdä mitään, helpotti meidän tuskaa hitusen.

Tällaista elämä on:( Ja tämä sattui meidänkin kohdalle.

Osanottoni myös muille lapsensa haudanneille!!

Muutama vuosi sitten poliisit soittivat ovikelloa ja kertoivat mieheni olleen onnettomuudessa ja loukkaantuneen erittäin pahoin. Pari tuntia tämän jälkeen hän kuoli. Itselläni kauan odotettu ja monen lapsettomuushoidon jälkeen aikaan saatu vauva masussa.

vastaan kuitenkin itse että se, kun keskellä kirkasta päivää katsoin kuolemaa silmiin. selvisin kuitenkin " säikähdyksellä" !



voimia 28:lle, kirjoituksesi jäi pysyvästi mieleeni!

Itselläni pahin kokemus oli viime syksyinen keskenmeno.

Isäni sai aivoinfarktin 52- vuotiaana ja oli sairaalassa 8kk täysin puhekyvyttömänä ja neliraajahalvaantuneena. Ainoastaan kommunikoi lähinnä käden (pienellä) puristuksella ja itkulla. Muistan aina sen lohduttoman itkun, kun suljettiin potilashuoneen ovi lähtiessä. Se oli jotenkin kauhean sumuista aikaa silloin. :(( Hautajaiset olivat myös kova paikka. Isoveli, silloin 21 v. kantamassa isänsä arkkua ;( Muistan vielä yhden virrenkin, Herra kädelläsi... Ilmeisesti pappi valitsi sen, kun oli ns. nuorten virsi.

silloin se sattui. ja pahasti. myös pappani kuoli vuoden ennen noita tapauksia. mutta en pystynyt käsittämään miksi nuoret ihmiset.

se kun kuopusta odotin ja tokassa ultrassa sanoivat että ei enää vastaa viikkoja mitä pitäisi ja että on jotain isoja kystiä päässä eli on varmaan kehityshäiriöinen vauva...sain sikiöntutkimusyksikköön ajan kahden päivän päähän lisätutkimuksiin jossa todettiin että kaikki ihan ok! se 2 päivän odotus oli kamalaa... tytön sanottin vain olevan pienikokoinen ja et syntyy jonain 3kg painoisena.. no tuli terve tyttö 3774g :) >Toinen kamala kokemus oli rahavaikeudet ja häätö kivasta kämpästä :(

Eli vauva putosi pää kolahtaen kovalle lattialle, eikä kuulunut mitään ääntä kun mies nosti vauvan syliinsä. Luulin että se kuoli. Se oli kamalinta. Onneksi vauva vain veti henkeä niin kauan ja sitten alkoi parkua, loppu hyvin kaikki hyvin.

Siitä on aikaa jo paljon, mutta nyt lasten tultua olen kaivannut häntä enemmän.



Kamalinta olisi kuiten se, että omille lapsille tapahtuisi jotain.

katoaminen... :`(((

Vierailija:

Tulipalo, hetki jota en itse muista...

t: kohtalotoveri

esikoisen synnytys. Sitä tuskaa vaan kesti ja kesti, koski niin että taju lähti monesti.

Ponnistusvaihe kesti monta tuntia ja olin varma että se ei tule ulos sieltä ikinä, oikein tunsin miten lapsen pää tuli ulos ja sitä mukaa koko alapää repesi - oikein rusahtelu kuului - ja todella tuntui! Samoin avautumisvaihe oli kestänyt monta päivää ja olin jo puolikuollut väsymyksestä ennen ponnistusvaihetta - halusin vain kuolla, se oli niin kauheaa!

Sitten saatiin pelätä että onko lapsi kunnossa moisen rääkin jälkeen ja meni pitkään kun lopetin murehtimasta että onko lapsi varmasti kunnossa.



Paras hetki oli toisen lapsen syntymä: supisteli pari tuntia suht kivuttomasti ja sitten lapsi luiskahti ulos yhdellä pikku ponnistuksella. Meni aikaa että tajusin että tässä se nyt oli ja sylissäni on ihana oma prinsessa, ja että sitä kipua ei tulekaan!

Olin taas varautunut kuolemaa pahempaan kipuun ja käynyt kuukausia terapiassa että uskaltaisin edes koittaa alatiesynnytystä - ja tulos oli tämä!

Ihanaa :) Alatiesynnytys voi olla ihana kokemus!

Kukaan ei uskaltanut sanoa moneen päivään, onko lapsella mahdollisuus selvitä..pieni nyytti morfiinia täyteen pumpattuna, päässä kolme tippaa, molemmissa jaloissa ja käsissä tipat..todella surullinen näky.

3v sitten olisin sanonut että keskenmeno.

2v sitten lapseni kehitysvammasta kuuleminen.

Nyt viimeisten kuukausien aikana rakkaan pikkuveljeni itsemurha on pyyhkinyt nuo edellämainitut pikkuasioiksi...

isälleni, koska hän oli jättänyt lyhyen soittopyynnän " soita heti."



Isäni vastasi: " ******* on kuollut. Hän on tehnyt itsemurhan!"



Jalat petti minulta alta. Veljeni itsemurhan aiheuttama emotionaalinen kipu oli niin järkyttävä etten tiennyt että sellaista on olemassa.

Kävelin siellä pojan kanssa ja en oikein tuntenut kaupunkia kunnolla niin eksyin hyvin epämääräiselle alueelle. Minua ja poikaani alkoi seurata resuisen ja rähjäisen näköinen mies. Kun huomasin tämän aloin juosta rattaiden kanssa niin kovaa kuin pääsin. Mies sai kuitenkin meidät kiinni ja kysyi jotain saksaksi. Sen jälkeen hän otti poikani takista kiinni ja toisella kädellä yritti työntää rattaita kumoon. Siinä vaiheessa sain tönäistyä miehen maahan ja lähdin taas juoksemaan kamalaa vauhtia rattaiden kanssa. Vilkaisin taakseni ja taas mies seurasi meitä. Onneksi muutaman sadan metrin juoksumatkan jälkeen huomasin toisella puolella katua taksin johon pääsin poikani kanssa. Vielä yli 30 vuoden jälkeenkin mietin usein mitä meille olisi käynyt jos tuo taksi ei olisi ollut silloin tuon kadun varrella.



Muita kamalia hetkiä elämässäni on ollut mm. poikani ajautuminen rikoksen tielle sekä lapsettomuuteni poikani syntymän jälkeen.

Tämä serkku oli sekaantunut huumemaailmaan, se tieto tuli mulle täysin yllätyksenä...

suhteestani erääseen rakastamaan mieheeni ei vaan ikinä voi tulla mitään. Se on ollut vaikeaa ja olen käsitellyt asiaa paljon ja monen vuoden ajan.



Sitten lisäksi sellaisia asioita joista olen saanut valtavan huonon omatunnon eli olen tehnyt virheitä jotka ovat johtuneet minusta. Olen loukannut jotakin/joitakin tai tehnyt vaan väärin ja katunut niin mielettömästi. Nämä nuoruudessani.



Lasten kanssa olen onnekseni selvinnyt suht helpolla vaikka poikani ihosairaus on välillä saanut valvomaan ja epätoivon partaalle ja jotkut ikävaiheet haastavuudessaan saaneet myös hetkittäistä epätoivoa ja epäonnistumisen tuntoa aikaan.



Kukaan läheiseni ei *kopkop* ole onneksi kuollut nuorena.



Eli ei mitään kovin pahoja juttuja eikä mitään suurta dramaattista hetkeä vaan tälläisiä normaaleja elämän varjopuolia joita jokainen joutuu joskus kohtaamaan.

...Medi-heli, tehohoidot, hengityskone epätietoisuus...

Sitä tuskan määrää ei pysty sanoin kuvaamaan.