Oudoin asia lapsuudestasi jonka silloin luulit olevan normaalia
Vanhempiesi keksimä sääntö? Outo tapa kodissasi jota oli pakko noudattaa? Tms.
Kommentit (260)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kättely vieraiden tullessa kylään.
Inhotti vanhempien kehottelu: "Annahan vieraalle kättä.."
Miksi ei heti käsketty antaa persettä?
Tjaa. Isälläni on sellainen tapa, että hän usein kätteli kaikki kaverini ja esittäytyi kavreilleni (iha vainnimeltä ei sen kummiemmin ja mainiten olevan isäni) ja sitten kysyi kaveriltani "kukas sinä olet"?
Joskus olin itse kaverillani yötä ja minusta oli outoa, että koko aikana hänen vanhempansa eivät puhuneet meistä kummallekkaan mitään, joka tuntui vähän oudolta kun en hänen vanhempiaan ollut kumpaakaan koskaan nähnyt kuin lähinnä vilaukselta.
Kun samainen kaveri oli vuorostaan luonani yötä, niin en tiedä miten hän koki kun joutui pariinkin kertaan samaan ruokäapöytään (= minun vanhempieni ja sisaruksieni) kanssa, jossa muistan vanhempieni kyselleen häneltä päivän kulusta ja yleisesti elämästä.
Minä tein tuota lasteni kavereille, kyselin kuulumisia ja miten menee ja muutenkin juttelin (tosin en udellut henkilökohtaisia asioita). Jälkeenpäin aikuiset lapseni kertoivat, että tuon vuoksi heidän kaverit viihtyi meillä, koska joku aikuinen ihan oikeasti jutteli heille.
Olin kaltoinkohdeltu lapsi ja mun kaverin vanhemmat yritti aina jututtaa mua. En osannut lapsena enkä vielä nuorenakaan katsoa ihmisiä silmiin ja nuo oli sitä sitten kaverille sanonut, joka tietty sanoi mulle, "mukava tyttö, mutta ei katso silmiin kun puhutaan." Tunsin itseni entistä enemmän paskaksi enkä mennyt sinne enää entiseen tapaan. Olisi kai pitänyt alkaa selitellä ja puolustella, miksi en kykene tuollaiseen perusasiaan. Vasta joskus 20+ vuotiaana tajusin, että oman itseni parhaaksi mun pitää pakottaa itseni toimimaan tietyllä tapaa normaalisti, muuten aiheutan ongelmia elämässä itselleni.
En mielestäni ollut kaltoinkohdeltu, mutta opin katsomaan vieraita ihmisiä silmiin vasta aikuisena. Ja kättely ja vieraiden kanssa juttelu olisi tuntunut vaivaannuttavalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jälkeenpäin ihmetyttään kuinka vähän isimiehet peittelivät erektioitaan lapsilta vaimojaan härnätessään. Meitä oli iso lapsilauma milloin kenenkin luona, jos saatiin olla sisällä. Tietysti kiva, jos parisuhteet kukoistivat, mutta tappi ojossa kalsareissaan juoksenteli milloin kukakin ilmanbturhaa häveliäisyyttä. Armeijan asuntoja, ei nyt ihan pahinta mutta melko pahaa wt:tä.
Oliko tämä oikeasti jotenkin yleistä? Itse en muista moista onneksi nähneeni koskaan.
En tiedä, ei mulla ole kuin oma kokemukseni, mutta samassa naapurustossa kasvaneilla olisi sanottavaa. Seuraavassa sukupolvessa ei sitten oltu ihan yhtä estottomia, meilläkin on jo aikuinen lapsi.
No yöks!! Musta taas tuntui että lapsuudessa vanhempien antamat hellyydenosoitukset eivät olleet yleisiä, ihan kuin 2 aikuista sisarusta olis asunut vaan saman katon alla:D sama oli kavereiden luona, vähän ns fiiniä jossa tiettyä tunnekylmyyttä eikä julkisia hellyydenosoituksia osoitettu, eli vanhemmat eivåt antaneet toisille edes pusua poskelle saatikka että faija (hyi vee) olis erektio pystyssä juoksennellut ympäri taloa:D tai kavereiden isät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyläily.
Tämä oli omassa lapsuudessani parhaita asioita. Varsinkin säännölliset kyläilyt isovanhemmilla kuuluvat rakkaimpiin ja lämpimimpiin lapsuusmuistoihini.
Vanhempien tuttujen luona kyläily tarkoitti meille lapsille sitä, että meidän piti istua koko vierailu sohvalla paikoillaan sanomatta sanaakaan. Siinä ehti katsoa pitkään seinäkellon raksutusta.
eri
Minua puolestaan moitittiin kotona kyläreissujen jälkeen siitä, etten kylässä puhunut mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyläily.
Mikä siinä oli outoa?
Se käsittämätön tarve työntyä sisään toisten ihmisten koteihin säännöllisesti vaikkei olisi mitään asiaakaan. Sitten pönöttää siellä ja toppuutella kun emäntä tarjoaa kolmatta kahvikuppia ja lisää pullaa. Ihan sairasta.
Ohis mä olen varmaan sitten, jollain tavoin sairas kun, jollain tavoijn kaipaan tuota aikaa kunsaatettiin yhdessä istua saman pöydän ääreen vieraiden kanssa ja ryystää kuppi tai pari kahvia ja syödä jotain pullaa tai piirakkaa tai mitä nyt ikinä, jotain pientä ja samalla vaihtaa kuulumisia samalla. - Siis ilman, että välissä olsi mitään somea tai muuta härpäkettä, jossa kai nykyisin ihmisten odotetaan itse esittävän omat kuulumisensa ja tekemisensä, jossa taas en itse ole mukana. - En, koska koen sen, jotenkin teennäisenä ja turhana itse ehostuksena.
Kyllä me kyläillään kavereiden kanssa edelleen puolin ja toisin. Myös niiden ei-niin-hyvien ystävien kanssa, mutta harvemmin. Meillä käy ihmisiä myös syömässä yms. Meidän lapset ainakin on tottuneet kyläilykulttuuriin.
Vierailija kirjoitti:
Se, etteivät lapset saisi suuttua, väittää vastaan, huutaa tai muuten ilmaista negatiivisia tunteita, siis pienenäkään. Sen sijaan että asioita olisi perusteltu, vanhemmilla meni vänkäyksestä heti hermot ja kiukku tuli heiltä kaksinkertaisena takaisin. Vasta isompana näin esim. kavereiden luona sitä, miten he huusivat ja paiskoivat huoneensa ovea, eivätkä vanhemmat olleet milläänsäkään. "Se kuuluu ikään."
Meillä sama, ei saanut osoittaa negatiivisia tunteita, itkeä ei saanut julkisesti siitäkin suututtiin ja sit toisaalla kaverit saivat mielenosoituksena paiskoa ovia tai huutaa vanhemmilleen, meillä siitä ois seurannut ns turpasauna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jälkeenpäin ihmetyttään kuinka vähän isimiehet peittelivät erektioitaan lapsilta vaimojaan härnätessään. Meitä oli iso lapsilauma milloin kenenkin luona, jos saatiin olla sisällä. Tietysti kiva, jos parisuhteet kukoistivat, mutta tappi ojossa kalsareissaan juoksenteli milloin kukakin ilmanbturhaa häveliäisyyttä. Armeijan asuntoja, ei nyt ihan pahinta mutta melko pahaa wt:tä.
Oliko tämä oikeasti jotenkin yleistä? Itse en muista moista onneksi nähneeni koskaan.
En tiedä, ei mulla ole kuin oma kokemukseni, mutta samassa naapurustossa kasvaneilla olisi sanottavaa. Seuraavassa sukupolvessa ei sitten oltu ihan yhtä estottomia, meilläkin on jo aikuinen lapsi.
No yöks!! Musta taas tuntui että lapsuudessa vanhempien antamat hellyydenosoitukset eivät olleet yleisiä, ihan kuin 2 aikuista sisarusta olis asunut vaan saman katon alla:D sama oli kavereiden luona, vähän ns fiiniä jossa tiettyä tunnekylmyyttä eikä julkisia hellyydenosoituksia osoitettu, eli vanhemmat eivåt antaneet toisille edes pusua poskelle saatikka että faija (hyi vee) olis erektio pystyssä juoksennellut ympäri taloa:D tai kavereiden isät.
No jep. Tämä ketju kysyikin lapsuuden oudointa asiaa, ja tämä oli näin jälkeenpäin ajatellen outoa, silloin sitä ei ihmetellyt. Lapset eivät olleet jotenkin tiedostavia olentoja tai jotain, se näkyi tosi monessa asiassa, valitettavasti myös kipulääkityksessä. Olen syntynyt 70-luvun lopussa.
Vierailija kirjoitti:
Mä luulin lapsena, että kaikki lapset tekee työtä tai jotain muuta hyödyllistä jatkuvasti ja että muu on laiskottelua, josta pitääkin tuntea syyllisyyttä. Hauska oli se muutosvaihe joskus yläaste-lukio -ikäisenä kun en enää suostunut esim. tiskaamaan ja siivoamaan jatkuvasti muiden jälkiä. Sekosivat ihan, alkoi hulluksi haukkuminen ja valheiden levittely.
Meidän lapset osallistuu kotitöihin vielä lukioikäisinä! Ihan normaalia on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun meni kotiin niin oli ihan normaalia jos isä oli sammuneena lattialle. Sen yli vaan astuttiin ja jatkettiin matkaa.
Meidän perheessä tätä virkaa hoiti pappa. On valokuvakin, missä pappa pötköttää sohvan ja sohvapöydän välissä ja lapset istuu sohvalla. Nykyään se naurattaa, vaikka olihan se ahdistavaa ja väärin.
Mun päässä asiat on menny toiseen suuntaan. Monet vanhempien ja vieraiden humalatilanteet oli mukavia (ei tietenkään pahimmat) ja voisin kuvitella tuon kuvatilanteen, että jollekin lattialle sammuneelle nauretaan (ja minä 6-10vee mukana nauramassa), mutta nyt nuo kaikki muistot lähinnä ahdistaa ja tuntuu niin ihanalta, kun omat lapset ei joudu ikinä viettämään aikaa humalaisten seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Kissalle annettiin ruoaksi raakaa lihaa. Koululaisena minäkin leikkasin keittiösaksilla raakaa keuhkoa ja sydäntä kissan lautaselle. Vedellä vain sitten pestiin ne sakset.
Meillä kokonaisia silakoita ja porsaan munuaisia. Ne oli yksittäispakastettu pusseihin ja piti sulattaa joko jääkaapissa tai mikrossa, joka oli sentään aika vaarallinen laite ja aiheutti ruokaan säteilyä [/s]. Sen muisti kun laittoi vahingossa täydelle teholle, kusi haisi kauas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kättely vieraiden tullessa kylään.
Inhotti vanhempien kehottelu: "Annahan vieraalle kättä.."
Miksi ei heti käsketty antaa persettä?
Tjaa. Isälläni on sellainen tapa, että hän usein kätteli kaikki kaverini ja esittäytyi kavreilleni (iha vainnimeltä ei sen kummiemmin ja mainiten olevan isäni) ja sitten kysyi kaveriltani "kukas sinä olet"?
Joskus olin itse kaverillani yötä ja minusta oli outoa, että koko aikana hänen vanhempansa eivät puhuneet meistä kummallekkaan mitään, joka tuntui vähän oudolta kun en hänen vanhempiaan ollut kumpaakaan koskaan nähnyt kuin lähinnä vilaukselta.
Kun samainen kaveri oli vuorostaan luonani yötä, niin en tiedä miten hän koki kun joutui pariinkin kertaan samaan ruokäapöytään (= minun vanhempieni ja sisaruksieni) kanssa, jossa muistan vanhempieni kyselleen häneltä päivän kulusta ja yleisesti elämästä.
Minä tein tuota lasteni kavereille, kyselin kuulumisia ja miten menee ja muutenkin juttelin (tosin en udellut henkilökohtaisia asioita). Jälkeenpäin aikuiset lapseni kertoivat, että tuon vuoksi heidän kaverit viihtyi meillä, koska joku aikuinen ihan oikeasti jutteli heille.
Arveluttavaa. Ped0fiilit tekee just tuota. Heittäytyvät "kavereiksi" alussa.
Olet sairas. Kyllä minäkin yleensä juttelen lasteni kavereille (ala-aste ja päiväkoti-ikäiset) ja kyselen kuulumisia ja tarjoan mehua ja keksiä. Lapset haluavat jutella kanssamme ja nimen omaan haluavat tulla meille (mikä on vähän raskasta, toivoisin että olisi välillä toisinpäin).
Lapsena ahdisti, jos kyseltiin vanhempien työstä yms, koska tiesin heidän olevan köyhiä duunareita ja kavereiden vanhempien "herroja" eli ns.paremmissa töissä olevia. En itse ikinä utele lapsilta heidän vanhemmistaan.
Lapsena muistan ihmetelleeni sitä jos aikuiset suuttuivat lapselle jostain puhtaasta vahingosta. Esimerkiksi kaverillani kaatui maitolasi ruokapöydässä, kun hän kurottautui ottamaan leipää, ja kaverin isä huusi ja raivosi ja kaveri itki ja koko ruokailuhetki oli siten pilalla. Ei meillä kotona olisi tuollaisesta huutoa tullut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kättely vieraiden tullessa kylään.
Inhotti vanhempien kehottelu: "Annahan vieraalle kättä.."
Miksi ei heti käsketty antaa persettä?
Tjaa. Isälläni on sellainen tapa, että hän usein kätteli kaikki kaverini ja esittäytyi kavreilleni (iha vainnimeltä ei sen kummiemmin ja mainiten olevan isäni) ja sitten kysyi kaveriltani "kukas sinä olet"?
Joskus olin itse kaverillani yötä ja minusta oli outoa, että koko aikana hänen vanhempansa eivät puhuneet meistä kummallekkaan mitään, joka tuntui vähän oudolta kun en hänen vanhempiaan ollut kumpaakaan koskaan nähnyt kuin lähinnä vilaukselta.
Kun samainen kaveri oli vuorostaan luonani yötä, niin en tiedä miten hän koki kun joutui pariinkin kertaan samaan ruokäapöytään (= minun vanhempieni ja sisaruksieni) kanssa, jossa muistan vanhempieni kyselleen häneltä päivän kulusta ja yleisesti elämästä.
Minä tein tuota lasteni kavereille, kyselin kuulumisia ja miten menee ja muutenkin juttelin (tosin en udellut henkilökohtaisia asioita). Jälkeenpäin aikuiset lapseni kertoivat, että tuon vuoksi heidän kaverit viihtyi meillä, koska joku aikuinen ihan oikeasti jutteli heille.
Arveluttavaa. Ped0fiilit tekee just tuota. Heittäytyvät "kavereiksi" alussa.
Hätävarjelun liioittelua.
Outoa oli se, että kaikista puhuttiin pahaa selän takana. Siis oikeasti kaikista. Kun vieraiden auton takavalot hävisivät, alkoi ilkeämielinen analyysi siitä, miten se ja se nauroi liian kovaa eikä välitä lapsistaan ja rumakin on, tainnut lihoa entisestään. Saisi syömisen lopettaa.
Sitten vanhemmat vielä miettivät, miksi heitä ei haluta nähdä. Kumma juttu tosiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien riitely ja ilkeys.
Mulla päinvastoin. En ole tähän päivään mennessä koskaan kuullut vanhempieni korottavan ääntään toisilleen tai ollen ilkeitä toisilleen tai meille lapsille. Oli aika järkytys huomata, että jotkut ihmiset oikeasti riitelevät.
Voi kun olet ollut onnekas.
Vierailija kirjoitti:
Kun meni kotiin niin oli ihan normaalia jos isä oli sammuneena lattialle. Sen yli vaan astuttiin ja jatkettiin matkaa.
Kun olisikin sammunut. Vakio oli kun isä tuli kotiin, niin ensimmäisenä näkyi käsi pystyssä ja kädessä mora. Sitten jo paettiinki vauhdilla, useimmiten heinälatoon äidin kainaloon tai naapuriin. Mistä johtuu kun en oppinut siltikään isääni vihaamaan, ehkä monet hyvät ajat voitti ne kauheat ajat.
Luulin yllättävän vanhaksi, etteivät vanhemmat oikeasti välitä lapsistaan. Minulla oli hyvin väkivaltainen lapsuus vanhempieni kanssa, joka päättyi melko varhaisessa vaiheessa pysyvään huostaanottoon. Omat kokemukset ja se, että kasvoin muiden vanhempiensa tavalla tai toisella kaltoinkohtelemien lasten keskellä ohjasi ajatuksiani jotenkin hyvin nurinkuriseen suuntaan. Olin minä kirjoja lukenut ja ihmetellyt niissä kuvauksia lapsiaan rakastavista vanhemmista, mutta en jotenkin osannut yhdistää niitäkään oikeaan elämään. Niinpä siis ajattelin lapsien olevan lievimmilläänkin vanhemmille "pakollinen paha".
Välillä edelleen näin liki nelikymppisenä huomaan hämmentyväni kun joku puhuu lempeästi ja arvostaen lapsistaan tai osoittaa heille rakkautta. Toki nykyään ymmärrän sen olevan normaalia, mutta silti se nopeasi häivähtävä hämmennys käy mielessä noissa tilanteissa.
Lapsuudessani oli väkivaltaa eri muodoissaan. Jotenkin aina tiedostin kaiken sen olevan perustavaa laatua väärin. Tämän uskon suojelleen minua.
Mulle oli aivan normaalia, että vanhempien vaikeudet johtuivat meistä, 6, 5 ja 1-vuotiaista lapsista ja että meitä saa syyllistää asiasta. Oli myös kivaa kuunnella alle kymmenvuotiaana miten äidillä oli niin paljon suunnitelmia, mutta "sitten sainkin noi niin en voinut. Mun piti mennä merille ja piti tehdä sitä ja kyhätä gradu ja väikkäri, mutten voinut kun toi yksi potki raskausaikana niin paljon"
Olin varmaan parikymppinen ja amiksessa, kun yhden välikohtauksen takia tajusin, ettei tuo ollut lainkaan normaalia tai yleisesti hyväksyttävää. Meidän ryhmässä oli siis yksi 40v nainen, joka syytti joka käänteessä kuusivuotiasta lastaan omista töppäilyistään ja meidän ryhmän naiset tuomitsi sen asennemaailman jyrkästi. Itse en olisi tajunnut siinä olevan mitään vinoa, koska olin viisivuotiaana syyllinen esim. isäni masennukseen tai kaljalle menoon, joten tämän kuuleminen hiljensi minut viikoksi miettimään koko elämääni uusiksi.
Vanhempien yksipuolinen riiteleminen meille lapsille oli myös hämmentävää. Äiti saattoi ylläpitää riitaa ja mykkäkoulua, vaikka olin vasta 8v.
Vierailija kirjoitti:
Luulin yllättävän vanhaksi, etteivät vanhemmat oikeasti välitä lapsistaan. Minulla oli hyvin väkivaltainen lapsuus vanhempieni kanssa, joka päättyi melko varhaisessa vaiheessa pysyvään huostaanottoon. Omat kokemukset ja se, että kasvoin muiden vanhempiensa tavalla tai toisella kaltoinkohtelemien lasten keskellä ohjasi ajatuksiani jotenkin hyvin nurinkuriseen suuntaan. Olin minä kirjoja lukenut ja ihmetellyt niissä kuvauksia lapsiaan rakastavista vanhemmista, mutta en jotenkin osannut yhdistää niitäkään oikeaan elämään. Niinpä siis ajattelin lapsien olevan lievimmilläänkin vanhemmille "pakollinen paha".
Välillä edelleen näin liki nelikymppisenä huomaan hämmentyväni kun joku puhuu lempeästi ja arvostaen lapsistaan tai osoittaa heille rakkautta. Toki nykyään ymmärrän sen olevan normaalia, mutta silti se nopeasi häivähtävä hämmennys käy mielessä noissa tilanteissa.
Minulle teini-iässä tuli suurena yllätyksenä, kuinka yleistä lasten kaltoinkohtelu, alkoholismi ja perheväkivalta on.
Yläasteikäisenä tutustuin koulukavereiden perheisiin ja järkytyin suuresti, kun kaverini riiteli humalaisen isänsä kanssa.
Nykystandardeilla lapsuuden kotioloistani olisi osoitettavissa monia vakavia puutteita, mutta aikuisena tajusin, kuinka hyvät vanhemmat minulla on ollut. Olen sen heille myös sanonut.
Äitini minulla on edelleen läheiset välit, isä alkaa pikkuhiljaa dementoitumaan.
T: mies, 55v
Kissalle annettiin ruoaksi raakaa lihaa. Koululaisena minäkin leikkasin keittiösaksilla raakaa keuhkoa ja sydäntä kissan lautaselle. Vedellä vain sitten pestiin ne sakset.