Oudoin asia lapsuudestasi jonka silloin luulit olevan normaalia
Vanhempiesi keksimä sääntö? Outo tapa kodissasi jota oli pakko noudattaa? Tms.
Kommentit (260)
Vierailija kirjoitti:
Mulle oli aivan normaalia, että vanhempien vaikeudet johtuivat meistä, 6, 5 ja 1-vuotiaista lapsista ja että meitä saa syyllistää asiasta. Oli myös kivaa kuunnella alle kymmenvuotiaana miten äidillä oli niin paljon suunnitelmia, mutta "sitten sainkin noi niin en voinut. Mun piti mennä merille ja piti tehdä sitä ja kyhätä gradu ja väikkäri, mutten voinut kun toi yksi potki raskausaikana niin paljon"
Olin varmaan parikymppinen ja amiksessa, kun yhden välikohtauksen takia tajusin, ettei tuo ollut lainkaan normaalia tai yleisesti hyväksyttävää. Meidän ryhmässä oli siis yksi 40v nainen, joka syytti joka käänteessä kuusivuotiasta lastaan omista töppäilyistään ja meidän ryhmän naiset tuomitsi sen asennemaailman jyrkästi. Itse en olisi tajunnut siinä olevan mitään vinoa, koska olin viisivuotiaana syyllinen esim. isäni masennukseen tai kaljalle menoon, joten tämän kuuleminen hiljensi minut viikoksi miettimään koko elämääni uusiksi.
Vanhempien yksipuolinen riiteleminen meille lapsille oli myös hämmentävää. Äiti saattoi ylläpitää riitaa ja mykkäkoulua, vaikka olin vasta 8v.
Sitä aina ihmetellyt että minkä ihmeen takia nämä sitten tehneet lapsia jos kerta kaikki on aina lasten vika? Myös tuota kuullut että monesti yhtä lasta lellitään ja toinen jää heitteille ja on syntipukki. Itse koin syntipukin roolin: isosiskoni oli se kaunein, fiksuin, paras kaikessa, minä se ruma, mitätön, tyhmä yms, siskoni myös osallistui minun koulukiusaamiseen pahinta oli että myös kotona sama peli jatkui, vanhemmat eivåt koskaan uskoneet minua asioissa vaan käskettiin ryhdistäytyä "miksi et voi olla enemmän Hannan kaltainen" Oli vastaus siihen kun viimeine uskalsin kertoa kiusaamisesta ja että siskoni myös kiusasi.
Jonkun mielestä mun elämäntarina kuulostaa saippuadraamalta mutta tämä oli aivan arkipäivää minun lapsuudessa.
Aikuisena mulla on nyt jos millaiset traumat, nuorempana halusin vaan kuolla mutta kantti ei riittänyt itsensä vahingoittamiseen. Enpä ole puheväleissä kenenkään perheenjäsenen kanssa ja tuskinpa edes minua kaipaavat.
Asuin äitini kanssa kaksistaan, isäni kuoli kun olin 3-vuotias.
Äidilläni kävi usein miesvieraita ja mun piti olla huoneessani hiljaa ja leikkiä tai katsoa telkkaa sillä aikaa kun mies oli kylässä.
Tulihan sitä kuultua ja nähtyä ovenraosta kaikenlaista.
Vierailija kirjoitti:
Pidin lapsena aivan normaalina, että jokin olennainen asia hajoaa, jonka vuoksi peruuntuu jokin tapahtuma ja se johtaa siihen, että aikuiset kiirehtivät kauppaan ennen yhdeksää ja sitten ollaan vain kotona. :3
Menimme kerran siskoni kummitädille kylään yhtenä kesäiltana tarkoituksena hakea sisko viikon lomailun jälkeen, käydä paikallisessa rannalla uimassa ja lähteä siitä kotiin. Eikö siellä kummilla vierähtänytkin aikaa kahvipöydässä ja juuri kun oltiin pääsemässä lähtemään, niin äiti alkoi dramaattisena katsomaan auton konepellin alle miten auto ehkä käyttäytyykin niin, ettei nyt päästä uimaan. Se käytti sitä hartaasti pihalla, mutta joku siinä sen touhussa oli liian teatraalista. "Joo, auto on nyt siinä kunnossa, ettei me ehkä uskalleta mennä uimaan tänään". Yritin keksiä kaikkia ratkaisuja autonlainaamisesta varovaisuuteen, mutta mikään ei mennyt läpi. Silti ihmeellistä, että se auto kesti kotimatkalla yhden pysähdyksen kauppaan, jonne ehdittiin juuri ja juuri ennen ilta yhdeksää ja se auto kesti kaljakeissin painon ja kotipihaan hurauttamisen. Se ei siis missään tapauksessa olisi kestänyt pysähdystä uimarannalle, mutta kaupan piha on näemmä eri asia. Auto toimi ihan moitteetta jatkossakin, eli äiti huijasi, että sai skipattua uintireissun ja haettua ajoissa kesälomakaljat.
En voisi omille lapsilleni tehdä ikinä näin tai jos se kalja olisi pakko saada, niin hoitaisin asian vähän suunnitelmallisemmin, mutta yhtään reissua en peruisi sen varjolla.
Tajusin siis vasta aikuisena miten normaalina pidin tätä menoa ja miten normaalia oli olla sanomatta ääneen, vaikka tajusi aikuisten valehtelevan. Oli myös ihan normaalia, että luvatut jutut peruuntuivat alkoholin varjolla ja monta kertaa meidät kutsuttiin perheenä jonnekin, niin sinne menikin yksinään vain isä joka halusi varjella päivittäistä alkoholiannostaan. Lapset katsos haittasivat ryypiskelyä.
Parisuhteissa oli nuorena aikuisena todella hankalaa tämän toimintamallin takia ja miten kaikki huonotkin selitykset piti vain hiljaa hyväksyä konfliktin pelossa. Voitte arvata mitä kävi, kun tajusin purkaa tämänkin pomminlailla kytevän trauman, kun lakkasin hyväksymästä omassa elämässäni enää vastaavaa. Ex ei ole vieläkään antanut anteeksi sitä, etten uskonut sen "auto hajosi niin oli pakko juoda pari kaljaa" selityksiä tai häipymisiä mun nukkuessa tai ollessa jossain. Kerrankin kun menin siskoni seuraksi elokuviin, niin herra oli kadonnut jonnekin. Kun vihdoin sain hänet kiinni, niin tyyppi selitti mulle alentuvasti puhelimessa "Mä ajattelin kun sä pääsit leffaan sun siskon kanssa, niin mä voin lähteä mun kavereiden kanssa grillaamaan" ja se äänensävykin oli sellainen lapsellinen. Tuossa jokin herätti, että hetkonen. se oli maailmansota kun sanoin suoraan, että hän olisi voinut odottaa, että leffa päättyy ja voin tulla mukaan, ja lisäksi odotin, että hän olisi hakenut meidät ylipäätään teatterilta. Ex veti herneet nieluunsa asti, kun sanoitin, että se lähteminen menoihinsa ennen leffan päättymistä oli vain sen takia, että hän pääsee livahtamaan sinne yksin ilman mua, vaikka tiesi, että mutkin oli samoihin grillijuhliin kutsuttu. Erosimme, koska en enää jaksanut alkoholin varjolla tapahtuvaa sosiaalisen elämän sabotointia ja tuollaista ihme kilpailua et ehtiikö hän karata jonnekin ihan kuin seurani olisi pakollinen paha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle oli aivan normaalia, että vanhempien vaikeudet johtuivat meistä, 6, 5 ja 1-vuotiaista lapsista ja että meitä saa syyllistää asiasta. Oli myös kivaa kuunnella alle kymmenvuotiaana miten äidillä oli niin paljon suunnitelmia, mutta "sitten sainkin noi niin en voinut. Mun piti mennä merille ja piti tehdä sitä ja kyhätä gradu ja väikkäri, mutten voinut kun toi yksi potki raskausaikana niin paljon"
Olin varmaan parikymppinen ja amiksessa, kun yhden välikohtauksen takia tajusin, ettei tuo ollut lainkaan normaalia tai yleisesti hyväksyttävää. Meidän ryhmässä oli siis yksi 40v nainen, joka syytti joka käänteessä kuusivuotiasta lastaan omista töppäilyistään ja meidän ryhmän naiset tuomitsi sen asennemaailman jyrkästi. Itse en olisi tajunnut siinä olevan mitään vinoa, koska olin viisivuotiaana syyllinen esim. isäni masennukseen tai kaljalle menoon, joten tämän kuuleminen hiljensi minut viikoksi miettimään koko elämääni uusiksi.
Vanhempien yksipuolinen riiteleminen meille lapsille oli myös hämmentävää. Äiti saattoi ylläpitää riitaa ja mykkäkoulua, vaikka olin vasta 8v.
Sitä aina ihmetellyt että minkä ihmeen takia nämä sitten tehneet lapsia jos kerta kaikki on aina lasten vika? Myös tuota kuullut että monesti yhtä lasta lellitään ja toinen jää heitteille ja on syntipukki. Itse koin syntipukin roolin: isosiskoni oli se kaunein, fiksuin, paras kaikessa, minä se ruma, mitätön, tyhmä yms, siskoni myös osallistui minun koulukiusaamiseen pahinta oli että myös kotona sama peli jatkui, vanhemmat eivåt koskaan uskoneet minua asioissa vaan käskettiin ryhdistäytyä "miksi et voi olla enemmän Hannan kaltainen" Oli vastaus siihen kun viimeine uskalsin kertoa kiusaamisesta ja että siskoni myös kiusasi.
Jonkun mielestä mun elämäntarina kuulostaa saippuadraamalta mutta tämä oli aivan arkipäivää minun lapsuudessa.
Aikuisena mulla on nyt jos millaiset traumat, nuorempana halusin vaan kuolla mutta kantti ei riittänyt itsensä vahingoittamiseen. Enpä ole puheväleissä kenenkään perheenjäsenen kanssa ja tuskinpa edes minua kaipaavat.
Minä kyllä uskon.
- Saman kokenut
Vierailija kirjoitti:
Kotona ei saanut maata, paitsi nukkumaan mentäessä.
Muistan tämän ikuisesti. Kärsin etenkin lapsena ja nuoruudessa rankasta migreenistä, tuntui kuin henki menisi ja lukuisista allergioista. Migreenikohtaus tuli useimmiten äkisti sekä rajusti ja siinä ei voinut silloin jaksanut muuta tehdä kuin makuulle mennä, silloin kuin ei oksentamaan noussut. Jos jäin makoilusta silloin kiinni ja usein jäin, niin ankarasti minut komennettiin pystyyn "päivällä ei makoilla!".
Olin ystäväni luona kylässä (ala-asteikäisiä) ja oltiin lähdössä ulos. Ystävän äiti hyvästeli ja antoi suukon lapselle, olin hiljaa ja suorastaan jähmetyin järkytyksestä (ja nolostuin) kun tämän näin. En muista ikinä saaneeni äidiltä suukkoa.
Toinen juttu samaisen ystävän kotoa, ystäväni oli saanut kehnohkon arvosanan kokeesta (tyyliin 6), äiti kysyi arvosanaa ja ystäväni kertoi. Minä jähmetyin taas jo huutoa ja suuttumista odottaen, mutta hänen äitinsä vastasikin lempeästi: "ei se mitään, yritit parhaasi." olin taas ihmeissäni, meillä toinen vanhemmista raivosi ja haukkui tyhmäksi huonosta arvosanoista, ja toista vanhempaa ei juuri kiinnostanut.
Kolmas juttu, sama ystävä itse asiassa (kovin montaa mulla ei ollutkaan). Hän kysyi minulta (pehmeästi) "onko sulla paha mieli?" taas järkytyin ja menin ihan sanattomaksi, kukaan ei ollut ikinä kysynyt minulta suoraan empaattisesti noin, se tuntui tosi oudolta ja olin ihan ihmeissäni, että "ai toisen ihmisen tunnetiloja voi tuolla tavalla tiedustella?"
Ei ollut normaali tunneilmapiiri meillä kotona, ei.
Vierailija kirjoitti:
Jälkeenpäin ihmetyttään kuinka vähän isimiehet peittelivät erektioitaan lapsilta vaimojaan härnätessään. Meitä oli iso lapsilauma milloin kenenkin luona, jos saatiin olla sisällä. Tietysti kiva, jos parisuhteet kukoistivat, mutta tappi ojossa kalsareissaan juoksenteli milloin kukakin ilmanbturhaa häveliäisyyttä. Armeijan asuntoja, ei nyt ihan pahinta mutta melko pahaa wt:tä.
Miten ei yllätä kun sanoit ammattikunnan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle oli aivan normaalia, että vanhempien vaikeudet johtuivat meistä, 6, 5 ja 1-vuotiaista lapsista ja että meitä saa syyllistää asiasta. Oli myös kivaa kuunnella alle kymmenvuotiaana miten äidillä oli niin paljon suunnitelmia, mutta "sitten sainkin noi niin en voinut. Mun piti mennä merille ja piti tehdä sitä ja kyhätä gradu ja väikkäri, mutten voinut kun toi yksi potki raskausaikana niin paljon"
Olin varmaan parikymppinen ja amiksessa, kun yhden välikohtauksen takia tajusin, ettei tuo ollut lainkaan normaalia tai yleisesti hyväksyttävää. Meidän ryhmässä oli siis yksi 40v nainen, joka syytti joka käänteessä kuusivuotiasta lastaan omista töppäilyistään ja meidän ryhmän naiset tuomitsi sen asennemaailman jyrkästi. Itse en olisi tajunnut siinä olevan mitään vinoa, koska olin viisivuotiaana syyllinen esim. isäni masennukseen tai kaljalle menoon, joten tämän kuuleminen hiljensi minut viikoksi miettimään koko elämääni uusiksi.
Vanhempien yksipuolinen riiteleminen meille lapsille oli myös hämmentävää. Äiti saattoi ylläpitää riitaa ja mykkäkoulua, vaikka olin vasta 8v.
Sitä aina ihmetellyt että minkä ihmeen takia nämä sitten tehneet lapsia jos kerta kaikki on aina lasten vika? Myös tuota kuullut että monesti yhtä lasta lellitään ja toinen jää heitteille ja on syntipukki. Itse koin syntipukin roolin: isosiskoni oli se kaunein, fiksuin, paras kaikessa, minä se ruma, mitätön, tyhmä yms, siskoni myös osallistui minun koulukiusaamiseen pahinta oli että myös kotona sama peli jatkui, vanhemmat eivåt koskaan uskoneet minua asioissa vaan käskettiin ryhdistäytyä "miksi et voi olla enemmän Hannan kaltainen" Oli vastaus siihen kun viimeine uskalsin kertoa kiusaamisesta ja että siskoni myös kiusasi.
Jonkun mielestä mun elämäntarina kuulostaa saippuadraamalta mutta tämä oli aivan arkipäivää minun lapsuudessa.
Aikuisena mulla on nyt jos millaiset traumat, nuorempana halusin vaan kuolla mutta kantti ei riittänyt itsensä vahingoittamiseen. Enpä ole puheväleissä kenenkään perheenjäsenen kanssa ja tuskinpa edes minua kaipaavat.
Minä kyllä uskon.
- Saman kokenut
Lisäisin tähän sen, että myös se lellitty lapsi on kaltoinkohdeltu lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Lapsena muistan ihmetelleeni sitä jos aikuiset suuttuivat lapselle jostain puhtaasta vahingosta. Esimerkiksi kaverillani kaatui maitolasi ruokapöydässä, kun hän kurottautui ottamaan leipää, ja kaverin isä huusi ja raivosi ja kaveri itki ja koko ruokailuhetki oli siten pilalla. Ei meillä kotona olisi tuollaisesta huutoa tullut.
Meillä oli näin myös! Maitolasi jos kaatui, jotain putosi lattialle tai muuten kolahteli, niin isä huusi vihaisesti "Onko pakko koheltaa!?" tai vähintään huokaisi ärtyneenä. Minulle on jäänyt tästä sellainen trauma, että edelleen säikähdän, jos vaikka pudotan vahingossa jonkin esineen.
Ei tulisi mieleenkään reagoida omalle lapselle noin. Jos hän vaikka kaataa maitolasin, totean vain "ohhoh, ei haittaa" ja sitten siivotaan.
Vierailija kirjoitti:
Jälkikäteen olen oivaltanut, että koko lapsuuteni oli outo. Ei traumoja, ei omituisia sääntöjä, ei hulluna humalassa riehuvia aikuisia. Turvallinen lapsuus, ympärillä hyvää tarkoittava ja hyväksyvä suku.
Voitit lotossa.
Vierailija kirjoitti:
Outoa oli se, että kaikista puhuttiin pahaa selän takana. Siis oikeasti kaikista. Kun vieraiden auton takavalot hävisivät, alkoi ilkeämielinen analyysi siitä, miten se ja se nauroi liian kovaa eikä välitä lapsistaan ja rumakin on, tainnut lihoa entisestään. Saisi syömisen lopettaa.
Sitten vanhemmat vielä miettivät, miksi heitä ei haluta nähdä. Kumma juttu tosiaan.
Monien muita kiusaavien lasten kotiolot ovat tällaiset. Kun vanhemmat arvostelevat ja puhuvat pahaa kaikista, lapset usein tekevät samoin, kun tietysti ajattelevat sen olevan normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jälkeenpäin ihmetyttään kuinka vähän isimiehet peittelivät erektioitaan lapsilta vaimojaan härnätessään. Meitä oli iso lapsilauma milloin kenenkin luona, jos saatiin olla sisällä. Tietysti kiva, jos parisuhteet kukoistivat, mutta tappi ojossa kalsareissaan juoksenteli milloin kukakin ilmanbturhaa häveliäisyyttä. Armeijan asuntoja, ei nyt ihan pahinta mutta melko pahaa wt:tä.
Miten ei yllätä kun sanoit ammattikunnan.
Eikö? Olen epäillytkin, että melko värikästä on niissä piireissä ollut muutenkin. Upseerikerho oli ilmeisesti oikea synnin pesä :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outoa oli se, että kaikista puhuttiin pahaa selän takana. Siis oikeasti kaikista. Kun vieraiden auton takavalot hävisivät, alkoi ilkeämielinen analyysi siitä, miten se ja se nauroi liian kovaa eikä välitä lapsistaan ja rumakin on, tainnut lihoa entisestään. Saisi syömisen lopettaa.
Sitten vanhemmat vielä miettivät, miksi heitä ei haluta nähdä. Kumma juttu tosiaan.
Monien muita kiusaavien lasten kotiolot ovat tällaiset. Kun vanhemmat arvostelevat ja puhuvat pahaa kaikista, lapset usein tekevät samoin, kun tietysti ajattelevat sen olevan normaalia.
Ihan kauheeta ja suorastaan epäsosiaalista toimintaa. Näistä lapsista kasvaa myös sulkeutuneita aikuisia joilla on ongelmia luottaa keheenkään, kun luulevat että kaikki arvostelevat muita tuohon tyyliin.
Luulin pitkään, ettei kukaan enää teiniksi tultuaan/sen jälkeen oikeastaan pidä perheestään tai halua viettää sen kanssa aikaa ja en pitkään halunnut itse lapsia ollenkaan, kun ajattelin että ne vihaavat minua kuitenkin, kun ovat aikuisia. Monella kaverillanikin on "vinksahtaneet" perheet tai perheet joissa alkoholismia, narsismia jne.
Kun tutustuin nykyiseen aviomieheeni/lasteni isään, niin näin miten läheiset välit perheellä ja sisaruksilla on vielä aikuisenakin ja tajusin, että kyllä lapseni voivat rakastaa minua vielä kasvettuaankin jos olen hyvä vanhempi ja aloin haluta omiakin lapsia. Minulla on siis kaksi lasta.
Vierailija kirjoitti:
Viikonloppuisinkaan ei saanut nukkua pitkään. Lauantaisin piti herätä viimeistään klo 7 ja sunnuntaisin sai nukkua klo 8:aan asti.
Ihmettelin kun koulukaverit kertoivat nukkuneensa viikonloppuisin jopa 11-12 asti.
Lapsen on ihan ok nukkua 11 asti mikäli hän on mennyt nukkumaan 21-22 aikaan. Silloinhan lapsella on univelkaa. Sen sijaan lasten tulee mennä vkl:kin nukkumaan ajoissa että pysyy rytmi yllä eikä sitten ma ja ti nuokuta väsyneenä pulpetissa.
Mistään ei koskaan kehuttu tai kiitetty. Haukkuminen, nolaaminen ja nälviminen oli kyllä päivittäistä. Ensimmäisessä työpaikassa kiitettiin ja kehuttiin hyvin tehdystä työstä ja piti oikein pysähtyä miettimään, että "anteeksi, mitä?"
Seksiporno alle kouluikäsenä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, etteivät lapset saisi suuttua, väittää vastaan, huutaa tai muuten ilmaista negatiivisia tunteita, siis pienenäkään. Sen sijaan että asioita olisi perusteltu, vanhemmilla meni vänkäyksestä heti hermot ja kiukku tuli heiltä kaksinkertaisena takaisin. Vasta isompana näin esim. kavereiden luona sitä, miten he huusivat ja paiskoivat huoneensa ovea, eivätkä vanhemmat olleet milläänsäkään. "Se kuuluu ikään."
Meillä sama, ei saanut osoittaa negatiivisia tunteita, itkeä ei saanut julkisesti siitäkin suututtiin ja sit toisaalla kaverit saivat mielenosoituksena paiskoa ovia tai huutaa vanhemmilleen, meillä siitä ois seurannut ns turpasauna.
Miksi lapsen pitäisi saada hajoittaa taloa tai tavaraa tunteenpurkauksien aikana?
Vierailija kirjoitti:
Olin ystäväni luona kylässä (ala-asteikäisiä) ja oltiin lähdössä ulos. Ystävän äiti hyvästeli ja antoi suukon lapselle, olin hiljaa ja suorastaan jähmetyin järkytyksestä (ja nolostuin) kun tämän näin. En muista ikinä saaneeni äidiltä suukkoa.
Toinen juttu samaisen ystävän kotoa, ystäväni oli saanut kehnohkon arvosanan kokeesta (tyyliin 6), äiti kysyi arvosanaa ja ystäväni kertoi. Minä jähmetyin taas jo huutoa ja suuttumista odottaen, mutta hänen äitinsä vastasikin lempeästi: "ei se mitään, yritit parhaasi." olin taas ihmeissäni, meillä toinen vanhemmista raivosi ja haukkui tyhmäksi huonosta arvosanoista, ja toista vanhempaa ei juuri kiinnostanut.
Kolmas juttu, sama ystävä itse asiassa (kovin montaa mulla ei ollutkaan). Hän kysyi minulta (pehmeästi) "onko sulla paha mieli?" taas järkytyin ja menin ihan sanattomaksi, kukaan ei ollut ikinä kysynyt minulta suoraan empaattisesti noin, se tuntui tosi oudolta ja olin ihan ihmeissäni, että "ai toisen ihmisen tunnetiloja voi tuolla tavalla tiedustella?"
Ei ollut normaali tunneilmapiiri meillä kotona, ei.
Hassua on, että tämä kaveri luulee että mun perheessä asiat oli heidän perhettään paremmin. Mun faija osasi olla tosi mukava kun ystäviä oli kylässä ja kyseli heidänkin kuulumisiaan, mutta perheelle hän oli hirviö - se naamio vaihtui sekunneissa.
Sain esim. Aika paljon leluja eikä mihinkään kotitöihin pitänyt osallistua. Kaverit luuli että oon hemmoteltu ja elämä on helppoa. Oikeasti oli jatkuvaa henkistä väkivaltaa enkä siis saanut normaaleihin elämisen taitoihin tukea kotoa vaan kaikki on täytynyt opetella itse (niitä tunnetaitoja myöten).
Hassua on elämä. Itse olen tästä oppinut sen että muita ihmisiä et oikeasti tunne lainkaan, ellet oikeasti ole asunut heidän kanssaan 24/7 pidempää aikaa. Muun väittäminen on puppua.
Pidin lapsena aivan normaalina, että jokin olennainen asia hajoaa, jonka vuoksi peruuntuu jokin tapahtuma ja se johtaa siihen, että aikuiset kiirehtivät kauppaan ennen yhdeksää ja sitten ollaan vain kotona. :3
Menimme kerran siskoni kummitädille kylään yhtenä kesäiltana tarkoituksena hakea sisko viikon lomailun jälkeen, käydä paikallisessa rannalla uimassa ja lähteä siitä kotiin. Eikö siellä kummilla vierähtänytkin aikaa kahvipöydässä ja juuri kun oltiin pääsemässä lähtemään, niin äiti alkoi dramaattisena katsomaan auton konepellin alle miten auto ehkä käyttäytyykin niin, ettei nyt päästä uimaan. Se käytti sitä hartaasti pihalla, mutta joku siinä sen touhussa oli liian teatraalista. "Joo, auto on nyt siinä kunnossa, ettei me ehkä uskalleta mennä uimaan tänään". Yritin keksiä kaikkia ratkaisuja autonlainaamisesta varovaisuuteen, mutta mikään ei mennyt läpi. Silti ihmeellistä, että se auto kesti kotimatkalla yhden pysähdyksen kauppaan, jonne ehdittiin juuri ja juuri ennen ilta yhdeksää ja se auto kesti kaljakeissin painon ja kotipihaan hurauttamisen. Se ei siis missään tapauksessa olisi kestänyt pysähdystä uimarannalle, mutta kaupan piha on näemmä eri asia. Auto toimi ihan moitteetta jatkossakin, eli äiti huijasi, että sai skipattua uintireissun ja haettua ajoissa kesälomakaljat.
En voisi omille lapsilleni tehdä ikinä näin tai jos se kalja olisi pakko saada, niin hoitaisin asian vähän suunnitelmallisemmin, mutta yhtään reissua en peruisi sen varjolla.