Alkoipa itkettää kun luin perheestä, joiden 3. lapsi kuoli kohtuun 36. vkolla. Osanottoni!

Siis missä tällainen juttu on ollut, jossain lehdessä vai?

Tuo pohjalaisen kirjoitus on meidän kohtukuolema äitien aikaansaannosta, krista on yksi meistä ja koska eniten tuota juttua työsti, allekirjoitti sen.

sama on ollut mm. Turun sanomissa, Hesarissa, Keski-uusimaassa jne.

Toivomme että seuraaville tämä asia ei tulisi niin puskasta kuin se on meille tullut, Jokaisen tulisi tietää kohtukuolemasta samoin kuin keskenmenoista ja raskausmyrkytyksestäkin. Siksi olemme kampanjoineet tämän surullisen asian puolesta omien voimavarojemme mukaan.

Loppukuun Ilonassa on myös oma tarina kohtukuolema perheestä.

Vierailija:

jopa tekin olisitte ihmeissänne. Mutta sama se niille, en ole sääliä kerjäämässä, enkä pohdi, osasiko läheiset nyt varmasti tukea minua oikeilla sanoilla ja oikein.

On ollut pakko jatkaa elämää, eikä ole voinut jäädä paikoilleen. Surun kanssa on ollut pakko oppia elämään. Ei ole ollut tarvetta korostaa itseään ja omia tapahtumia, että " kokisitpa sinäkin samaa niin et sanois noin" tai " sukulaiset eivät osanneet tukea meitä OIKEIN" .

Jokaisella on omat surunsa ja se, joka haluaa kilpailla omalla surullaan ja kohottaa itsensä muiden yläpuolelle, että " mulla on rankin kokemus" , ei tiedä vielä elämästä mitään. Paljon on vielä opittavaa.

Surutyö vaatii myös sitä, että uskaltaa päästää siitä irti, eikä tee itsestään kaltoin kohdeltua marttyyria. On niin helppo jäädä siihen kiinni ja vaikea päästää irti. Se on niin turvallista.

minä en ole korostanut itseäni tietoisesti vaan lähdin mukaan esim. meidän perhe lehden juttuun kun pyydettiin. Halusin tuda julki lähinnä sen että kohtukuolemia tapahtuu ja mitä sitten. Itse olen ollut sitä mieltä aina että surusta ei voi kilpailla, eikä tarvitsekaan, jokainen kokee asiat niin eri tavoin.

Sanoit kokeneesi sellaista mistä mekin olisimme ihmeissämme. Mielestäni kirjoituksesi oli jossain kohtaa aika ristiriitainen, mutta itse saan sen käsityksen että vertaat suruasi meidän suruun ja vähättelet sitä. Kyllä, surusta pitää päästää irti kun on sen aika. Mutta jokainen suree aikansa, kukaan toinen ei voi sanoa mikä se aika on. Meillä on kulunut 7kk tragediastamme, kovasti teen töitä että pystyn päästämään irti kaikesta siitä katkeruudesta ja muusta mitä tunnen vielä.

Se miksi olemme (kohtukuolemaäidit) ottaneet asiat puheeksi, tuoneet ne julki on todella sitä varten ettei kenenkään tarvisi jatkossa sanoa että ei ole koskaan kuullutkaan että vauva voi noin vain kuolla loppumetreillä vaan on siitä yhtä tietoinen kuin keskenmenoista ja muusta. Sekä juuri niille ystäville ja sukulaisille että osaisivat ottaa tilanteen paremmin haltuunsa.

En halua kiistellä tästä asiasta kanssasi enempää kun näkökantamme eroavat niin kovasti.

Vierailija:

Kohtukuoleman riskistä tulee kertoa vanhemmille

tiistai 05.06.2007

Tilastokeskuksen vuosien 1998-2005 tietoihin perustuen vuosittain keskimäärin viisisataalasta kuolee äitinsä kohtuun tai synnytyksen aikana. Määrä vastaa vuosittain liikenteessä menetettyjä ihmishenkiä.

Syntymättömän lapsen kuolema on keskenmeno, kun lapsi kuolee kohtuun ennen 22. raskausviikkoa. Keskenmenot ovat yleisiä, ja äidit ovat tietoisia raskauden alkuun liittyvistä riskeistä.

Kohtukuolema tapahtuu 22. raskausviikon jälkeen, josta useimmat kuulevat vasta ensi kertaa sen osuessa omalle kohdalle. Suuri osa kohtukuolemista tapahtuu hyvin lähellä laskettua aikaa tai yliaikaisissa raskauksissa. Usein kuolleena syntyvät vauvat ovat täysin terveitä, eikä kuolemalle löydy koskaan mitään syytä.

Ulkopuolisen on joskus vaikea nähdä sitä tuskaa ja surua, jota kohtukuoleman kokenut perhe joutuu käymään läpi. Jopa läheiset ihmiset saattavat pysytellä hämmennyksissään etäällä, kun eivät tiedä, miten kohdata perhe kohtukuoleman jälkeen. Jos lapsi olisi ehtinyt elää syntymänsä jälkeen, suhtautuminen olisi toisenlaista. Surua helposti mitätöidään lausahduksilla " tehän olette vielä nuoria" tai " onhan teillä onneksi eläviä lapsia" .

Meille kohtuun kuollut lapsi on ollut olemassa jo odotusaikana äidin mahassa potkiessaan ja vahvasti läsnä tulevaisuuden suunnitelmissa ja unelmissa. Kohtuun kuollut lapsi on aina osa perhettä, eikä uusi vauva voi korvata kuollutta lasta, sen tietää jokainen lapsensa menettänyt.

Kokemuksiemme mukaan sairaaloiden ja kuntien käytännöt perheen tukemiseksi kohtukuoleman jälkeen vaihtelevat suuresti. Joillekin perheille kriisiapua on tarjottu heti lapsen kuoleman jälkeen jo sairaalasta, osalle neuvolasta, mutta liian usein perhe joutuu itse hakemaan apua selvitäkseen pahimman yli.

Kätkyt- ja lapsikuolemaperheiden yhdistys, Käpy ry, on laatinut sairaaloissa jaettavankirjallisen tukipaketin, jonka tarkoituksena on toimia ensiapuna ja lohduttaa kuolemankokenutta perhettä. Tämä tukipaketti saattaa jäädä ainoaksi konkreettiseksi avuksi, jonka kohtukuoleman kokeneet sairaalasta saavat.

Kuntien tulisi huolehtia tukiverkosta joko sairaalan tai oman neuvolan kautta, josta apua tarjottaisiin suoraan sitä tarvitsevalle. Sairaalajakson aikana, lapsen kuoleman toteamisesta jälkitapaamiseen, perhettä voi hoitaa moni eri lääkäri. Kun kysymyksiä jälkeenpäin tulee, perhe ei yksinkertaisesti tiedä, keneltä kysyä. Mitä lääkärien jatkuvalla vaihtumisella saavutetaan? Kohtukuoleman syy tuskin selviää paremmin.

Käpy ry kouluttaa myös sairaaloiden henkilökuntaa ja osallistuu erilaisiin tutkimuksiin, joilla pyritään parantamaan hoitohenkilökunnan valmiuksia kohdata lapsensa menettänyt perhe. Silti perheet joutuvat satunnaisesti kärsimään hoitohenkilökunnan ajattelemattomasta käytöksestä. Toivomme, että perheen jälkihoitoon paneuduttaisiin syvällisemmin ja kohtukuolemaan suhtautuminen sisältyisi jo lääkärien ja muun henkilökunnan koulutukseen.

Kuolleen lapsen synnyttänyt äiti on oikeutettu normaaliin äitiyslomaan. Yleisen käytännön mukaan isälle myönnetään 1-2 viikon sairausloma. Isien edellytetään hautaavan surunsa ja palaavan pian töihin, vaikka kotiin jää epätoivoinen ja shokissa oleva äiti, jonka puolesta hän joutuu pelkäämään. Normaalin isyysloman myöntäminen takaisi koko perheelle yhteisen ajan, joka auttaisi sopeutumaan uuteen muuttuneeseen tilanteeseen - siihen, että vauva ei tullutkaan kotiin.

Kohtukuoleman vaaran tiedostaminen ei tee raskaudesta vaikeampaa, tietäväthän äidit myös muista raskauteen liittyvistä riskeistä kuten mahdollisuudesta synnyttää vammainen lapsi. Riskin tiedostaminen ennalta voi auttaa, kun kaikki ei sujunut toivotusti. Asian avoin käsittely auttaisi meitä ja läheisiämme kääntämään raskaan surumme rakkaaksi muistoksi lapsesta, jota emme saaneet pitää luonamme.

Krista Jaatinen kohtukuolemaäiti Miikka Viitala puheenjohtaja Käpy ry

Mielestäni tämä ketju on hyvä ja tarpeellinen. Sitä paitsi ei kyllä usein kukaan tule vastailemaan tällä tavalla tälläisiin jos on ollut lehdessä tms juttua. Lehtijuttu sai enemmän sisältöä kun Sanna kävi täällä vastailemassa!

Niin, kaikkea voi tapahtua, en itsekään moisesta mahdollisuudesta edes tiennyt kunnes itse tuijotin täysin musertuneena ultrakuvaa joka on täysin pysähtynyt. Se oli elämäni musertavin hetki. Lapsi jota olen odottanut suurella rakkaudella 36 viikkoa onkin yht`äkkiä vain lentänyt kauas pois.

Lämmin ajatus sinulle ja vauvallesi.

Itse olin tänään katsomassa eka kertaa siskoni 2 viikkoista esikoista... Kyllä se sai tunteet myllertämään. Niin suloinen pieni. Oma hetkeni enkelipoikani kanssa palasi niin voimakkaana mieleeni.

Ehkä vielä joskus on se päivä kun voin vielä pitää omaa elävää vastasyntynyttä rinnallani.

Vierailija:

Ehkä vielä joskus on se päivä kun voin vielä pitää omaa elävää vastasyntynyttä rinnallani.

Tottakai jokainen on onnellinen olemassaolevista lapsistaan, sehän on aivan selvää. Mutta tuo lause " olkaa onnellisia..." saa sen menetetyn lapsen kuoleman kuulostamaan niin mitätöidyltä:" mitäs siinä ruikutat, teillä on jo niin ja niin monta, olkaa onnellisia niistä" . Ei ne olemassaolevat lapset sitä surua ja tuskaa ja ikävää mihinkään hävitä, yhtä tärkeä meidän pikkuveikka on meille kuin sisaruksensakin. Tottakai olen monasti ajatellut että miten onnekas olen että minulla on nuo kaksi olemassaolevaa tuossa, ilman heitä en pikkuveikan menetyksestä olisi varmaankaan selvinnyt näihin kantimiin missä olen nyt.

Hämmennyksissään ihminen laukaisee mitä vain, mutta kun elämän tragedioissa ei aina tarvita sanoja: Hali tai silitys olkapäälle riittää, tai olen kuullut, otan osaa riittää kertomaan enemmän kuin tuhat sanaa.

Kyllä minä täällä taustailen, jos joku kysyy niin vastaan kun huomaan, mitään yleistä päivystystä en täällä ketjussa pidä.

Se että asia on herättänyt näinkin paljon keskustelua, ilahduttaa minua. Toivon sydämestäni että kukaan teistä ei joudu pienokaisestaan luopumaan. Se on äidin raskain tehtävä: luopua rakkaimmastaan.

anteeksi jos jotakuta ärsyttää.

että " onneksi teillä on ne muut lapset" . Onko ne muut lapset kuin joku säästötili vai?



Mietippä sinä joka noin sanot: jos sinulta kuolisi omainen, sisar, veli, äiti ja joku tulisi tokaisemaan että onneksi sulla on noi serkut vielä jäljellä, olisiko se tökerö kommentti?



Jokainen ihminen on ainutlaatuinen. Ei lasta voi korvata toisella lapsella. Yksi on joukosta poissa.

Ei tuo ole loukkaukseksi varmaan sanottu.

Mutta ihan loukkaukselta kuulostaa, samoin kuin: tehän olette vielä niin nuoria että... uutta putkeen, mutta ajattele jos olisi yhtään elänyt miten kamalaa se sitten olisi... mutta jos olisi kuollut myöhemmin niin parempi että kuoli nyt ja muuta samanmoista paskaa.

typerää vähätellä sitä surua ja tilannetta laukomalla noita.

Jos ei parempaan pysty niin parempi on silloin olla hiljaa.. ja se usein riittääkin, kunhan ei juokse karkuun.

hyvinkäällä oli ollut jo ennen minua 6 kohtukuolemaa, viime vuonna, joten varmasti osasivat odottaa pahinta kun sinne soitin ja sitten menin. kätilöt olivat ihania, empaattisia ja lääkärit hoitivat hommansa turhia jaarittelematta. onneksi suurin osa ajasta kului kätilöiden kanssa, eikä lääkärien.

myös siistijöille ja muille tiedotettiin asiasta että kuka juuri siinä huoneessa asuu, osasivat hekin sitten suhtautua tilanteeseen. neuvolantätini on ihana. olemme kulkeneet pitkää, rankkaa taivalta yhdessä, ja yhteisenä " haaveena" olisi saada se elävä vauvakin vielä aikaiseksi ennen kuin tämän elämänvaiheen ympyrä sulkeutuu.

lähinnä voisin ilmaista mielipahan puolituttujen tai tutumpienkin ihmisten suhteen, aika paljon on ollut suruamme vähättelevääkin kommenttia kuten: olkaa iloisia olemassaolevista lapsistanne... (tottakai olemme, mutta eihän se vähennä surua ja ikävää menetettyä lastamme kohtaan), te olette vielä niin nuoria että hankkikaa lisää lapsia... (en koe 33 vuotiaana olevani enää niin nuori ja lapsia ei noin vain tehdä...) ja sen semmosia kommentteja.

hyvinkäällä oli viime vuonna 9 kohtukuolematapausta kun yleensä on 0-2.

Vierailija:

hautajaiset vietettiin vain meidän perheen kesken. haettiin poika itse hyvinkäältä, mieheni tekemään hautakehtoon johon minä ja olivia piirsimme enkeleitä. pohjalla oli pehmoinen patja: 3 pakettia pumpulia. hyvinkäällä pukivat hänelle pupunalle yöpuvun ja laittoivat pehmopupun kainaloon ja kirjoittamani kirjerullan, äidiltä pojalle, toiseen kainaloon.

pojan siunasi sama pappi joka oli kastanut keskimmäisemme, vihkinyt meidät ja nyt sitten tämä. harvoin yhdelle perheelle osuu näin monta eri toimitusta...

enpä juuri muista hautajaispäivästä mitään. se että kappeli on aika lähellä hautaa, tuntui loputtoman pitkältä matkalta. ja näky siitä kun isä kantaa poikaansa hautaan...

oli se elämäni vaikeimpia hetkiä... eihän meidän pitänyt tuolla haudan juurella seistä vaan olla kotona suunnittelemassa ristiäisiä...

..ihan niinkuin sen lehdenkin lukemisen.. :´(



Mä en nyt kestä yhtään lukea näitä juttuja kun oma vauva on 2,5kk.. Surullisia nämä lasten kuolemat. :(

kiitos asiallisista kysymyksistä. nyt painun pehkuihin odottelemaan huomista päivää... voi kun se olisi aurinkoisen kesäinen!

jos joku vielä jotain kysyy, vastailen myöhemmin. öitä!

uusi päivä... eipä tullut auringonpaisteista sellaista vaikka eilen niin toivoin. minusta tuli eilen ensimmäistä kertaa täti. onhan se ihana asia että sisko sai esikoisensa mutta on vaan vaikea iloita siitä täysin siemauksin. ehkä hetken päästä sitten.

JOS JOKU HALUSI KYSYÄ VIELÄ JOTAIN NIIN VASTAAN, SITTEN JÄTÄN NÄMÄ KETJUT...

En ole lehtijuttua lukenut, joten en yhtään tiedä miten miehesi on tapahtuneen kokenut ja reagoinut. Olisin siitä siksi kiinnostunut, koska erään tutun lapsi kuoli kohtuun lähellä laskettua aikaa tuossa pääsiäisen aikoihin, ja kun soitin hänelle (mies) parin kolmen viikon kuluttua kun asiasta kuulin, niin minulle tuli melkein tunne, ettei hän ollut vielä edes kunnolla sisäistänyt tapahtunutta. Miten miehesi?



Vaimoaan en varsinaisesti edes tunne, joten en ole hänen kanssaan puhunut, mutta mies tuntui oikeastaan olevan vielä niin " puulla päähän lyöty" , ettei ollut oikein edes tajunnut asiaa.

Joskus jostain lukenut, että monesti vastaavassa tilanteessa miehelle iskee suurin suru vasta myöhemmin, kun on " turvallista" romahtaa, eli puoliso jo päässyt pahimman yli. Onkohan siinä mitään perää?



Sitä olen myös miettinyt, että oliko typerää/tungettelevaista soittaa, koska tämä tuttu on sellainen, ketä näen harvakseltaan yhteisten tuttujen kautta. Ennen muinoin olen ollut enemmänkin tekemisissä, mutta viime vuosina en juurikaan.

Minun vain oli ihan pakko soittaa hänelle ja ilmaista osan ottoni, koska tuntui heidän puolestaan niin äärettömän pahalta. Itse olen kokenut km:n rv 12+4, ja sekin oli jo niin tuskallista, eikä sitä voi verratakaan kohtukuolemaan viimeisillä viikoilla!



En tietenkään " udellut" mitään yksityiskohtia tmv. enkä jaellut latteuksia " onhan teillä yksi lapsi, olette nuoria jne." , vaan vilpittömästi otin osaa. Jälkikäteen vain tuli mieleen, mahtoiko tuntua asianosaisista tungettelevaiselta, sitä sen ei todellakaan ollut tarkoitus olla.



Kiitos, jos jaksat vielä vastata ja voimia koko perheellenne!

Tänään on ensimmäinen vuosipäivämme. Tasan vuosi on kulunut siitä kun Pikkuveikka nukkui ikiuneen sydämmeni alle ollessaan 36 raskausviikon ikäinen.

Pitkä vuosi on takana. Tämä päivä toi kaiken kirkkaasti mieleen, millainen oli elämäni pohja kun sinne vuosi sitten tipahdin.