Alkoipa itkettää kun luin perheestä, joiden 3. lapsi kuoli kohtuun 36. vkolla. Osanottoni!

odotimme jouluvauvaa, mutta pienen sydän ei enää sykkinytkään rv 12, kaipaamme pientä enkeliämme

Molemmat ovat sanoneet, että oli varmasti kuitenkin helpompaa kuin elävän lapsen menetys koska eivät koskaan nähneet vauvaa elävänä, kuullet ääntä jne. Mutta toki todella suuri menetys. Molemmilla kyseessä oli esikoinen. Toisessa tapauksessa kyseessä oli hoitovirhe. Synnytys olisi pitänyt käynnistää tai tehdä sektio ennen kuin vauva kuoli. Toiseen perheeseen on tapahtuman jälkeen syntynyt yksi lapsi ja toiseen 4 lasta.

Vierailija:

En ole lehtijuttua lukenut, joten en yhtään tiedä miten miehesi on tapahtuneen kokenut ja reagoinut. Olisin siitä siksi kiinnostunut, koska erään tutun lapsi kuoli kohtuun lähellä laskettua aikaa tuossa pääsiäisen aikoihin, ja kun soitin hänelle (mies) parin kolmen viikon kuluttua kun asiasta kuulin, niin minulle tuli melkein tunne, ettei hän ollut vielä edes kunnolla sisäistänyt tapahtunutta. Miten miehesi?

Vaimoaan en varsinaisesti edes tunne, joten en ole hänen kanssaan puhunut, mutta mies tuntui oikeastaan olevan vielä niin " puulla päähän lyöty" , ettei ollut oikein edes tajunnut asiaa.

Joskus jostain lukenut, että monesti vastaavassa tilanteessa miehelle iskee suurin suru vasta myöhemmin, kun on " turvallista" romahtaa, eli puoliso jo päässyt pahimman yli. Onkohan siinä mitään perää?

Sitä olen myös miettinyt, että oliko typerää/tungettelevaista soittaa, koska tämä tuttu on sellainen, ketä näen harvakseltaan yhteisten tuttujen kautta. Ennen muinoin olen ollut enemmänkin tekemisissä, mutta viime vuosina en juurikaan.

Minun vain oli ihan pakko soittaa hänelle ja ilmaista osan ottoni, koska tuntui heidän puolestaan niin äärettömän pahalta. Itse olen kokenut km:n rv 12+4, ja sekin oli jo niin tuskallista, eikä sitä voi verratakaan kohtukuolemaan viimeisillä viikoilla!

En tietenkään " udellut" mitään yksityiskohtia tmv. enkä jaellut latteuksia " onhan teillä yksi lapsi, olette nuoria jne." , vaan vilpittömästi otin osaa. Jälkikäteen vain tuli mieleen, mahtoiko tuntua asianosaisista tungettelevaiselta, sitä sen ei todellakaan ollut tarkoitus olla.

Kiitos, jos jaksat vielä vastata ja voimia koko perheellenne!

kiitos osanotosta. En usko että tykkäsi huonoa tuo tuttusi, jos olit vilpitön ja todella olit aidosti pahoillasi. Enemmän tuntui pahalta jos ihmiset juoksivat puolinmiten pakoon kun ilmestyin paikalle. Jos missä surussa tahansa olevan ihmisen tapaa, parempi on vaan vaikka sanoa osanotot tai että on kuullut tapahtumasta kuin se että vähättelee surua. Hyvä esimerkki tuosta lauseesta jota emme haluaisi kuulla on tuo mutta teillähän on muita lapsia... eihän kukaan mene sanomaan sellaisellekaan ihmiselle keltä on vaikka toinen vanhempi kuollut että mutta sullahan on vielä toinen vanhempi jäljellä. Ihminen suree aikansa, omalla tavallaan, vähättely ei ainakaan auta asiaa, päinvastoin.

Miehet tosiaan saattavat romahtaa vasta sitten kun se on " turvallista" . Ensin on äidin vuoro, isä usein yrittää tukea äitiä vaikka molempien suru on varmasti yhtä suuri. Meillä mies suri mutta myös tuki minua. Hän sanoi että jos asiaa veivaa ja miettii koko ajan niin tulee huono fiilis, parempi olla tekemättä niin. Suru on sellainen että se tulee ja menee miten haluaa. Jokin pienikin asia sen voi laukaista. Itse varsinkin alussa mietin että elämäni on kuin hiekkalinna rannalla, juuri kun olen saanut sen kasattua, tulee aalto ja lyö linnan sellaiseksi torsoksi, taas on alettava alusta. Suuri prosessi, näistä suruista ei mennä yli kun pari viikkoa on surtu, tämä on asia joka seuraa läpi loppuelämän, yksi lapseni on poissa, enkelien hoidettavana, ei minun, kenen luona hänen pitäisi olla.

se on melkein kolme vauvaa viikossa

Ja mikä oli syy?

T: 77.

Vierailija:

Ja mikä oli syy?

kuten lehdessä kerrottiin, raskaus oli sujunut moitteettomasti, sitten tuli isänpäivä ja heräsin siihen että oli niin hiljaista. mitään ei ollut tapahtunut, mutta silti kaikki oli tapahtunut. hyvinkäällä asia todettiin ja siitä alkoi elämäni painajainen joka jatkuu ja jatkuu....

syytä meidän kohdalla ei koskaan selvinnyt, ruumiinavauksesta huolimatta, minulla oli kaikki hyvin kuten myös vauvalla. terve vauva, mutta kuollut, niinkuin lääkärikin sanoi. mutta kukaan ei kuole ilman syytä, olen ihan varma siitä, meille sitä syytä ei vain löytynyt. minulla oli silloin 36 viikkoa, laskettuaika oli reilun 3 viikon päästä.

poika oli täydellinen pikkumies, 2680g ja 48,5cm, tai on sitä yhä edelleen sydämessäni ja muistoissani.

Vierailija:

isänpäivänä 12.11.2006, meidän perhe lehdessä on juttu sivulla 102 juuri nyt, lehti kesän tuplanumero.

... ja elämäsi kauhein tilanne. Mutta lähinnä haluaisin tietää kauan se kesti ja oliko kivulias?



Tuttavani näet synnytti vkolla 18 kohtuun kuolleet kaksostytöt (hyvinkäällä myös) ja kertoi synnytyksen olleen kivuton ja saaneensa morfiinia ym. tipalla synnytyksen aikana (kun ei tarvinnut varoa vauvoja). Mutta on tietenkin eri asia synnyttää viikolla 18 kuin 36....

Vierailija:

... ja elämäsi kauhein tilanne. Mutta lähinnä haluaisin tietää kauan se kesti ja oliko kivulias?

Tuttavani näet synnytti vkolla 18 kohtuun kuolleet kaksostytöt (hyvinkäällä myös) ja kertoi synnytyksen olleen kivuton ja saaneensa morfiinia ym. tipalla synnytyksen aikana (kun ei tarvinnut varoa vauvoja). Mutta on tietenkin eri asia synnyttää viikolla 18 kuin 36....

mentiin hyvinkäälle sunnuntaina, isänpäivänä, puoliltapäivin ja se päivä siinä sitten vaan meni. iso vatsa, pojan pää oikean rinnan alla, oli epätodellinen olo. miten näin voi käydä minulle, meille. sen verran hämärän peitossa on tapahtumat ensimmäisistä parista viikosta, mutta jotain muistuu mieleen. maanantaina käynnisteltiin, synnytys käynnistyi illansuussa 18 aikoihin. sain petidiiniä, josta ei vastaavaa hyötyä ollut, käynnistyksen johdosta synnytys räjähti käyntiin ja olin niin kipeä etten ikinä. olen monasti sanonut että kärsin helvetin tuskat, ja kun palkintoakaan, elävää lasta ei ollut luvassa, niin kamalaa oli. ei kuollut lapsi, vaan kipu. minulle luvattiin kaikki mahdollinen kivunlievitys, mutta epiduraaliin en saanutkaan lupaa kun vauva oli perätilassa ja ylhäällä. lääkäri pelkäsi että synnytys keskeytyy ja joudutaan leikkuuseen, suuri riski myös äidille, kun hyytymistekijät ovat muuttuneet. pakko oli siis kestää, muistan miettineeni ettei vaihtoehtoja ole, loppuun asti mennään.

5min ennen kun poika syntyi, sain epiduraalin ja olin kuin 7. taivaassa. niin kipeä olin etten koskaan, ja aika ei taatusti ole kullannut muistoja edellisistä synnytyksistä.

kun poika syntyi, oli kuin haikara olisi lentänyt yli ja tiputtanut nyytin siihen, kalvopusseineen vesineen päivineen hän syntyi perätilasta. luulin etten koskaan perätilasta selviäisi, vaan kun oli pakko niin se oli vaan tehtävä, pelotti tai ei.

synnytys kesti n. 4h, rajua menoa alusta loppuun ja sitten täysi hiljaisuus kun vauva syntyi.

Vierailija:

niin, alle 22 viikkoiset ovat keskenmenoja ja yli 22 viikkoiset kohtukuolemia, ihan juridisestikin.

Vierailija:

ja miten kamalaa kuolleen vauvan synnyttäminen varmasti on:(

ei se kuolleen vauvan synnyttäminen kamalaa ole, vaan se tieto kun lääkäri pukee asian sanoiksi: valitettavasti en löydä sykettä, vauva on menehtynyt...

yleensä kuolleet vauvat ovat nukkuvan vauvan näköisiä, eivät mitenkään " kuolleen" näköisiä.

Voimia ja jaksamista teidän perheelle ja kiitoksia, että jaksoit vastata kysymykseeni!!



T:Edellisen kysymyksen tekijä.

Vierailija:

Synnytys oli varmaan se helpoin osa tässä kokemuksessa.

-3-

kyllä, yleensä kuolleet vauvat synnytetään normaalisti alateitse, koska sektiossa on valtavat riskit äidin suhteen, hallitsematon verenvuoto ym. koska hyytymistekijät ovat alkaneet muuttua kun vauva on kuollut.

Vierailija:

Mutta oliko tarina siis niin, että perheen äidin kolme raskautta oli päättynyt keskenmenoon viikolla 36 vai perheen kolmas raskaus (eli kaksi lasta oli kuitenkin)?

Todella ikävää, oli asia kummin tahansa!

ei, kyllä meillä on kaksi elävää lasta, kolmosemme pikkumies vaan lähti enkelin matkaan.

Olen tämän ketjun nro 3. Meiltä kuoli vauva 2kk sitten. Onneksi ostin lehden sattumalta. Tuntui lohduttavalta lukea teidän tarina.



Minulta terveydenhoitaja kysyi jälkitarkastuksessa, että miltä SE näytti. Siis, mikä? En pystynyt muuta sanomaan kuin: meidän vauva näytti nukuvalta vauvalta.

Itsekään en saanut kivunlievitystä oman terveydentilani ja vauvan keskosuuden vuoksi ennen kuin vasta hieman ennen ponnistusvaihetta. En kyllä ymmärrä miten niistä tuskista olisi selvinnyt järjissä, jos olisi tiennyt, ettei elävää vauvaa ole tulossa...

Vierailija:

pestiin, puettiin, äiti piti sitä yön vieressään, kodissa valokuvia tästä kuolleestakin...

kuule, ei siinä ole mitään kamalaa. se on oma rakas lapsi, ei sitä rakasta yhtään sen vähempää kuin eläviäkään lapsiaan. aika olla vauvan kanssa on rajallinen, sitten hänestä on vaan luovuttava ainakin fyysisesti. kätilö hänet pesi ja kapaloi, me vietimme sitten aikaa perheenä keskenämme. niinkuin jo jollekin mainitsinkin, yleensä nämä enkelivauvat näyttävät aivan nukkuvilta vauvoilta, ei siis mitenkään kuolleelta. ei sitä kukaan tiedä mikä meininki kuvissa on jos ei sitä tiedä ennestään. nykyyhteiskunta vaan on niin vieraantunut kuolemasta että kaikki tälläiset saavat ihan raiteiltaan. sen takia asioista pitää puhua, ettei olisi enää tabuja.

kuitenkin kuolemanenkeli lensi hyvin läheltä meilläkin...

Vauva syntyi rv.26+5 mutta oli onneksi taistelijaluonne alusta alkaen :) Ymmärrän kohtukuoleman kohdanneita äitejä oikein hyvin, omani kun taisteli vielä kolmeviikkoa kohdussa vesien mentyä viikolla 23+6. siinä ajassa kerkesin kyllä jo valmistautua mahdolliseen enkelilapseenkin...

Vierailija:

Voimia ja jaksamista teidän perheelle ja kiitoksia, että jaksoit vastata kysymykseeni!!

T:Edellisen kysymyksen tekijä.

ymmärrän kyllä lääkärin päätöksen, jos synnytys olisi keskeytynyt, olisivat joutuneet leikkaamaan ja silloin myös minun henkeni olisi ollut vaarassa.