Alkoipa itkettää kun luin perheestä, joiden 3. lapsi kuoli kohtuun 36. vkolla. Osanottoni!

Kohtukuoleman riskistä tulee kertoa vanhemmille



tiistai 05.06.2007



Tilastokeskuksen vuosien 1998-2005 tietoihin perustuen vuosittain keskimäärin viisisataalasta kuolee äitinsä kohtuun tai synnytyksen aikana. Määrä vastaa vuosittain liikenteessä menetettyjä ihmishenkiä.



Syntymättömän lapsen kuolema on keskenmeno, kun lapsi kuolee kohtuun ennen 22. raskausviikkoa. Keskenmenot ovat yleisiä, ja äidit ovat tietoisia raskauden alkuun liittyvistä riskeistä.



Kohtukuolema tapahtuu 22. raskausviikon jälkeen, josta useimmat kuulevat vasta ensi kertaa sen osuessa omalle kohdalle. Suuri osa kohtukuolemista tapahtuu hyvin lähellä laskettua aikaa tai yliaikaisissa raskauksissa. Usein kuolleena syntyvät vauvat ovat täysin terveitä, eikä kuolemalle löydy koskaan mitään syytä.



Ulkopuolisen on joskus vaikea nähdä sitä tuskaa ja surua, jota kohtukuoleman kokenut perhe joutuu käymään läpi. Jopa läheiset ihmiset saattavat pysytellä hämmennyksissään etäällä, kun eivät tiedä, miten kohdata perhe kohtukuoleman jälkeen. Jos lapsi olisi ehtinyt elää syntymänsä jälkeen, suhtautuminen olisi toisenlaista. Surua helposti mitätöidään lausahduksilla " tehän olette vielä nuoria" tai " onhan teillä onneksi eläviä lapsia" .



Meille kohtuun kuollut lapsi on ollut olemassa jo odotusaikana äidin mahassa potkiessaan ja vahvasti läsnä tulevaisuuden suunnitelmissa ja unelmissa. Kohtuun kuollut lapsi on aina osa perhettä, eikä uusi vauva voi korvata kuollutta lasta, sen tietää jokainen lapsensa menettänyt.



Kokemuksiemme mukaan sairaaloiden ja kuntien käytännöt perheen tukemiseksi kohtukuoleman jälkeen vaihtelevat suuresti. Joillekin perheille kriisiapua on tarjottu heti lapsen kuoleman jälkeen jo sairaalasta, osalle neuvolasta, mutta liian usein perhe joutuu itse hakemaan apua selvitäkseen pahimman yli.



Kätkyt- ja lapsikuolemaperheiden yhdistys, Käpy ry, on laatinut sairaaloissa jaettavankirjallisen tukipaketin, jonka tarkoituksena on toimia ensiapuna ja lohduttaa kuolemankokenutta perhettä. Tämä tukipaketti saattaa jäädä ainoaksi konkreettiseksi avuksi, jonka kohtukuoleman kokeneet sairaalasta saavat.



Kuntien tulisi huolehtia tukiverkosta joko sairaalan tai oman neuvolan kautta, josta apua tarjottaisiin suoraan sitä tarvitsevalle. Sairaalajakson aikana, lapsen kuoleman toteamisesta jälkitapaamiseen, perhettä voi hoitaa moni eri lääkäri. Kun kysymyksiä jälkeenpäin tulee, perhe ei yksinkertaisesti tiedä, keneltä kysyä. Mitä lääkärien jatkuvalla vaihtumisella saavutetaan? Kohtukuoleman syy tuskin selviää paremmin.



Käpy ry kouluttaa myös sairaaloiden henkilökuntaa ja osallistuu erilaisiin tutkimuksiin, joilla pyritään parantamaan hoitohenkilökunnan valmiuksia kohdata lapsensa menettänyt perhe. Silti perheet joutuvat satunnaisesti kärsimään hoitohenkilökunnan ajattelemattomasta käytöksestä. Toivomme, että perheen jälkihoitoon paneuduttaisiin syvällisemmin ja kohtukuolemaan suhtautuminen sisältyisi jo lääkärien ja muun henkilökunnan koulutukseen.



Kuolleen lapsen synnyttänyt äiti on oikeutettu normaaliin äitiyslomaan. Yleisen käytännön mukaan isälle myönnetään 1-2 viikon sairausloma. Isien edellytetään hautaavan surunsa ja palaavan pian töihin, vaikka kotiin jää epätoivoinen ja shokissa oleva äiti, jonka puolesta hän joutuu pelkäämään. Normaalin isyysloman myöntäminen takaisi koko perheelle yhteisen ajan, joka auttaisi sopeutumaan uuteen muuttuneeseen tilanteeseen - siihen, että vauva ei tullutkaan kotiin.



Kohtukuoleman vaaran tiedostaminen ei tee raskaudesta vaikeampaa, tietäväthän äidit myös muista raskauteen liittyvistä riskeistä kuten mahdollisuudesta synnyttää vammainen lapsi. Riskin tiedostaminen ennalta voi auttaa, kun kaikki ei sujunut toivotusti. Asian avoin käsittely auttaisi meitä ja läheisiämme kääntämään raskaan surumme rakkaaksi muistoksi lapsesta, jota emme saaneet pitää luonamme.



Krista Jaatinen kohtukuolemaäiti Miikka Viitala puheenjohtaja Käpy ry

kuin se suru.

Olen sitä mieltä, että surijat tuijottavat kohtuuttoman paljon omaan napaansa.

Hirveästi menee aikaa siihen, että kitistään ja valitetaan kun joku sanoi jotain ja etsitään toisten sanoista salattuja merkityksiä.

Jokainen päästää joskus sammakkoja suustaan kun ei osaa parempaa sanoa.

Anteeksi vain, mutta minua joskus ärsyttää nämä " olen kerran elämässä keskipiste" . Odotetaan, että kaikki lakoaa ympärillä ja osaa sanoa oikeita sanoja ja lopettaa elämisen heidän takia.

tuijottamaan kohtuuttoman paljon omaan napaasi, eli katsomaan tätä asiaa siltä vaikeammalta puolelta. Ehkä kannattaisi kuitenkin miettiä mitä minnekkin kommentoi ja jos asia kuin asia vaivaa tai haittaa, niin jättää sen omaan arvoonsa... Surua ja tuskaa kun on monenlaista ja sitä joutuu jopa itse kohtaamaan vaikka oman kuolemaanjohtavan sairauden puhjetessa, rakkaan kuollessa jne.

Sanoja ei tarvita kun surevan kohtaa.

Todella surullista jos joku kuvittelee, että lapsensa menettänyt kokee kerrankin olevansa keskipisteenä. Huh!!!

Minä antaisin vaikka mitä, jos saisin vaihtaa paikkaa edellisen kommentoijan kanssa joka ilmeisesti ei koskaan ole joutunut avoimeen hautaa katsomaan ja sinne pienokaistaan laskemaan. En pyytänyt saada olla keskipisteenä ja tuskin sita Sannakaan ja muut saman kokeneista halusi.

Toivonkin, että läheiseni suhtautuvat edelleen anteeksi antavalla mielellä, jos toisinaa toimin ajattelematomasti jne.

Eniten tosiaan loukkaa tuo asenne, että aivan kuin oltaisiin kateellisia surevalle joka pakostakin ainakin jossain määrin joutuu tahtomattaan ihmisten puheenaiheeksi.

Itse en halunnut tavata pitkään aikaan muita kuin läheisiäni, etten vaan joutuisi säälin tms. kohteeksi. Minun puolesta muut saavat omia kaiken huomion itselleen kunhan minä saan suruni kantaa rauhassa...

voi kuule, mä soisin " tämän keskipisteenä" olon ihan kelle vaan. Ei niitä asioita voi mihinkään tärkeysjärjestykseen laittaa, se suru on niin musertava että lakoaa kaiken alleen. Ystäviltä, sukulaisilta, muilta läheisiltä sitä toivoo tukea ja läsnäoloa, mihinkään yliihmis juttuihin ei ole tarvetta. Joskus ihminen vaan joutuu sellaiseen tragediaan omassa elämässään että sitä tekee kaikkensa siitä noustakseen ja selvitäkseen.

Vierailija:

kuin se suru.

Olen sitä mieltä, että surijat tuijottavat kohtuuttoman paljon omaan napaansa.

Hirveästi menee aikaa siihen, että kitistään ja valitetaan kun joku sanoi jotain ja etsitään toisten sanoista salattuja merkityksiä.

Jokainen päästää joskus sammakkoja suustaan kun ei osaa parempaa sanoa.

Anteeksi vain, mutta minua joskus ärsyttää nämä " olen kerran elämässä keskipiste" . Odotetaan, että kaikki lakoaa ympärillä ja osaa sanoa oikeita sanoja ja lopettaa elämisen heidän takia.

Viestisi oli niin totta joka sana. Olet varmaan " meikäläisiä" kun tiedät juuri ne tunteet mitä itse käyn läpi. Oletko " tuntematon enkeli" -palstalta?! Jos olet, voitaisiin vaihtaa siellä kuulumisia.

Niin, onneksi monen ei ole tarvinnut montun reunalla katsoa alas pimeään maahan, sen jälkeen laskea omaa pikkuistaan sinne ja lapioida itse hiekkaa päälle siinä pelossa että jos sen tekee hauturi koneellisesti, voi pienen peti mennä murskaksi.

Vaan meitä suoraan on se 200 vuodessa, äitejä joiden vauva menehtyy juuri ennen syntymää syystä tai ei mistään. 400-600 kun huomioon otetaan myös synnytyksessä ja ensimmäisen elinviikon aikana kuolleet. Kuka on seuraava. Pahoitellen jätän sen paikan jollekin. Ehkä juuri sinulle joka tätä luet ja jos odotat, saatan olla sinua joskus pahoitellen tervetulotoivottamassa listallemme. Ylpeä näissä asioissa ei koskaan kannata olla, koskaan ei vaan tiedä milloin osuu omalle kohdalle. Vai luuleeko joku että minä olisin tätä mitenkään osannut odottaa.

Huomiosta vielä sen verran että pakosti on meidän perhe jutun jälkeen ollut tunnetumpi, mutta tärkeän asian puolesta siinä olin. Elämä kun ei aina ole sitä ruusuillatanssimista. Toivon että juttu ei ollut turha vaan auttaa seuraavia niin " fetus mortus" äitejä kuin läheisiäkin jatkamaan eteenpäin.

Hyvää juhannusta toivoo surullisten asioiden mannekiini Sanna

jopa tekin olisitte ihmeissänne. Mutta sama se niille, en ole sääliä kerjäämässä, enkä pohdi, osasiko läheiset nyt varmasti tukea minua oikeilla sanoilla ja oikein.

On ollut pakko jatkaa elämää, eikä ole voinut jäädä paikoilleen. Surun kanssa on ollut pakko oppia elämään. Ei ole ollut tarvetta korostaa itseään ja omia tapahtumia, että " kokisitpa sinäkin samaa niin et sanois noin" tai " sukulaiset eivät osanneet tukea meitä OIKEIN" .



Jokaisella on omat surunsa ja se, joka haluaa kilpailla omalla surullaan ja kohottaa itsensä muiden yläpuolelle, että " mulla on rankin kokemus" , ei tiedä vielä elämästä mitään. Paljon on vielä opittavaa.



Surutyö vaatii myös sitä, että uskaltaa päästää siitä irti, eikä tee itsestään kaltoin kohdeltua marttyyria. On niin helppo jäädä siihen kiinni ja vaikea päästää irti. Se on niin turvallista.

Tai ei nyt vastaa vaan kertoo...

eli jos jotakin kiinnostaa lukea toisen kohtukuolematarinan niin sellainen löytyy tämän päivän ILONAsta.

Porvoolaisen äidin tarina.

Kaikki jotka ovat lukeneet tarinamme Meidän perhe lehdestä, Olisi mukava jos viitsisitte tuon lehden sivuilla vastata heidän kyselyyn lehden " parhaasta" jutusta. Jos kyseinen aihe saa paljon kannatusta, ovat varmasti jatkossakin halukkaita tekemään vastaavanlaisia juttuja. Itse en mitään tuolla kalastele, todellakaan, vaan haluaisin jatkossakin että lehdet paneutuisivat arjen nurjaankin puoleen. Jokaisella on omat murheensa, joista ihmisten tulisi tietää.

Vierailija:

Tai ei nyt vastaa vaan kertoo...

eli jos jotakin kiinnostaa lukea toisen kohtukuolematarinan niin sellainen löytyy tämän päivän ILONAsta.

Porvoolaisen äidin tarina.

Musta on hyvä että tästä asiasta puhutaan, ja hienoa että näin suuren menetyksen kokeneet äidit uskaltautuvat julkisuuteen, mutta toisaalta mä jäin miettimään tuota, kun tuossa artikkelissa korostettiin, että tästä pitäisi tiedottaa odottaville, jotta siihen osaisi varautua... Hmm. Kun eiköhän tämäkin mahdollisuus jokaisen odottajan mielessä jossain vaiheessa käväise - ei kai se niin outo juttu voi kellekään olla? Että miten paljon sitä sitten oikein pitäisi odottajien pohtia (ja pelätä)..? Ja hyödyttääkö se sitten loppupeleissä mitään?



Tuossa artikkelissa/mielipidekirjoituksessa todettiin, että kohtukuolemia tapahtuu suunnilleen yhtä paljon kuin auto-onnettomuuksissa menehtyy ihmisiä... Kuinka hyvin kukaan on varautunut menettämään läheisensä auto-onnettomuudessa? Ja kuinka hyvin pitäisi olla?



Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että odotusajasta pitäisi myös nauttia. Se on ihanaa aikaa naisen elämässä eikä sitä kannattais pilata olemassa huolissaan kaikista mahdollisista tulevista onnettomuuksista... Kun aiheita huolissaan olemiseen kyllä löytyy. (Ja lapsen synnyttyä niitä tulee koko ajan lisää..!)





Ja lopuksi vielä; osanottoni kaikille lapsensa menettäneille ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa!

Sanna vastaa....

Ei tarkoitus ole ketään pelotella, vaan tuoda tämä pieni mahdollisuus kaikkien tietoon, samoin kuin keskenmenot, raskausmyrkytykset ym.

tottakai naisen kuuluu ja pitääkin nauttia raskaudesta, onhan se ainutlaatuista aikaa naisen elämässä.

Varmasti jokainen on kuullut istukan irtoamisista, napanuora komplikaatioista, tulehduksista ym mutta moniko on tietoinen että lapsi voi myös menehtyä viimeisillä viikoilla ilman mitään syytä. Niinkuin esim. meille kävi. Se tilanteen yllätyksellisyys on jo niin murtava, puhumattakaan ettei olisi koskaan kuullutkaan siitä.

Tämän lisäksi kerromme mistä saa vertaistukea joka on kullanarvoista siinä tilanteessa, silloin äiti itse tai ystävät, tuttavat voi tämän vertaistuen löytää kun siitä on joskus kuullut.

toivon ettei " kampanjointimme" kenellekään pahaamieltä aiheuta tai turhia pelkoja. Näille asioille harvoin voi mitään.

sillä on myös tällaisia positiivisia ihmisiä kuin minä, että uskoo aina parasta eikä pahinta. Itse en osannut huolestua vatsan hitaasta kasvusta (terveydenhoitaja vaan kyseli että olethan syönyt tarpeeksi?!) enkä vauvan hennoista liikkeistä, kun kuitenkin jollain lailla liikkui. Olisin siis kaivannut asiallista tietoa siitä, miten vauvan vointia voi kotona seurailla, ja kehotusta mennä lääkäriin jos vähänkin epäilyttää, vaikka turhaankin. Tosin vauvaa ei olisi pystytty todennäköisesti pelastamaan kuitenkaan.



Parasta olen myös uskonut kaikista tuttavien huomionosoituksista vauvan kuoleman jälkeen, myös siitä tutusta, joka ei lähettänyt surunvalitteluja, vaan tavallisen kortin jossa luki vain " terveisiä" tms. Hänelle asia oli ilmeisesti vaikea käsitellä, mutta halusi kuitenkin muistaa. Ei kömpelöistäkään huomionosoituksista ole aihetta loukkaantua, mutta ei läheisen kuoleman jälkeen voi ajatella joka asiaa järkevästi.



t. nro 86

Sannalle ja muille lapsensa menettäneille pahoittelut! Voin vain kuvitella, miltä tuntuu haudata oma lapsi.



minusta tämä ketju oli hyvä. Itse artikkelia en ole lukenut, mutta kuulun siihen väestöön joka ei todellakaan tiennyt, että vauva voi noilla viikoilla vain kuolla kohtuun. Ilman mitään syytä!



Oma lapseni syntyi keskosena viikolla 34 ja teho-hoidon jälkeen selvisi luoksemme. On vaikea kuvitella, että tuossa vaiheessa turvallisesti äidin kohdussa köllötellyt lapsi voi vain kuolla. Sitä ei varmastikkaan pysty tajuamaan ennen kun osuu omalle kohdalle.



pakko mennä pussaamaan tuota omaa pikku poikaa nyt heti....on se niin ihme, että se on tuolla terveenä ja hyvinvoivana omassa sängyssään!

onko täällä ketään ketä tuntee jutun Sannan " livenä" .

Monen on vaan vaikea keksiä mitään sanottavaa. Miksi siis ette voisi iloita elävistä lapsista? Ei se sulje sitä pois, että samalla voitte surra sitä kuollutta. Päin vastoin, elävät lapset pitävät usein kuolleen lapsen vanhempia kiinni elämässä.

postilaatikossa. niin se aika vaan kulkee: 2 kuukautta siitä kun luin Sannan tarinan ja tuntuu kuin se olisi ollut juuri kun vollasin silmät päästäni. Koskettava oli. Onneksi nyt ei ollut mitään niin surullista.

samalla tavalla kuin sinä! Onhan sitä onnellinen siitä tai niistä omista elävistä, tottakai ja vieläpä enemmän kuin ehkä milloinkaan ennen, mutta se suru on niin musertava, etten tiennyt sellaista olevankaan. Ja minä kyllä jotenkin en tajunnutkaan, että on mahdollista ettei vauva synnykään elävänä. Ensimmäisiä kolmea kuukautta pelkää, mutta sitten on jotenkin varma ja huoleton, luulisin. Enkä ole edes ihan nuori ja tietämätönkään, mutta niin se vain on, ei vauvan kuolemaa osannut milllään kuvitellakaan.

Vauvan kuoleman jälkeinen raskaus oli minulle henkisellä tasolla vaikea, mutta se on sitten toinen juttu.



Ja näin se on, ettei kukaan, kukaan, joka ei ole lastansa haudannut, voi tietää miltä se tuntuu ja miten sitä omaa vauvaa suree. Siitä ei voi kiistellä, usko sinäkin " huomion keskipiste" !!



Kaikkea hyvää Sannalle ja perheelle ja muillekin enkelivauvojen vanhemmille.

Jaksamista teidän perheellenne!

Niin, me ei olla vieläkään päästy uuteen odotukseen, niin paljon kuin sitä odottaakin ja pelkääkin. En tiedä missä mättää kun plussatuulet ei vain meille puhaltele!

Tuntuu todella vaikealta edes kuvitella että meidän enkeliveikka jäisi viimeiseksi lapseksemme. Haluaisin todella kokea sen onnellisen vauvahuuman vielä ennen kuin suljen tämän osaalueen elämästäni!

Haluan vielä kiittää kaikkia ketjuun osallistuneita asiallisista kysymyksistänne ja osanotoistanne. Lämmittää kyllä mieltä kun täällä oli oikeasti empaattista porukkaa, vähän mietitytti uskallanko tulla vastailemaan omana itsenäni tänne. Näemmä kannatti uskaltaa.

Kurkin jatkossakin jatkuuko tämä ketju, jos tarvetta, tulen kyllä vastailemaan. :)!

se poikaraukka makaa sairaalassa eikä isä ja äiti tule lohduttamaan.