Lue keskustelun säännöt.
Alkoipa itkettää kun luin perheestä, joiden 3. lapsi kuoli kohtuun 36. vkolla. Osanottoni!
Kommentit (108)
Miten surullista... Ei voi kuin nyyhkiä täällä koneen ääressä.
Voimia teille kaikille, jotka olette tällaisen kokemuksen joutuneet läpikäymään! Ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa! Etenkin Sinulle, Sanna, joka tulit julkisuuteen tämän asian kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Olen tämän ketjun nro 3. Meiltä kuoli vauva 2kk sitten. Onneksi ostin lehden sattumalta. Tuntui lohduttavalta lukea teidän tarina.Minulta terveydenhoitaja kysyi jälkitarkastuksessa, että miltä SE näytti. Siis, mikä? En pystynyt muuta sanomaan kuin: meidän vauva näytti nukuvalta vauvalta.
olen pahoillani menetyksestänne.
jos sulla oli yli 22 viikkoa, olet tervetullut kohtukuolemaäitien suljetuille sivuille jotka löydät vaikka käpyn www-linkkien kautta. tuntematon enkeli ryhmään pitää hakea jäsenyyttä. tämä tiedoksi myös muille kohtukuolemaäideille. siellä vertaistukea parhaimmillaan. myös meidän perhe lehden jutun kyljessä oli suora osoite.
niin suoraan sanoen mun mielestä on ihan epäinhimillistä joutua synnyttämään kuollut vauvansa! Kerta kaikkiaan vaan on, siinä yhditystyvät pahimmat mahdolliset kivut, suurin mahdollinen suru, vielä pelkokin. Aivan kamalaa. Kyllä äidin tie on rankka.
Todella suuret pahoittelut sinulle, Sanna! Ei tuollaista tuollaista menetystä voi oikein kuvitellakaan - ei ehkä uskallakaan kuvitella. Kaikea hyvää jatkossa, tällaisen jälkeen ansaitsette pelkkää onnea ja iloa!
Vierailija:
niin suoraan sanoen mun mielestä on ihan epäinhimillistä joutua synnyttämään kuollut vauvansa! Kerta kaikkiaan vaan on, siinä yhditystyvät pahimmat mahdolliset kivut, suurin mahdollinen suru, vielä pelkokin. Aivan kamalaa. Kyllä äidin tie on rankka.Todella suuret pahoittelut sinulle, Sanna! Ei tuollaista tuollaista menetystä voi oikein kuvitellakaan - ei ehkä uskallakaan kuvitella. Kaikea hyvää jatkossa, tällaisen jälkeen ansaitsette pelkkää onnea ja iloa!
kiitos. nöyränä eteenpäin elämässä.... plussatuulia odotellessa.
jos joku haluaa vielä kysyä jotain, vastailen... kurkkaan myöhemminkin tänne niin vastaan jos vastattavaa on. lehtijuttu kun oli sellanen lyhykäinen yhteenveto.
kiva kun jaksat vastailla... : )
miten lapsenne ovat selvinneet tapahtuneesta? muistelevatko he enkeliveljeään?
entä oliko heillä tätä ennen mitään käsitystä kuolemasta? aiheuttiko tämä mitään pelkoja tms.?
kuolema on niin mahdottoman vaikea asia selittää pienille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koetko, että tapahtunut toi teidän elämäänne mitään hyvää? en tiedä, onko tämä ihan hullu kysymys... haen tällä ehkä sitä, että kaduttaako, että aikoinaan tämän kolmosen " tekoon" ryhdyitte... hmm, selvensikö tämä nyt yhtään...
kiitos vastauksistasi jo etukäteen!
ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Vierailija:
kiva kun jaksat vastailla... : )miten lapsenne ovat selvinneet tapahtuneesta? muistelevatko he enkeliveljeään?
entä oliko heillä tätä ennen mitään käsitystä kuolemasta? aiheuttiko tämä mitään pelkoja tms.?kuolema on niin mahdottoman vaikea asia selittää pienille...
olivia oli kiukkuinen alussa ja yhä vieläkään ei osaa ottaa muiden vauvauutisia sellaisella ilolla kuin ennen... sanoo usein ihan kiva mutta harmittaa kun meillä ei ole pikkuveli täällä.
samuel ei asiaa ymmärrä, sanoo kaikille että mulla onkin enkelipikkuveli, etenkin jos joku lällättää omista sisaruksistaan.
mitään pelkoja ei kummallakaan ole. eivät tuon ikäiset yleensä kuolemaasioista edes tiedä, meidän lapsille nämä jutut ovat arkipäivää, varmaan auttaa sopeutumaan paremmin tulevaisuuden menetyksiin ja pettymyksiin, kun ovat nähneet miten äiti romahtaa ja kuitenkin sieltä nousee ylös. oppivat varmaan pakosta että asioista selviää tavalla tai toisella.
kyllä meidän perhekuvissa olivia on piirtänyt myös pikkuveljen, siivet selässä. luova tyttö, piirtää paljon ja hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kaksi lasta, joiden odotusajat ja synnytykset ovat menneet hyvin. Kolmannestakin joskus haaveillaan, mutta olen alkanut pelätä, että sitten takuullä joku jo menisi pieleen... Että se olisi jo liikaa vaadittu, että kolme tervettä lasta... En tiedä, osaisitko sinä, Sanna, tai joku muu, sanoa tähän mitään järkevää..! Miten sinä suhtaudut ajatukseen uudesta raskaudesta, ja miten luulet, että osaisit siitä nauttia? Ymmärsin, että vielä lapsista haaveilette.
Kiitos sinulle! Ja voimia!!
Vierailija:
koetko, että tapahtunut toi teidän elämäänne mitään hyvää? en tiedä, onko tämä ihan hullu kysymys... haen tällä ehkä sitä, että kaduttaako, että aikoinaan tämän kolmosen " tekoon" ryhdyitte... hmm, selvensikö tämä nyt yhtään...kiitos vastauksistasi jo etukäteen!
ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
ei tosiaan ole tuonut mitään hyvää, vain surua, murhetta, katkeruutta ja sen semmosta. oli meillä ennenkin hyvä suhde miehen kanssa, mutta nyt se on ollut vielä syvempi ja läheisempi. se on varmaan hyvää tässä. kolmosen " teko" ei ole kaduttanut, toivon kovasti että nelonen tulisi vielä meidän luokse jonain päivänä, elävänä. plussatuulet eivät vain puhaltele tännepäin.
tämä on sellainen suru minkä kanssa on vain opittava elämään, halusi tai ei. parempi kun oppii, silloin taakka on pienempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Meillä on kaksi lasta, joiden odotusajat ja synnytykset ovat menneet hyvin. Kolmannestakin joskus haaveillaan, mutta olen alkanut pelätä, että sitten takuullä joku jo menisi pieleen... Että se olisi jo liikaa vaadittu, että kolme tervettä lasta... En tiedä, osaisitko sinä, Sanna, tai joku muu, sanoa tähän mitään järkevää..! Miten sinä suhtaudut ajatukseen uudesta raskaudesta, ja miten luulet, että osaisit siitä nauttia? Ymmärsin, että vielä lapsista haaveilette.Kiitos sinulle! Ja voimia!!
odotan plussatuulien puhaltavan meille mitä pikimiten. tottakai pelkään, vaikka riskin pitäisi olla yhtä olematon kuin muillakin. varmasti jatkan kallonkutistajalla käyntiä jos vielä odottaa alan. etenkin viimeset viikot pelottaa. mutta raskauksissa on aina riskinsä, olivatpa ne mitä hyvänsä.
tosin jos vielä odottaa alkaisin, olisin joka hetkestä kun vauva liikkuu ikionnellinen, enkä pitäisi sitä minkäänlaisena läpihuutojuttuna. lapsi on lahja, kirjaimellisesti.
Onko tämä muuttanut asennettasi elämään (ja kuolemaan)? Osaako sitä esim. paremmin olla murehtimatta kaikkia turhanpäiväsiä asioita..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikuttiko tämä menetys siihen, miten suhtaudut vanhempiin lapsiisi? pelkäätkö, että heille tapahtuu jotain? oletko huolehtivaisempi tms?
plussasäteitä teille..! ja kaikkea muutakin positiivista!
Vierailija:
Onko tämä muuttanut asennettasi elämään (ja kuolemaan)? Osaako sitä esim. paremmin olla murehtimatta kaikkia turhanpäiväsiä asioita..?
kuolema ei ole enää sellainen suuri pelottava peikko kuin se oli ennen. osaan arvostaa tiettyjä asioita eritavalla kuin ennen ja olemassaolevat lapseni ovat minulle tärkeämpiä kuin koskaan, tosin he ovat sitä ennenkin olleet.
kyllä minä murehdin ihan yhtäpaljon kuin ennenkin, ehkä hiukan eri asioista. mutta niinkuin jo aiemmin sanoin, lapset eivät ole itsestään selvyys, ketään lasta ei tule edes leikillään sanoa vahingoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin lehdestä myös teidän tarinanne ja kosketti myös minua, surusi ja mietteesi. Minulta kuoli vauva kohtuun 24. raskausviikolla kolme vuotta sitten. Häntä olimme toivoneet viisi pitkää vuotta ja sitten kävi näin... tuntui kuin olisi katsonut elämää jotenkin ulkopuolisena, tyhjänä, harteilla niin painava taakka että oli pakko olla vain nöyränä ja yrittää eteenpäin. Minulle lääkäri NKL:lla sanoi, että surun kanssa ollessaan pitää olla itsellensä kiltti, ei vaatia mahdottomia. Se jäi mieleeni. Tyttäreni, jo koululainen silloinkin, alkoi oman surutyönsä vasta n. kaksi kuukautta tapahtuman jälkeen, ehkä silloin huomasi, että äiti selviää ja uskalsi surra, kiukutteli, oli väsynyt, lopetti harrastuksenkin hetkeksi.
Mekin halusimme helliä vauvaa ja teimme kauniit hautajaiset, vauvalle arkkuun kutomani pieni peitto, isosisko piirsi enkelinallen kuvan ja laitoimme valokuvat meistä sekä pehmoisen enkelinuken. Tuntui hyvältä saatella vauva matkaan niin, että hänellä oli jotain meistä mukana. Ja kuten Sanna kirjoitit, vauvan kanssa yhdessä oleminen on niin pieni aika, että hänelle haluaa antaa rakkautta ja hoivaa sen hetken, mikä on annettu...ennen kuin on vain luovuttava...
Vierailija:
Luin lehdestä myös teidän tarinanne ja kosketti myös minua, surusi ja mietteesi. Minulta kuoli vauva kohtuun 24. raskausviikolla kolme vuotta sitten. Häntä olimme toivoneet viisi pitkää vuotta ja sitten kävi näin... tuntui kuin olisi katsonut elämää jotenkin ulkopuolisena, tyhjänä, harteilla niin painava taakka että oli pakko olla vain nöyränä ja yrittää eteenpäin. Minulle lääkäri NKL:lla sanoi, että surun kanssa ollessaan pitää olla itsellensä kiltti, ei vaatia mahdottomia. Se jäi mieleeni. Tyttäreni, jo koululainen silloinkin, alkoi oman surutyönsä vasta n. kaksi kuukautta tapahtuman jälkeen, ehkä silloin huomasi, että äiti selviää ja uskalsi surra, kiukutteli, oli väsynyt, lopetti harrastuksenkin hetkeksi.
Mekin halusimme helliä vauvaa ja teimme kauniit hautajaiset, vauvalle arkkuun kutomani pieni peitto, isosisko piirsi enkelinallen kuvan ja laitoimme valokuvat meistä sekä pehmoisen enkelinuken. Tuntui hyvältä saatella vauva matkaan niin, että hänellä oli jotain meistä mukana. Ja kuten Sanna kirjoitit, vauvan kanssa yhdessä oleminen on niin pieni aika, että hänelle haluaa antaa rakkautta ja hoivaa sen hetken, mikä on annettu...ennen kuin on vain luovuttava...
hei. Juuri tuota viestiä tarvitsin itse. Kiitos sinulle siitä. Itselleen kilttinä oleminen on vain kovin vaikeaa... Välillä siinä onnistuu, sitten taas huomaa miten ankara ja vaativa on itseä kohtaan. Välillä ei vaan osaa antaa itselleen tilaa ja rauhaa surra, silloin kun se tunne yllättää. Tuntuu kuin surun olisi " varattava" aika jolloin sitä osaisi ottaa sen vastaan. Mutta usein se vaan tulee, milloin haluaa missä haluaa..
Mun piti jättää jo tämä ketju, mutten sitten malttanutkaan. Varmaan illalla tulen taas kurkkaamaan...
läheiset eivät osaa oikein lohduttaa.
Se ei ole vähättelyä, mutta ihmiset ovat järkytyksessään hämmentyneitä, eivätkä löydä oikeita sanoja. He yrittävät sanoa jotain lohduttavaa, mutta kun asia on pelottava ja me tavalliset tallaajat emme ole mitään psykologeja, emme löydä aina oikeita sanoja.
Sama lapsettomien kanssa. Kitistään kun ihmiset ei osaa sanoa sitä tai sanoivat tätä tai eivät sanoneet tuota.
Joskus toivoisi armollisempaa asennetta läheisiä kohtaan. Parhaamme mekin teemme, mutta emme aina osaa kääntyä niin monelle mutkalle kuin pitäisi. Ei ihme, että surijan ympäriltä ihmiset kaikkoaa kun ollaan niin herkkiä vetämään herneet nenään ja valittamaan.
tosiaan tuntuu siltä että lapsen kuolema on nykyisin monen mielestä ihan kauhistuttava aihe, eikä siihen osaa suhtautua. Itse pidän kuolleen esikoiseni yleensä omana tietonani, ennekuin tutustun ihmiseen paremmin. Toki kerron rehellisesti jos jotain synnytyksiin liittyvää tms. kysytään. Tosiaankaan en ole miettinyt asian laittamista t-paitaan tai työhakemukseen, kuten täällä on tässä viikon sisällä ehdotettu.
Meidän poika syntyi kiireellisellä sektiolla 36 viikolla, kun huomattiin ettei ole kunnossa. Liikkeet olivat olleet heikkoja jo pitkään, mutta esikoisen kohdalla en ymmärtänyt minkälaisia niiden kuuluisi olla. Mitään ei ollut enää tehtävissä, vauvalla oli vakava kehityshäiriö. Ihana ja kaunis vauva oli meidän mielestämme sen muutaman tunnin kuin häntä ehdimme katsella. Myöhemmin kyllä harmitti, ettei pyydetty esim. isovanhempia paikalle katsomaan vauvaa elävänä tai kuolleena, mutta ei siinä tilanteessa ja lääkityksessä huomannut sellaista ajatella. Kuvia onneksi saatiin.
Nyt kun esikoisen jälkeen on syntynyt 2 erittäin elävää sisarusta, tuntuu että esikoinen alkaa jo jäädä muistoihin. Koskaan hän ei kuitenkaan meiltä unohdu, ja sisarukset saavat kyllä kuulla isoveljestään, jota eivät ole koskaan nähneet.
Vierailija:
tosiaan tuntuu siltä että lapsen kuolema on nykyisin monen mielestä ihan kauhistuttava aihe, eikä siihen osaa suhtautua. Itse pidän kuolleen esikoiseni yleensä omana tietonani, ennekuin tutustun ihmiseen paremmin. Toki kerron rehellisesti jos jotain synnytyksiin liittyvää tms. kysytään. Tosiaankaan en ole miettinyt asian laittamista t-paitaan tai työhakemukseen, kuten täällä on tässä viikon sisällä ehdotettu.
Meidän poika syntyi kiireellisellä sektiolla 36 viikolla, kun huomattiin ettei ole kunnossa. Liikkeet olivat olleet heikkoja jo pitkään, mutta esikoisen kohdalla en ymmärtänyt minkälaisia niiden kuuluisi olla. Mitään ei ollut enää tehtävissä, vauvalla oli vakava kehityshäiriö. Ihana ja kaunis vauva oli meidän mielestämme sen muutaman tunnin kuin häntä ehdimme katsella. Myöhemmin kyllä harmitti, ettei pyydetty esim. isovanhempia paikalle katsomaan vauvaa elävänä tai kuolleena, mutta ei siinä tilanteessa ja lääkityksessä huomannut sellaista ajatella. Kuvia onneksi saatiin.
Nyt kun esikoisen jälkeen on syntynyt 2 erittäin elävää sisarusta, tuntuu että esikoinen alkaa jo jäädä muistoihin. Koskaan hän ei kuitenkaan meiltä unohdu, ja sisarukset saavat kyllä kuulla isoveljestään, jota eivät ole koskaan nähneet.
Otan osaa menetykseenne, joka on suruista suurin, oman lapsen menetys, olipa hän sitten minkä ikäisenä tahansa enkeleiden matkaan lähtenyt.
Joo, ei näitä asioita meriittilistaan kirjoitella töitä hakiessa tai kuljeta huutava teksti t-paidan rintamuksessa: olen fetus mortus äiti. Ei, nämä asiat surraan ja eletään itse, niillä ei mitata mitään.
vaikka pikkuisistamme olemmekin joutuneet luopumaan niin onneksi rakkaus ei kuole eikä katoa koskaan!
kun yleensä se vaan töksähtää muuksi miksi pitäisi. Riittää kun tulee ja halaa tai sitten silittää olalle. Jos on pakko hätäpäissään jotain sanoa niin sen kannattaisi olla jotain yksinkertaista kuten otan osaa, olen kuullut olen pahoillani tms. se ei paljon lohduta kun heittää että sullahan on jo, ole onnellinen niistä tai luonto korjaa huonommat pois tai muuta fiksua.
Vierailija:
läheiset eivät osaa oikein lohduttaa.
Se ei ole vähättelyä, mutta ihmiset ovat järkytyksessään hämmentyneitä, eivätkä löydä oikeita sanoja. He yrittävät sanoa jotain lohduttavaa, mutta kun asia on pelottava ja me tavalliset tallaajat emme ole mitään psykologeja, emme löydä aina oikeita sanoja.
Sama lapsettomien kanssa. Kitistään kun ihmiset ei osaa sanoa sitä tai sanoivat tätä tai eivät sanoneet tuota.Joskus toivoisi armollisempaa asennetta läheisiä kohtaan. Parhaamme mekin teemme, mutta emme aina osaa kääntyä niin monelle mutkalle kuin pitäisi. Ei ihme, että surijan ympäriltä ihmiset kaikkoaa kun ollaan niin herkkiä vetämään herneet nenään ja valittamaan.
Vierailija:
niin, aina ei vain ole vaihtoehtoja.... olen kuullut käynnistettyjen synnytysten juttuja, mutta nyt itse sen läpikäyneenä en tosiaan sitä uudelleen haluaisi kokea, tosin jos palkintona olisi elävä lapsi, ihan sama mitä joutuisi kokemaan.