Kuka puolustaisi äitiä?
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (2004)
Useat ihmiset lukevat ajatusta teksteistä, autismiin kuuluu se sanatarkkuus . Juuri oikea sana, tarkkaan määritelty tehtävä, selkokielinen teksti jossa ei tulkinnan varaa.
Täällä käytetään usein sanaa tunneköyhä. Ei kukaan voi nähdä toisen ihmisen sieluun. Tunteet voi olla syvällä. Ei voi tietää mitä rikkauksia sieltä löytyy. On ihmisiä jotka ei halua tai osaa sanoilla kertoa tunteistaan. Myös on ihmisiä jotka voivat sanoilla saada toisen uskomaan suuriin tunteisiin vaikka sisällä olisi sydän kylmä kuin kivi.
Vierailija kirjoitti:
Täällä käytetään usein sanaa tunneköyhä. Ei kukaan voi nähdä toisen ihmisen sieluun. Tunteet voi olla syvällä. Ei voi tietää mitä rikkauksia sieltä löytyy. On ihmisiä jotka ei halua tai osaa sanoilla kertoa tunteistaan. Myös on ihmisiä jotka voivat sanoilla saada toisen uskomaan suuriin tunteisiin vaikka sisällä olisi sydän kylmä kuin kivi.
Tunnekylmä tarkoittaa arkikielessä käytännössä sitä, että henkilö ei kykene luomaan sellaisia ihmissuhteita, joissa molemmilla osapuolilla olisi hyvä olla ja voisivat kokea tunnetason yhteyttä. Hän ei kykene hoivaamaan tai antamaan, vaikka kokisikin rakkauden tunteita. Hän ei kykene kohtaamaan tunnetasolla, koska joko ne tunteet puuttuvat tai sitten niistä kommunikoiminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Ei siis oteta kantaa siihen, mitä tunteita henkilö tosiasiassa kykenee tuntemaan.
Vierailija kirjoitti:
Täällä käytetään usein sanaa tunneköyhä. Ei kukaan voi nähdä toisen ihmisen sieluun. Tunteet voi olla syvällä. Ei voi tietää mitä rikkauksia sieltä löytyy. On ihmisiä jotka ei halua tai osaa sanoilla kertoa tunteistaan. Myös on ihmisiä jotka voivat sanoilla saada toisen uskomaan suuriin tunteisiin vaikka sisällä olisi sydän kylmä kuin kivi.
Ongelmahan on se, että tämän tietyn kritisoidun ihmisryhmän tunteet tuntuvat kohdistuvan naakkoihin ja talitintteihin ja vaikkapa menun, kampauksen tai luonnon yksityiskohtiin, jos ajatellaan että ihminen ilmaisee tunteitaan puheessaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä käytetään usein sanaa tunneköyhä. Ei kukaan voi nähdä toisen ihmisen sieluun. Tunteet voi olla syvällä. Ei voi tietää mitä rikkauksia sieltä löytyy. On ihmisiä jotka ei halua tai osaa sanoilla kertoa tunteistaan. Myös on ihmisiä jotka voivat sanoilla saada toisen uskomaan suuriin tunteisiin vaikka sisällä olisi sydän kylmä kuin kivi.
Ongelmahan on se, että tämän tietyn kritisoidun ihmisryhmän tunteet tuntuvat kohdistuvan naakkoihin ja talitintteihin ja vaikkapa menun, kampauksen tai luonnon yksityiskohtiin, jos ajatellaan että ihminen ilmaisee tunteitaan puheessaan.
Tai koiriin. Mikä määrä koiria ulkoiluttaa naisia.
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
En ihan ymmärrä tätä avausta, koska kohderyhmä avaukselle on ilmeisesti melkoisen suppea jos se koskee vain ihmisiä jotka käyvät terapiassa valittamassa tiskivuoroista ja farkuista, löytyykö yhtäkään.
Mutta siis kirjan nimi on ihan älytön. Mitä muutahan ei olekaan kun äidin puolustamista lapsella ei ole mitään sijaa koko kirjassa eikä äidin elämässäkään. Ja lapsikin on jo pienestä asti puolustanut äitiä. Mielestäni kirjan nimen pitäisi olla Kuka puolustaisi "Jonnaa"? Toivon, että edes tyttären nimi on vaihdettu, vaikka kyllähän kaikki heidät oikeasti tuntevat tietävät kenestä on kyse. Ainakaan koirien ja miesystävien nimiä ei ollut vaihdettu.
Kun aloitin kirjan lukemisen ajattelin, että alaotsikko Onko kaikkien äitien kuoltava? tarkoittaa symbolista äidin kuolemaa, mikä tapahtuu pikkuhiljaa lapsen kasvaessa alkaen uhmaiästä jatkuen murrosiässä. Mutta ei se ollut. Se oli psykopaattisen ja narsistisen mielen toteuttama kuolema, kun hän pettyy kohteeseensa ja pyyhkii tämän olemassaolon ja käännetty projisoivasti ympäri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohtaa omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisVähintään kymmenen puhelua päivässä on tiheää häirintää olipa soittaja dementoitunut tai ei.
Juu, miten se nyt tohon liittyi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin rintasyöpään kuusikymppisenä. Äitiäni harmitti asiassa lähinnä se, että hänelle koitui siitä harmia, kun en jaksanut vastata puheluihin kymmenen kertaa päivässä ja kotihoidon käyntejä piti lisätä.
Niin. Tässä aaia mitä tuon esiin. Jos äiti on jo vanha, sairas, ei enää juurikaan elämänsisältöä, tarvitsee kotihoitoa onko oikein mennä vaatimaan häneltä kiinnostusta mun uraani ja lasteni uraan ja hienoon matkaan Japanissa valitellen että mutsi vaan puhuu naakoista ja ulkomaisesta lähihoitajasta. Asioista jotka hänelle onnarkipäivää.
Sinulla tilanne ei tietenkään ollut tuo, ymmärrän harmituksesi tiheästä häirinnästä
Tiheästä häirinnästä?
-ohisLue tarkemmin. Rintasyöpäpotilaalla ei ollut resursseja vastailla (ilmeisesti dementoituvat äidin?) puheluihin. Kotihoidon käyntejä oli lisättävä. Vanhus ei syöpäpotilaan mielestä ollut empaattinen, kun oli huolissaan vain siitä kun hänen soittoihinsa ei vastata
Niin . Kyllä ymmärsin. Ja kuten sanoin ymmärrän tuon sairaan näkökannan. Olen nähnyt miten sytostaatit vie todella huonoon kuntoon.
Yritin jotenkin sanoa että monella terveellä kuuskymppisellä tämänkin keskustelun mukaan on vielä se odotus että sen vähän höpelöityneen äidin ensisijainen tehtävä on vieläkin olla äiti, olla minun asioistani kiinnostunut.
Ja tietysti niinkinpäin, kun lapseni tärisi neljän viltin alla turkisrukkaset käsissä sytostaattiviluaan en suht tervepäisenä olisi hänelle mitään asioitani edes kertonut.
Työskentelen muistisiaraiden kanssa. Ei se dementia sitä selitä jos joku ei välitä että läheisellä on syöpä ja murehtii siinä kohta omia tarpeitaan. Ei dementia tee ihmisestä tuollaista paitsi jos on jo niin pitkällä ettei edes muista läheisiään. Mikään pikku höperöityminen ei tuota psykopatiaa selitä. Luonnevika taustalla.
Jotkut säästävät vanhuksiaan omilta murheiltaan.
Ja myös vakavasti sairasta lasta ja hänen perhettään omilla kolotuksillaan tai kaupassakäynnin hankaluudelta tai ikkunanpesulta . Aina ei ole kohdallaan kaikkua asioita jakaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää yksi trauman aihe olevan iäkkäiden heikompi koulutus. Häpeällistä jos vanhemman koulupohja on kansakoulu.
Ymmärrän, että joillekin vanhemmille ihmisille voi olla trauma, että he eivät olisi saaneet opiskella riittävästi, mutta äidin opiskelemattomuus ei ole trauma heidän lapsilleen.
Joo ei. Ihan älyvapaata uhriutumista taas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Toiset valittavat siitä, jos äiti/anoppi aina kyselee...tai ottavat kantaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää yksi trauman aihe olevan iäkkäiden heikompi koulutus. Häpeällistä jos vanhemman koulupohja on kansakoulu.
Ymmärrän, että joillekin vanhemmille ihmisille voi olla trauma, että he eivät olisi saaneet opiskella riittävästi, mutta äidin opiskelemattomuus ei ole trauma heidän lapsilleen.
Joo ei. Ihan älyvapaata uhriutumista taas.
Olen käsittänyt että tytär tuossa toistaa äitinsä kansalaiskoulua vielä äidin huonon äitiyden lisukkeeksi. Kautta keskustelun
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
Äidin ja tyttären kokemukset eivät ole mitenkään tasavertaiset. Äiti on ollut aikuinen koko ajan, hänellä on voinut olla ja useilla on ollutkin aidosti vaikeaa ja rankkaa mutta hänellä on silti ollut aikuisena ihmisenä kiistatta enemmän resursseja käsitellä asioita sekä hakea apua jos/kun on ollut ongelmia - oikeastaan se on vanhemman velvollisuuskin jos ei pärjää. Lapsi on ollut suojaton ja vasta kehittyvä ja kaikki mitä perheessä suhteessa häneen tai vanhempien välillä tapahtuu on muokannut hänen kehitystään, itsetuntoaan, hermostoaan ja käsitystään ihmissuhteista. Sen vuoksi on kohtuutonta, että lapsen aikuistuttua vielä oletetaan että äidin valitellessa omaa traumaansa, lapsen trauma mitätöidään peräänkuuluttamalla jälleen ymmärrystä sille äidille joka voisi edelleen hakea apua itselleen ammattilaisilta, eikä lapsiltaan.
Lisäksi se äiti on valinnut oman osansa; ihan itse valitsi tehdä lapsen ja ottaa sen fyysisen ja emotionaalisen huolenpidon vastuulleen. Jos äiti tässä ei onnistu, hän on laiminlyönyt velvollisuutensa, ja silloin ihmistä tietysti saakin arvostella. Jokainen meistä arvostelisi silloinkin, jos otetaan koira eikä sitä sitten huolehdita ja lapsi on sentään aika tavalla tärkeämpi.
Lapsi sentään ei ole valinnut yhtään mitään, on vaan pyytämättä putkahtanut avuttomana maailmaan.
(Minulla oli hyvä äiti, kiitos kysymystä. En silti jaksa ymmärtää miksi äitejä pitäisi ymmärtää aina ja loputtomasti, kun ne ovat ihan itse osansa valinneet? Lapset voi jättää tekemättä jos ei ole resursseja olla hyvä äiti, niin minä itsekin tein. Rakastin niitä olemattomia lapsiani niin paljon että annoin niiden jäädä syntymättömiksi, koska tiedän etten olisi hyvä äiti. On ihan uskomattoman itsekästä tehdä lapsia jos ei kykene hyvään vanhemmuuteen. Kyllä, koskee miehiäkin.)
Ei äitini sukupolvi vielä valinnut äitiyttä. Äideiksi tulivat, jos tulivat, kun menivät naimisiin. Eivätkä kaikki edes naimisiin. Vaikka ehkäisyvälineitä oli saatavilla, ei niitä kaikki ja kaikkialla saanut kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
Äidin ja tyttären kokemukset eivät ole mitenkään tasavertaiset. Äiti on ollut aikuinen koko ajan, hänellä on voinut olla ja useilla on ollutkin aidosti vaikeaa ja rankkaa mutta hänellä on silti ollut aikuisena ihmisenä kiistatta enemmän resursseja käsitellä asioita sekä hakea apua jos/kun on ollut ongelmia - oikeastaan se on vanhemman velvollisuuskin jos ei pärjää. Lapsi on ollut suojaton ja vasta kehittyvä ja kaikki mitä perheessä suhteessa häneen tai vanhempien välillä tapahtuu on muokannut hänen kehitystään, itsetuntoaan, hermostoaan ja käsitystään ihmissuhteista. Sen vuoksi on kohtuutonta, että lapsen aikuistuttua vielä oletetaan että äidin valitellessa omaa traumaansa, lapsen trauma mitätöidään peräänkuuluttamalla jälleen ymmärrystä sille äidille joka voisi edelleen hakea apua itselleen ammattilaisilta, eikä lapsiltaan.
Lisäksi se äiti on valinnut oman osansa; ihan itse valitsi tehdä lapsen ja ottaa sen fyysisen ja emotionaalisen huolenpidon vastuulleen. Jos äiti tässä ei onnistu, hän on laiminlyönyt velvollisuutensa, ja silloin ihmistä tietysti saakin arvostella. Jokainen meistä arvostelisi silloinkin, jos otetaan koira eikä sitä sitten huolehdita ja lapsi on sentään aika tavalla tärkeämpi.
Lapsi sentään ei ole valinnut yhtään mitään, on vaan pyytämättä putkahtanut avuttomana maailmaan.
(Minulla oli hyvä äiti, kiitos kysymystä. En silti jaksa ymmärtää miksi äitejä pitäisi ymmärtää aina ja loputtomasti, kun ne ovat ihan itse osansa valinneet? Lapset voi jättää tekemättä jos ei ole resursseja olla hyvä äiti, niin minä itsekin tein. Rakastin niitä olemattomia lapsiani niin paljon että annoin niiden jäädä syntymättömiksi, koska tiedän etten olisi hyvä äiti. On ihan uskomattoman itsekästä tehdä lapsia jos ei kykene hyvään vanhemmuuteen. Kyllä, koskee miehiäkin.)
Koska ihmiset usein ovat vajavaisia ja avioliitossa, vanhempina on kaksi, koti muodostuu niistä ongelmineen. Huonoja äitejä on. On äitejä jotka kannattelee asioita oman jaksamisen ylirajoilla, äitiys ei varmaan ome parasta.
Nykyisin onneksi koulutkin puuttuvst lasuilla asiaan.
Tässä kuitenkin kirjoittaa aikuiset, jo itsekin äidit, valittaen äideistään kuin olisi kaakaopurkki edelleen tyhjänä. Hehän oikeesti voivat valita ovatko yhteyksissä vaiko eivät siihen huonoon ja rasittavaan äitiinsä.
Lisäksi mielestäni aikuisen velvollisuus on tavalla tai toisella saatettava se oma pää kuntoon, mieluiten ennen omia lapsia. Vaikka usein ne lapsuuden traumat nostavat päätään nimenomaan omien lasten myötä. Mutta silti, katkeruus omaa äitiä kohtaan välittyy tavalla tai toisella omille lapsille. Siitä irtipäästäminen on valinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tunnustanut puutteeni nyt aikuisille lapsillekin. En osaa leperrellä vauvoille enkä eläimille. Omillekin puhuin kuin ihmisille ilman sitä livertelevää lässytystä. Viime vuonna syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, heillekin sanoin etten osaa mummoäänellä lepertää. Se on iso puute.
Onko tämä sarkasmia vai mitä? Toisaalta on totta että lepertelyäänellä puhuminen kehittää vauvan aivoja enemmän kuin normaali puhe.
Voisiko tuossa olla sitten syytä kun koleitten suurten ikäluokkien lapsissa on ilmeisesti paljon ongelmaisia?
Ymmärrän, että joillekin vanhemmille ihmisille voi olla trauma, että he eivät olisi saaneet opiskella riittävästi, mutta äidin opiskelemattomuus ei ole trauma heidän lapsilleen.