Kuka puolustaisi äitiä?
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (2003)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
Äidin ja tyttären kokemukset eivät ole mitenkään tasavertaiset. Äiti on ollut aikuinen koko ajan, hänellä on voinut olla ja useilla on ollutkin aidosti vaikeaa ja rankkaa mutta hänellä on silti ollut aikuisena ihmisenä kiistatta enemmän resursseja käsitellä asioita sekä hakea apua jos/kun on ollut ongelmia - oikeastaan se on vanhemman velvollisuuskin jos ei pärjää. Lapsi on ollut suojaton ja vasta kehittyvä ja kaikki mitä perheessä suhteessa häneen tai vanhempien välillä tapahtuu on muokannut hänen kehitystään, itsetuntoaan, hermostoaan ja käsitystään ihmissuhteista. Sen vuoksi on kohtuutonta, että lapsen aikuistuttua vielä oletetaan että äidin valitellessa omaa traumaansa, lapsen trauma mitätöidään peräänkuuluttamalla jälleen ymmärrystä sille äidille joka voisi edelleen hakea apua itselleen ammattilaisilta, eikä lapsiltaan.
Lisäksi se äiti on valinnut oman osansa; ihan itse valitsi tehdä lapsen ja ottaa sen fyysisen ja emotionaalisen huolenpidon vastuulleen. Jos äiti tässä ei onnistu, hän on laiminlyönyt velvollisuutensa, ja silloin ihmistä tietysti saakin arvostella. Jokainen meistä arvostelisi silloinkin, jos otetaan koira eikä sitä sitten huolehdita ja lapsi on sentään aika tavalla tärkeämpi.
Lapsi sentään ei ole valinnut yhtään mitään, on vaan pyytämättä putkahtanut avuttomana maailmaan.
(Minulla oli hyvä äiti, kiitos kysymystä. En silti jaksa ymmärtää miksi äitejä pitäisi ymmärtää aina ja loputtomasti, kun ne ovat ihan itse osansa valinneet? Lapset voi jättää tekemättä jos ei ole resursseja olla hyvä äiti, niin minä itsekin tein. Rakastin niitä olemattomia lapsiani niin paljon että annoin niiden jäädä syntymättömiksi, koska tiedän etten olisi hyvä äiti. On ihan uskomattoman itsekästä tehdä lapsia jos ei kykene hyvään vanhemmuuteen. Kyllä, koskee miehiäkin.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Joskus vaan on aikuistuttava. Tokihan jokaisesta ne omat asiat on tärkeämpiä. Toistaa pitämänsä luento anopille miten kaikki olivat innoissaan.Anopin höpinä selma-serkusta ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Äiti ja anoppi pitäköön tapaamisten fokuksen sinussa jotta olet tyytyväinen. Unohtakoot naakkansa ja terveyskeskukset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
Äidin ja tyttären kokemukset eivät ole mitenkään tasavertaiset. Äiti on ollut aikuinen koko ajan, hänellä on voinut olla ja useilla on ollutkin aidosti vaikeaa ja rankkaa mutta hänellä on silti ollut aikuisena ihmisenä kiistatta enemmän resursseja käsitellä asioita sekä hakea apua jos/kun on ollut ongelmia - oikeastaan se on vanhemman velvollisuuskin jos ei pärjää. Lapsi on ollut suojaton ja vasta kehittyvä ja kaikki mitä perheessä suhteessa häneen tai vanhempien välillä tapahtuu on muokannut hänen kehitystään, itsetuntoaan, hermostoaan ja käsitystään ihmissuhteista. Sen vuoksi on kohtuutonta, että lapsen aikuistuttua vielä oletetaan että äidin valitellessa omaa traumaansa, lapsen trauma mitätöidään peräänkuuluttamalla jälleen ymmärrystä sille äidille joka voisi edelleen hakea apua itselleen ammattilaisilta, eikä lapsiltaan.
Lisäksi se äiti on valinnut oman osansa; ihan itse valitsi tehdä lapsen ja ottaa sen fyysisen ja emotionaalisen huolenpidon vastuulleen. Jos äiti tässä ei onnistu, hän on laiminlyönyt velvollisuutensa, ja silloin ihmistä tietysti saakin arvostella. Jokainen meistä arvostelisi silloinkin, jos otetaan koira eikä sitä sitten huolehdita ja lapsi on sentään aika tavalla tärkeämpi.
Lapsi sentään ei ole valinnut yhtään mitään, on vaan pyytämättä putkahtanut avuttomana maailmaan.
(Minulla oli hyvä äiti, kiitos kysymystä. En silti jaksa ymmärtää miksi äitejä pitäisi ymmärtää aina ja loputtomasti, kun ne ovat ihan itse osansa valinneet? Lapset voi jättää tekemättä jos ei ole resursseja olla hyvä äiti, niin minä itsekin tein. Rakastin niitä olemattomia lapsiani niin paljon että annoin niiden jäädä syntymättömiksi, koska tiedän etten olisi hyvä äiti. On ihan uskomattoman itsekästä tehdä lapsia jos ei kykene hyvään vanhemmuuteen. Kyllä, koskee miehiäkin.)
Koska ihmiset usein ovat vajavaisia ja avioliitossa, vanhempina on kaksi, koti muodostuu niistä ongelmineen. Huonoja äitejä on. On äitejä jotka kannattelee asioita oman jaksamisen ylirajoilla, äitiys ei varmaan ome parasta.
Nykyisin onneksi koulutkin puuttuvst lasuilla asiaan.
Tässä kuitenkin kirjoittaa aikuiset, jo itsekin äidit, valittaen äideistään kuin olisi kaakaopurkki edelleen tyhjänä. Hehän oikeesti voivat valita ovatko yhteyksissä vaiko eivät siihen huonoon ja rasittavaan äitiinsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Joskus vaan on aikuistuttava. Tokihan jokaisesta ne omat asiat on tärkeämpiä. Toistaa pitämänsä luento anopille miten kaikki olivat innoissaan.Anopin höpinä selma-serkusta ei.
Miten se on aikuisuutta ettei läheisilleen jaa asioitaan tai ettei niitä läheisiä kiinnosta aikuisen asiat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Äiti ja anoppi pitäköön tapaamisten fokuksen sinussa jotta olet tyytyväinen. Unohtakoot naakkansa ja terveyskeskukset.
Ei tietenkään fokus ole vain toisessa. Jaettu fokus tietenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Joskus miettinyt kun lehtijuttuja äideistä jotka itsekin tarvitsevat avustajaa ja lisäksi lapsenhoitoon miten lapset aikuistuttuaan kokevat asian. Vakavista sairauksista pienten lasten perheissä.Joskus luin miten kuurojen vanhempien lapsi pienestä oli vanhempiensa korva ja ääni viittomat osaavana.
Mitenkään väheksy lapsuusmuistoa joa aku ankan lukemisesta saa selkäsaunan.
Kummilapseni kävi perheineen( lapset kouluikäisiä) perheterapeutilla kun sattui peräkkäin äidin rintasyöpä ja isän vatsasyöpä. Toipuivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Äiti ja anoppi pitäköön tapaamisten fokuksen sinussa jotta olet tyytyväinen. Unohtakoot naakkansa ja terveyskeskukset.
Ei tietenkään fokus ole vain toisessa. Jaettu fokus tietenkin.
Enemmän kuitenkin nuoremmassa koska naakat ja selma-tädit on niin tyhmiä juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Äiti ja anoppi pitäköön tapaamisten fokuksen sinussa jotta olet tyytyväinen. Unohtakoot naakkansa ja terveyskeskukset.
Ei tietenkään fokus ole vain toisessa. Jaettu fokus tietenkin.
Enemmän kuitenkin nuoremmassa koska naakat ja selma-tädit on niin tyhmiä juttuja.
No eivät ole. Kummallista että edes haet tollaista tilannetta nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Joskus vaan on aikuistuttava. Tokihan jokaisesta ne omat asiat on tärkeämpiä. Toistaa pitämänsä luento anopille miten kaikki olivat innoissaan.Anopin höpinä selma-serkusta ei.
Miten se on aikuisuutta ettei läheisilleen jaa asioitaan tai ettei niitä läheisiä kiinnosta aikuisen asiat?
Ehkä kun olet vaikka 60 jotenkin ymmärrät ettei siellä äidin hoitokodissa juuri jakseta sun hankaluuksista /menestyksestä työpaikalla kuulla.
Oletan kirjoittajien jotka kaipaavat sitä äidin kiinnostusta ja huolenpitoa olevan vielä suht nuoremmasta päästä kirjoittajia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Yleinen valitus: äitini ei kysele mitään työstäni, asioistamme, lapsistamme eikä aikuisilta lapsiltamme heidän opiskeluistaan. Hän vain puhuu omista asioistaan ja hetkinen, naakoista.
Me emme kiinnosta häntä.
Selvästikään ei. Vai onko tuo susta normaalia kanssakäymistä läheisen kanssa?
Kyllä vanhan ihmisen kanssa on normaalia. Täälläkin kirjoittajat jo 50 - 60-vuotiaita joten äidit usein ovat jo vanhoja. Ja kuten olette kertoneet, kansalaiskoulun käyneitä
Esim ystäväpalvelu, ystävä ei mene puhumaan omia asioitaan vaan kuuntelemaan vanhusta, ehkä hänen muistojaan.
Ei ole normaalia vanhankaan ihmisen kanssa. Eri asia sitten, jos vanhuksella ei vain enää kapasiteetti riitä kuin omista asioista puhumiseen. Normaalia on se, että molempien asiat ovat tärkeitä. Se on perhe eikä mikään ”mä nyt kerron ja sä kuuntelet”-tilanne.
Niinpä! Jos vanhempani tai appivanhempani yhtäkkiä lopettaisivat olemasta kiinnostuneita meidän ja lastenlastensa asioista, olisi aika selvää, että muistiongelma on jo aika pitkällä. Ei ole normaalia ettei läheisten asiat kiinnosta.
Sitten päästäänkin siihen utelun ja asioihin puuttumisen kärkeen. Etenkin anopin kohdalla.
Niin, rajattomuus on sitten vielä eri asia kuin välinpitämättömyys. Ovat molemmat ääripäitä, eivät ”nirmaalia” kanssakäymistä.
Onko todella niin, että vanhukset ovat vain joko tai? Vai olisiko olemassa myös se ihan normaali-ihminen heidänkin ikäryhmässään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Joskus vaan on aikuistuttava. Tokihan jokaisesta ne omat asiat on tärkeämpiä. Toistaa pitämänsä luento anopille miten kaikki olivat innoissaan.Anopin höpinä selma-serkusta ei.
Miten se on aikuisuutta ettei läheisilleen jaa asioitaan tai ettei niitä läheisiä kiinnosta aikuisen asiat?
Ehkä kun olet vaikka 60 jotenkin ymmärrät ettei siellä äidin hoitokodissa juuri jakseta sun hankaluuksista /menestyksestä työpaikalla kuulla.
Oletan kirjoittajien jotka kaipaavat sitä äidin kiinnostusta ja huolenpitoa olevan vielä suht nuoremmasta päästä kirjoittajia.
Miksi ne hoitokodille kerrottaisiin? Sille omalle vanhemmallehan ne on tärkeitä (tai sitten ei).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Äiti ja anoppi pitäköön tapaamisten fokuksen sinussa jotta olet tyytyväinen. Unohtakoot naakkansa ja terveyskeskukset.
Ei tietenkään fokus ole vain toisessa. Jaettu fokus tietenkin.
Enemmän kuitenkin nuoremmassa koska naakat ja selma-tädit on niin tyhmiä juttuja.
No eivät ole. Kummallista että edes haet tollaista tilannetta nyt.
Tuohan on yleinen valitus, pitäis taas jaksaa pari tuntia kuunnella sairauksista, sukulaisista, naakoista. Ei mitään kultturellista keskustelua eikä kiinnostusta miten vaativassa työssäni näen asioiden olevan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos joku pystyy olemaan asiallinen vanhan äitinaä kanssa ja huomiimaan häntä, ei tahdo olla se päätähti jonka asioista puhutaan, jota vanhan äidin pitää huomioida, miksi se saa vastustusta? Tietenkin paljon kiinnostavampia on omat asiat.
Läheisten kanssa vuorovaikutuksessa ollessa ei ole mitään päätähtiä tai huomiosta kilpailua. Minusta on ihan outoa puhua tuossa yhteydessä noista ollenkaan. Eikä se edes ole mitenkään asiallista vaan suoraan sanottuna outoa.
Ehkä kyse on siitä, että jos on joutunut aina aistimaan mitä voi sanoa tai ei, pokkuroimaan tai luovimaan, sitä on alkanut jo pitää kunnioittamisena tai tapana huomioida.
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?
Joskus vaan on aikuistuttava. Tokihan jokaisesta ne omat asiat on tärkeämpiä. Toistaa pitämänsä luento anopille miten kaikki olivat innoissaan.Anopin höpinä selma-serkusta ei.
Miten se on aikuisuutta ettei läheisilleen jaa asioitaan tai ettei niitä läheisiä kiinnosta aikuisen asiat?
Ehkä kun olet vaikka 60 jotenkin ymmärrät ettei siellä äidin hoitokodissa juuri jakseta sun hankaluuksista /menestyksestä työpaikalla kuulla.
Oletan kirjoittajien jotka kaipaavat sitä äidin kiinnostusta ja huolenpitoa olevan vielä suht nuoremmasta päästä kirjoittajia.
Huolenpitoa? Minun isoäitini menetti viimeisinä vuosinaan puhekykynsäkin ja silti hänelle oli todella tärkeää kosketus ja se että hän kuuli lastensa ja meidän lastenlasten kuulumiset, myös ne vähemmän kivat.
Voisiko olla, että tuossa tunnekylmyys-teoriassa olisikin perää?
Niin, muta olisi ihan kauheaa, jos äitinitai anoppini ei olisi kiinnostunut minun asioistani. Miksi minä olisin siinä tapauksessa kiinnostunut heidän asioistaan myöskään?