Kuka puolustaisi äitiä?
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (1465)
Näyttää olevan todella kategorian romaanit / novellit alla.
https://kirjakauppa.bod.fi/kuka-puolustaisi-aeitiae-leena-sorvali-97895…
Otteita tuosta kirjoittamastaan esittelytekstistä:
"Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön."
"Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta?"
Eipäs muuten kuulosta minun kovaani yhtäkkiä kovin järjettömältä väitteeltä tuo "olen mustamaalannut häntä", kun kerran tällaisen tytärtä osoittelevan marttyyrimaisen uhriutumiskirjankin sitten päälle oikein kirjoittaa, ja heti esittelytekstissä tällaista.
Mikä paradoksi.
Ei mainitse esittelyssä myöskään kirjan fiktiivisyyttä, vaan kertoo nimenomaan tuossa heti aluksi oman elämänsä lähtökohdasta ja omista tyttäristään ns. oikeita asioita. Ja sitten vielä suoraan näin: "Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä."
Minusta tuokin on todella toksisen ihmisen merkki, kun kysyy, että kuinka paljon toisen on oikeus kaataa omaa pahaa oloaan toisen päälle. Kun kuitenkin puhutaan henkilöstä, jonka pahan olon tämä kyseinen henkilö on synnyttänyt. Ymmärrän, jos paha olo olisi syntynyt jostain täysin muualta, mutta silloinkin moni äiti kestäisi, koska lapsi tarvitsee apua ja yrittäisi saada itselleen voimia jostain muualta.
Toki en ole päässyt kirjassa vielä siihen pisteeseen asti, että tietäisin kuinka sairaaksi tämä pahan olon kaataminen menee. Voihan se olla, että päästään jonnekin sellaiseen sfääriin, joka todella on epäsopiva, mutta jos se on vain terapian tuottamaa raivoa, niin se pitäisi pystyä vastaanottamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä kestääkö hermostoni ja verenpaineeni tuon kirjan lukemisen, mutta ehkä yritän kuitenkin. Jo niin sanottu takakansiteksti saa ärsytyskäyrän pystysuoraksi.
"Äiti jätetään yksin, kun tytär irtautuu." Voi että. Eiköhän se ole ihan äidin oma tehtävä etsiä omat tukipilarinsa ja niitähän tuntuu riittäneen, ainakin miehiä. Eikä tarvitse olla Einstein hoksatakseen, että terapiasta niitä lohtuja ja tukia saa, kuten on tytärkin saanut. Ei mistään sellaisesta terapiasta, että mennään kontrolloimaan tyttären terapiaa vaan ihan omasta.
Mikä irtautuminen se on, jos lapsi edelleen parentifikoidusti joutuu tarjoamaan tai etsimään äidilleen lohdutusta ja tukea, kun lapsen pitää saada vapaasti irtaantua äidistä?? ( jotta voisi jatkossa jäädä tämän lähelle)
Ja jos lapselta kysyttäisiin, uskonpa olevan aika monta kertaa, kun hänet on jätetty yksin ilman lohtua ja tukea tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu.
Jos tuo äiti ei kestä aikuisen lapsensa vaikeita tunteita, jäljet johtavat sylttytehtaalle. On mitä todennäköisintä, että lapsen vaikeita tunteita ei ole kestetty edes silloin, kun lapsi oli vielä lapsi. Äidille on tullut hankala olo, joten lapsi on jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa, ettei äiti nyt vaan vahingossa kuormitu ja tule samalla hoitaneeksi äidin tehtäväänsä.
Olipa hyvä kirjoitus, tunnistin tästä oman äitinikin.
Meillä oli juuri tuota mun lapsuudessa, että äidin tunteita piti varjella kuin kukkaa kämmenellä, ettei äidille nyt tule paha mieli, ettei huolestu, ettei väsy ja mitä milloinkin.
Lapsen tarpeita tai tunteita ei saanut olla, ja jos niistä näkyi ihan pienikin viittaus, äiti meni ihan suunniltaan. Voivotteli suureen ääneen tai sulkeutui kuoreensa mököttämään kunhan ensin oli heittänyt kommentin märsäämisestä, temppuilusta tai siitä ettei nyt tavalliset ihmiset itke/puhu tuolla tavalla/käyttäydy noin. Toisinaan itkevä lapsi työnnettiin vessaan itkemään.
Opittiin sisarusten kanssa huolehtimaan omat asiamme pienestä pitäen. Raskas rasti lapselle ja nuorelle hoitaa kaikki itse ja jäädä täysin vaille vanhemman turvaa ja tukea. Isä oli raivopäinen mieslapsi, joka kesti lapsia vielä huonommin kuin äiti. Äitiä ei näyttänyt isän väkivaltaisetkaan purkaukset mitenkään häiritsevän. Mutta lapsena oli vaan kestettävä.
Muutama vuosi taaksepäin yritin jutella lapsuudessani tapahtuneista asioista äitini kanssa. Ei siitä keskustelusta tullut mitään. Sama voivottelu alkoi kuin lapsuudessani, äiti ei kestänyt lainkaan kuulla mitä olisin halunnut sanoa. Ei vaikka yritin puhua rakentavasti ja sovittelevaankin sävyyn. Tajusin, että mitään rakentavia ja molempien ymmärrystä lisääviä keskusteluja ei käydä ei nyt eikä koskaan. Välit olivat poikki parisen vuotta, mutta jokin oma syyllisyys ajoi jatkamaan hedelmätöntä suhdetta. Tosin nykyisin pidän välimatkaa ja puheenaiheeksi riittäköön telkkarin tarjonta, marjastus ja kauppojen hintavertailut.Omasta puolestani tiedän, että hermot ja verenpaineet eivät kestä tuon kirjan lukemista.
Kirjoitit hyvin. Ja tuttuja asioita.
Ihan mielenkiinnosta olen nyt lukenut tuota kirjaa ja nopeana lukijana neljäsosa on jo takana.
Eivät ne lapset saa kirjassakaan mitään huomiota, siinä mielessä että äiti ihan oikeasti miettisi sitä, mitä lapsille kuuluu. Ja olipa kohta missä äiti oli yrittänyt semipsykopaattinarsistialkoholisti isää saada keskustelemaan asiat kuntoon yhdessä perheenä ruokapöydän ääressä.
Äiti taas vaikuttaa tyypilliseltä suurten ikäluokkien ihmiseltä, joka on todella itsekeskeinen. Ja vähän hämäräksi, kuinka paljon enemmän koirat kiinnostavat kuin tyttäret vai ovatko samalla viivalla.
Jos nyt olen ymmärtänyt oikein tämän välit poikki laittaneen lapsen niin hän on 14-vuotiaana ollut yksin keski-euroopassa ja äiti on järjestänyt isän noutamaan hänet autolla kotiin, jotta he voisivat siellä puhua asiansa halki. Jos nyt käyttäisi edes kyökkipsykologiaa korkeammasta puhumattakaan, näkisi Miten kuolleena syntynyt tuollainen Ajatus on ja tytär onkin kirjoittanut kirjeessään suoraan että häntä ahdistaa ajatus isän kanssa matkustamisesta. Isän, jota hän nimittää vain äijäksi.
Ja 15-vuotiaana tämä tyttö on yrittänyt laittaa perheen asiat kuntoon siinä mielessä, että hän on kirjoittanut isälleen pitkän kirjeen, jolla hän yrittää saada tämän tajuamaan muuttaa pois ja puolustaa äitiään sekä myös siskoan. Äiti ei ole osannut tätä miestä potkia pihalle. Lapsi on tajunnut koko ikänsä, että isä pyörittää muita naisia ja isä on ollut kaiket illat poissa perheen luota ja palannut sinne vain hetkittäin pilaamaan ilmapiiriä. Vuodesta toiseen.
Isä vai isäpuoli? Lasten isästä kai erosi jo 80-luvulla? Roki en tiedä lasten syntymävuosia.
Selittäisi tuon ”äijän”
Kirja on siis ilmeisesti fiktiivinen vaikka periaatteessa pohjautuu lähtökohtaisesti tähän tosiasiaan ja tässä kirjassa ero tapahtuu lasten ollessa lukioiässä. Kirjailijan oikean elämän ero on voinut toki tapahtua lasten ollessa pienempiä oikeassa.
Ai? Aika yllättävää, kun markkinoi sitä nimenomaan omana tarinanaan. Sanoo toki että siinä on muös parin muun tarina, olisko sitten sekoittanut kaikki yhteen?
Joo, minua hämää lukea kirjaa, kun sitä lukee ihan kuin tosi tarinaa, koska se on kirjoitettu siihen malliin, mutta sitten jos ei se olekaan kuitenkaan vaan ilmeisesti jotain vähän sinne päin, niin miksi markkinoida noin vahvasti omana kokemuksena. Sehän pitäisi olla pikemmin vain omien kokemusten innoittamana kirjoitettu romaani.
Hitto mikä kiero mulkero, oikeesti.
Todellakin pitäisi selkeästi kertoa, jos kirjoittaa fiktiivisesti.
Nyt on luokteltuna virallisesti romaaniksi, mutta markkinoi selvästi tositarinana.
Narsistinen paskapää ei hyväksy, että on pilannut lapsensa elämän.
Joo, minua hämää lukea kirjaa, kun sitä lukee ihan kuin tosi tarinaa, koska se on kirjoitettu siihen malliin, mutta sitten jos ei se olekaan kuitenkaan vaan ilmeisesti jotain vähän sinne päin, niin miksi markkinoida noin vahvasti omana kokemuksena. Sehän pitäisi olla pikemmin vain omien kokemusten innoittamana kirjoitettu romaani.