Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Kuka puolustaisi äitiä?

Vierailija
10.11.2026 |

Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.

Kommentit (1465)

Vierailija
1441/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Oikeestaan ajattelin tuota ihmeellistä keskustelunpätkää kirjan fiktiivisyydestä. Minulla kai yksinkertaiset aivot koska minulle ei ole ongelma erottaa romaania ja tietokirjaa. Jollain muulla tietysti toimii aivot monimutkaisemmin ja päätyy tarkkaan pohtimiseen ja saako kaunokirjallisuuden tarinaa mainita keskusteluissa ja ymmärtävätkö nyt kaikki varmaan asian 

Et ple tosissasi 😂 

Vierailija
1442/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi myös käydä niin, että tytär sairastuu psyykkisesti jossain elämänvaiheessa. Voi olla periytyvää alttiutta ja sairastuu vaan eikä tiedä miksi. Mieli voi särkyä niin, että tarvitsee psykiatrin hoitoa ja lääkitystä. Terapeutin kanssa etsitään mahdollisesti syitä. Mieli voi olla niin musta, että kaikki menneet hyvätkin asiat näyttävät mustilta ja etsii ehkä suurennuslasin kanssa mitä mahdollisesti lapsuudessa on ollut väärää vaikka on ollut rakastava äiti. Sairaus vääristää mielikuvaa ja paisutetaan jostain pikkuasioista isoja. Sen ymmärtää itse sitten vasta kun ja jos parantuu. 

Tällaista tarnointia lapsen mielentervysongelmien aiheuttamasta välirikosta, niemenomaan käytetään tavallisimmin verukkeena peittämään sitä, mistä vanhemman ja aikuisen lapsensa välillä on oikeasti kyse ja ongelmana. Asioita, mitä vanhempi ei itsekään halua nähdä ja kohdata, saati sitten muille myöntää. 

Kyllä voi toki silti olla ihmisillä samalla myös esim. traumaoireilua yms. Esim. lapsuuden kaltoinkohtelu nimenomaan voi aiheuttaa niitä.

Joku varsinainen vakavampi mielen sairaus, esim. skitsofrenia, joka oikeasti voi hämärryttää todellisuudentajua, voi enkä sitten joskus harvoin olla eri asia. Tosin vaikkapa myöskään skitsofreenikot eivät tavallisesti katko välejä vanhempiinsa harhakuvitelmiensa takia...

Kyllä tuo maalaamasi skenaario selittelyneen, miten "musta mieli" keikauttaa käsityksen "rakastavasta äidistä"  ihan nurinkurin, ilman mitään todellisia isompia syitä taustalla jne, nimenomaan kuulostaa tällaiselta todellisten syiden pakoilulta ja hämärryttämiseltä. 

Toisen mt-ongelmia / traumaoireita tms. jotkut käyttävät mielellään verukkeina ja laittavat omat isommat virheet ja väärinteot virheellisesti näin toisen kontolle. Esim. narsisteille tämä on tiedetysti hyvin yleinen ja käytetty kikka. Kuten myös valheellisesti toisen mt-ongelmaiseksi leimaaminen yms. on heille yleinen keino vääristellä asioita.

Tämä aikuinen henkilö itse kertoi jossain julkaisussa tätä omaa sairastumiskokemustaan, mutta nähtävästi sinä tiedät asian suuressa viisaudessasi paremmin, kuin tämä ihminen itse. Ilmeisesti olet Jumalasta seuraava. Enkä liity millään tavalla tähän tapaukseen, vaan kysymyksessä on aivan vieras ihminen.

No olisikin mielenkiintoista lukea tämä juttu ihan itse hänen omana kertomanaan. 

Tosiasia kuitenkin on se, että naisten mielenterveysongelmia, joko todellisia tai keksittyjä (panetteluksi ja uskottavuuden viemiseksi), jotkut, esim. narsistiset ihmiset tunnetusti, käyttää surutta tekosyynä ja vääristelyn välineenä sekä oman ruman toiminnan peittelyyn. Juuri tämäntyyppisissä asioissa. 

Siksi kannattaa suhtautua suurella varauksella tällä tavalla kerrottuihin juttuihin. Jos eivät ole nimenomaan henkilön itsensä omista mt-ongelmistaan kertomaa. 

Muutenkin historia naisten uskottavuuden viemiseksi, alistamiseksi ja kontrolloimiseksi mielenterveysongelmiin tai vaikkapa "hysteerisyyteen" tms. vedoten, on pitkä ja kivinen. 

Kyllä hälytyskellojen pitäisi alkaa silloin kilkattaa, jos varsinkin on kyseessä joku isompi riitatilanne / erimielisyys ja tonen osapuoli alkaa esim. puhua sen toisen järkkyneestä mielenterveydestä ja todellisuudentajusta tms.

Tällaiset asiat tarvii aina paljon vankemman varmistuksen, että mistä todella on kyse. Kyllähän se joskus voi tällainen asia olla, mutta niin paljon kyllä käytetään tätä korttia väärin. 

Harvemmin kukaan asiallinen ihminen toisen todellisista mielenteveysongelmista muutenkaan ympäriinsä tarkoituksenhakuisesti huutelee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1443/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kestääkö hermostoni ja verenpaineeni tuon kirjan lukemisen, mutta ehkä yritän kuitenkin. Jo niin sanottu takakansiteksti saa ärsytyskäyrän pystysuoraksi. 

 

"Äiti jätetään yksin, kun tytär irtautuu." Voi että. Eiköhän se ole ihan äidin oma tehtävä etsiä omat tukipilarinsa ja niitähän tuntuu riittäneen, ainakin miehiä. Eikä tarvitse olla Einstein hoksatakseen, että terapiasta niitä lohtuja ja tukia saa, kuten on tytärkin saanut. Ei mistään sellaisesta terapiasta, että mennään kontrolloimaan tyttären terapiaa vaan ihan omasta. 

 

Mikä irtautuminen se on, jos lapsi edelleen parentifikoidusti joutuu tarjoamaan tai etsimään äidilleen lohdutusta ja tukea, kun lapsen pitää saada vapaasti irtaantua äidistä?? ( jotta voisi jatkossa jäädä tämän lähelle) 

 

Ja jos lapselta kysyttäisiin, uskonpa olevan aika monta kertaa, kun hänet on jätetty yksin ilman lohtua ja tukea tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. 

 

Jos tuo äiti ei kestä aikuisen lapsensa vaikeita tunteita, jäljet johtavat sylttytehtaalle. On mitä todennäköisintä, että lapsen vaikeita tunteita ei ole kestetty edes silloin, kun lapsi oli vielä lapsi. Äidille on tullut hankala olo, joten lapsi on jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa, ettei äiti nyt vaan vahingossa kuormitu ja tule samalla hoitaneeksi äidin tehtäväänsä. 

Olipa hyvä kirjoitus, tunnistin tästä oman äitinikin. 

Meillä oli juuri tuota mun lapsuudessa, että äidin tunteita piti varjella kuin kukkaa kämmenellä, ettei äidille nyt tule paha mieli, ettei huolestu, ettei väsy ja mitä milloinkin. 

Lapsen tarpeita tai tunteita ei saanut olla, ja jos niistä näkyi ihan pienikin viittaus, äiti meni ihan suunniltaan. Voivotteli suureen ääneen tai sulkeutui kuoreensa mököttämään kunhan ensin oli heittänyt kommentin märsäämisestä, temppuilusta tai siitä ettei nyt tavalliset ihmiset itke/puhu tuolla tavalla/käyttäydy noin. Toisinaan itkevä lapsi työnnettiin vessaan itkemään. 
Opittiin sisarusten kanssa huolehtimaan omat asiamme pienestä pitäen. Raskas rasti lapselle ja nuorelle hoitaa kaikki itse ja jäädä täysin vaille vanhemman turvaa ja tukea. Isä oli raivopäinen mieslapsi, joka kesti lapsia vielä huonommin kuin äiti. Äitiä ei näyttänyt isän väkivaltaisetkaan purkaukset mitenkään häiritsevän. Mutta lapsena oli vaan kestettävä. 
Muutama vuosi taaksepäin yritin jutella lapsuudessani tapahtuneista asioista äitini kanssa. Ei siitä keskustelusta tullut mitään. Sama voivottelu alkoi kuin lapsuudessani, äiti ei kestänyt lainkaan kuulla mitä olisin halunnut sanoa. Ei vaikka yritin puhua rakentavasti ja sovittelevaankin sävyyn. Tajusin, että mitään rakentavia ja molempien ymmärrystä lisääviä keskusteluja ei käydä ei nyt eikä koskaan. Välit olivat poikki parisen vuotta, mutta jokin oma syyllisyys ajoi jatkamaan hedelmätöntä suhdetta. Tosin nykyisin pidän välimatkaa ja puheenaiheeksi riittäköön telkkarin tarjonta, marjastus ja kauppojen hintavertailut. 

Omasta puolestani tiedän, että hermot ja verenpaineet eivät kestä tuon kirjan lukemista. 
 

Kirjoitit hyvin. Ja tuttuja asioita. 

 

Ihan mielenkiinnosta olen nyt lukenut tuota kirjaa ja nopeana lukijana neljäsosa on jo takana. 

 

Eivät ne lapset saa kirjassakaan mitään huomiota, siinä mielessä että äiti ihan oikeasti miettisi sitä, mitä lapsille kuuluu. Ja olipa kohta missä äiti oli yrittänyt semipsykopaattinarsistialkoholisti isää saada keskustelemaan asiat kuntoon yhdessä perheenä ruokapöydän ääressä. 

 

Äiti taas vaikuttaa tyypilliseltä suurten ikäluokkien ihmiseltä, joka on todella itsekeskeinen. Ja vähän hämäräksi, kuinka paljon enemmän koirat kiinnostavat kuin tyttäret vai ovatko samalla viivalla. 

 

Jos nyt olen ymmärtänyt oikein tämän välit poikki laittaneen lapsen niin hän on 14-vuotiaana ollut yksin keski-euroopassa ja äiti on järjestänyt isän noutamaan hänet autolla kotiin, jotta he voisivat siellä puhua asiansa halki. Jos nyt käyttäisi edes kyökkipsykologiaa korkeammasta puhumattakaan, näkisi Miten kuolleena syntynyt tuollainen Ajatus on ja tytär onkin kirjoittanut kirjeessään suoraan että häntä ahdistaa ajatus isän kanssa matkustamisesta. Isän, jota hän nimittää vain äijäksi. 

 

Ja 15-vuotiaana tämä tyttö on yrittänyt laittaa perheen asiat kuntoon siinä mielessä, että hän on kirjoittanut isälleen pitkän kirjeen, jolla hän yrittää saada tämän tajuamaan muuttaa pois ja puolustaa äitiään sekä myös siskoan. Äiti ei  ole osannut tätä miestä potkia pihalle. Lapsi on tajunnut koko ikänsä, että isä pyörittää muita naisia ja isä on ollut kaiket illat poissa perheen luota ja palannut sinne vain hetkittäin pilaamaan ilmapiiriä. Vuodesta toiseen. 

Vierailija
1444/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Oikeestaan ajattelin tuota ihmeellistä keskustelunpätkää kirjan fiktiivisyydestä. Minulla kai yksinkertaiset aivot koska minulle ei ole ongelma erottaa romaania ja tietokirjaa. Jollain muulla tietysti toimii aivot monimutkaisemmin ja päätyy tarkkaan pohtimiseen ja saako kaunokirjallisuuden tarinaa mainita keskusteluissa ja ymmärtävätkö nyt kaikki varmaan asian 

Jälleen malliesimerkki aiheen vierestä jankkaamisesta.

Vierailija
1445/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ihan vaan tiedoksi, että nykylääketiede ei enää syyllistä äitiä lapsen mielenterveysongelmista niinkuin ennen, vaan se on monien asioiden summa. Lähde: Tekoäly

Vierailija
1446/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan tiedoksi, että nykylääketiede ei enää syyllistä äitiä lapsen mielenterveysongelmista niinkuin ennen, vaan se on monien asioiden summa. Lähde: Tekoäly

Siis niin v******* tuo tyyli puhua toisten mielenterveysongelmista. 

 

Jos puhutaan nyt niistä vaurioista, joista jälkikasvu kärsii kasvuolosuhteidensa vuoksi, ei puhuta mielenterveysongelmista. 

 

Ja jos taas puhutaan mielenterveysongelmista niin onpa aika kätynen asenne ihmisiä kohtaan, jotka eivät voi sairastumiselleen mitään. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1447/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan tiedoksi, että nykylääketiede ei enää syyllistä äitiä lapsen mielenterveysongelmista niinkuin ennen, vaan se on monien asioiden summa. Lähde: Tekoäly

Ei ole syyllistänyt ennenkään, siis mistä tahansa ja aivan kaikista lapsen mielenterveyongelmista. Eli tämän tekoälyhaun informaatioarvo on nolla.

Vierailija
1448/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kestääkö hermostoni ja verenpaineeni tuon kirjan lukemisen, mutta ehkä yritän kuitenkin. Jo niin sanottu takakansiteksti saa ärsytyskäyrän pystysuoraksi. 

 

"Äiti jätetään yksin, kun tytär irtautuu." Voi että. Eiköhän se ole ihan äidin oma tehtävä etsiä omat tukipilarinsa ja niitähän tuntuu riittäneen, ainakin miehiä. Eikä tarvitse olla Einstein hoksatakseen, että terapiasta niitä lohtuja ja tukia saa, kuten on tytärkin saanut. Ei mistään sellaisesta terapiasta, että mennään kontrolloimaan tyttären terapiaa vaan ihan omasta. 

 

Mikä irtautuminen se on, jos lapsi edelleen parentifikoidusti joutuu tarjoamaan tai etsimään äidilleen lohdutusta ja tukea, kun lapsen pitää saada vapaasti irtaantua äidistä?? ( jotta voisi jatkossa jäädä tämän lähelle) 

 

Ja jos lapselta kysyttäisiin, uskonpa olevan aika monta kertaa, kun hänet on jätetty yksin ilman lohtua ja tukea tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. 

 

Jos tuo äiti ei kestä aikuisen lapsensa vaikeita tunteita, jäljet johtavat sylttytehtaalle. On mitä todennäköisintä, että lapsen vaikeita tunteita ei ole kestetty edes silloin, kun lapsi oli vielä lapsi. Äidille on tullut hankala olo, joten lapsi on jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa, ettei äiti nyt vaan vahingossa kuormitu ja tule samalla hoitaneeksi äidin tehtäväänsä. 

Olipa hyvä kirjoitus, tunnistin tästä oman äitinikin. 

Meillä oli juuri tuota mun lapsuudessa, että äidin tunteita piti varjella kuin kukkaa kämmenellä, ettei äidille nyt tule paha mieli, ettei huolestu, ettei väsy ja mitä milloinkin. 

Lapsen tarpeita tai tunteita ei saanut olla, ja jos niistä näkyi ihan pienikin viittaus, äiti meni ihan suunniltaan. Voivotteli suureen ääneen tai sulkeutui kuoreensa mököttämään kunhan ensin oli heittänyt kommentin märsäämisestä, temppuilusta tai siitä ettei nyt tavalliset ihmiset itke/puhu tuolla tavalla/käyttäydy noin. Toisinaan itkevä lapsi työnnettiin vessaan itkemään. 
Opittiin sisarusten kanssa huolehtimaan omat asiamme pienestä pitäen. Raskas rasti lapselle ja nuorelle hoitaa kaikki itse ja jäädä täysin vaille vanhemman turvaa ja tukea. Isä oli raivopäinen mieslapsi, joka kesti lapsia vielä huonommin kuin äiti. Äitiä ei näyttänyt isän väkivaltaisetkaan purkaukset mitenkään häiritsevän. Mutta lapsena oli vaan kestettävä. 
Muutama vuosi taaksepäin yritin jutella lapsuudessani tapahtuneista asioista äitini kanssa. Ei siitä keskustelusta tullut mitään. Sama voivottelu alkoi kuin lapsuudessani, äiti ei kestänyt lainkaan kuulla mitä olisin halunnut sanoa. Ei vaikka yritin puhua rakentavasti ja sovittelevaankin sävyyn. Tajusin, että mitään rakentavia ja molempien ymmärrystä lisääviä keskusteluja ei käydä ei nyt eikä koskaan. Välit olivat poikki parisen vuotta, mutta jokin oma syyllisyys ajoi jatkamaan hedelmätöntä suhdetta. Tosin nykyisin pidän välimatkaa ja puheenaiheeksi riittäköön telkkarin tarjonta, marjastus ja kauppojen hintavertailut. 

Omasta puolestani tiedän, että hermot ja verenpaineet eivät kestä tuon kirjan lukemista. 
 

Kirjoitit hyvin. Ja tuttuja asioita. 

 

Ihan mielenkiinnosta olen nyt lukenut tuota kirjaa ja nopeana lukijana neljäsosa on jo takana. 

 

Eivät ne lapset saa kirjassakaan mitään huomiota, siinä mielessä että äiti ihan oikeasti miettisi sitä, mitä lapsille kuuluu. Ja olipa kohta missä äiti oli yrittänyt semipsykopaattinarsistialkoholisti isää saada keskustelemaan asiat kuntoon yhdessä perheenä ruokapöydän ääressä. 

 

Äiti taas vaikuttaa tyypilliseltä suurten ikäluokkien ihmiseltä, joka on todella itsekeskeinen. Ja vähän hämäräksi, kuinka paljon enemmän koirat kiinnostavat kuin tyttäret vai ovatko samalla viivalla. 

 

Jos nyt olen ymmärtänyt oikein tämän välit poikki laittaneen lapsen niin hän on 14-vuotiaana ollut yksin keski-euroopassa ja äiti on järjestänyt isän noutamaan hänet autolla kotiin, jotta he voisivat siellä puhua asiansa halki. Jos nyt käyttäisi edes kyökkipsykologiaa korkeammasta puhumattakaan, näkisi Miten kuolleena syntynyt tuollainen Ajatus on ja tytär onkin kirjoittanut kirjeessään suoraan että häntä ahdistaa ajatus isän kanssa matkustamisesta. Isän, jota hän nimittää vain äijäksi. 

 

Ja 15-vuotiaana tämä tyttö on yrittänyt laittaa perheen asiat kuntoon siinä mielessä, että hän on kirjoittanut isälleen pitkän kirjeen, jolla hän yrittää saada tämän tajuamaan muuttaa pois ja puolustaa äitiään sekä myös siskoan. Äiti ei  ole osannut tätä miestä potkia pihalle. Lapsi on tajunnut koko ikänsä, että isä pyörittää muita naisia ja isä on ollut kaiket illat poissa perheen luota ja palannut sinne vain hetkittäin pilaamaan ilmapiiriä. Vuodesta toiseen. 

Ja tätä aloittaja kutsuu tiskivuoroista ja farkuista johtuvaksi terapiantarpeeksi. Todella itsekeskeisen ja ymmärtämättömän kuvan piirtää aloittajakin itsestään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1449/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kestääkö hermostoni ja verenpaineeni tuon kirjan lukemisen, mutta ehkä yritän kuitenkin. Jo niin sanottu takakansiteksti saa ärsytyskäyrän pystysuoraksi. 

 

"Äiti jätetään yksin, kun tytär irtautuu." Voi että. Eiköhän se ole ihan äidin oma tehtävä etsiä omat tukipilarinsa ja niitähän tuntuu riittäneen, ainakin miehiä. Eikä tarvitse olla Einstein hoksatakseen, että terapiasta niitä lohtuja ja tukia saa, kuten on tytärkin saanut. Ei mistään sellaisesta terapiasta, että mennään kontrolloimaan tyttären terapiaa vaan ihan omasta. 

 

Mikä irtautuminen se on, jos lapsi edelleen parentifikoidusti joutuu tarjoamaan tai etsimään äidilleen lohdutusta ja tukea, kun lapsen pitää saada vapaasti irtaantua äidistä?? ( jotta voisi jatkossa jäädä tämän lähelle) 

 

Ja jos lapselta kysyttäisiin, uskonpa olevan aika monta kertaa, kun hänet on jätetty yksin ilman lohtua ja tukea tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. 

 

Jos tuo äiti ei kestä aikuisen lapsensa vaikeita tunteita, jäljet johtavat sylttytehtaalle. On mitä todennäköisintä, että lapsen vaikeita tunteita ei ole kestetty edes silloin, kun lapsi oli vielä lapsi. Äidille on tullut hankala olo, joten lapsi on jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa, ettei äiti nyt vaan vahingossa kuormitu ja tule samalla hoitaneeksi äidin tehtäväänsä. 

Olipa hyvä kirjoitus, tunnistin tästä oman äitinikin. 

Meillä oli juuri tuota mun lapsuudessa, että äidin tunteita piti varjella kuin kukkaa kämmenellä, ettei äidille nyt tule paha mieli, ettei huolestu, ettei väsy ja mitä milloinkin. 

Lapsen tarpeita tai tunteita ei saanut olla, ja jos niistä näkyi ihan pienikin viittaus, äiti meni ihan suunniltaan. Voivotteli suureen ääneen tai sulkeutui kuoreensa mököttämään kunhan ensin oli heittänyt kommentin märsäämisestä, temppuilusta tai siitä ettei nyt tavalliset ihmiset itke/puhu tuolla tavalla/käyttäydy noin. Toisinaan itkevä lapsi työnnettiin vessaan itkemään. 
Opittiin sisarusten kanssa huolehtimaan omat asiamme pienestä pitäen. Raskas rasti lapselle ja nuorelle hoitaa kaikki itse ja jäädä täysin vaille vanhemman turvaa ja tukea. Isä oli raivopäinen mieslapsi, joka kesti lapsia vielä huonommin kuin äiti. Äitiä ei näyttänyt isän väkivaltaisetkaan purkaukset mitenkään häiritsevän. Mutta lapsena oli vaan kestettävä. 
Muutama vuosi taaksepäin yritin jutella lapsuudessani tapahtuneista asioista äitini kanssa. Ei siitä keskustelusta tullut mitään. Sama voivottelu alkoi kuin lapsuudessani, äiti ei kestänyt lainkaan kuulla mitä olisin halunnut sanoa. Ei vaikka yritin puhua rakentavasti ja sovittelevaankin sävyyn. Tajusin, että mitään rakentavia ja molempien ymmärrystä lisääviä keskusteluja ei käydä ei nyt eikä koskaan. Välit olivat poikki parisen vuotta, mutta jokin oma syyllisyys ajoi jatkamaan hedelmätöntä suhdetta. Tosin nykyisin pidän välimatkaa ja puheenaiheeksi riittäköön telkkarin tarjonta, marjastus ja kauppojen hintavertailut. 

Omasta puolestani tiedän, että hermot ja verenpaineet eivät kestä tuon kirjan lukemista. 
 

Kirjoitit hyvin. Ja tuttuja asioita. 

 

Ihan mielenkiinnosta olen nyt lukenut tuota kirjaa ja nopeana lukijana neljäsosa on jo takana. 

 

Eivät ne lapset saa kirjassakaan mitään huomiota, siinä mielessä että äiti ihan oikeasti miettisi sitä, mitä lapsille kuuluu. Ja olipa kohta missä äiti oli yrittänyt semipsykopaattinarsistialkoholisti isää saada keskustelemaan asiat kuntoon yhdessä perheenä ruokapöydän ääressä. 

 

Äiti taas vaikuttaa tyypilliseltä suurten ikäluokkien ihmiseltä, joka on todella itsekeskeinen. Ja vähän hämäräksi, kuinka paljon enemmän koirat kiinnostavat kuin tyttäret vai ovatko samalla viivalla. 

 

Jos nyt olen ymmärtänyt oikein tämän välit poikki laittaneen lapsen niin hän on 14-vuotiaana ollut yksin keski-euroopassa ja äiti on järjestänyt isän noutamaan hänet autolla kotiin, jotta he voisivat siellä puhua asiansa halki. Jos nyt käyttäisi edes kyökkipsykologiaa korkeammasta puhumattakaan, näkisi Miten kuolleena syntynyt tuollainen Ajatus on ja tytär onkin kirjoittanut kirjeessään suoraan että häntä ahdistaa ajatus isän kanssa matkustamisesta. Isän, jota hän nimittää vain äijäksi. 

 

Ja 15-vuotiaana tämä tyttö on yrittänyt laittaa perheen asiat kuntoon siinä mielessä, että hän on kirjoittanut isälleen pitkän kirjeen, jolla hän yrittää saada tämän tajuamaan muuttaa pois ja puolustaa äitiään sekä myös siskoan. Äiti ei  ole osannut tätä miestä potkia pihalle. Lapsi on tajunnut koko ikänsä, että isä pyörittää muita naisia ja isä on ollut kaiket illat poissa perheen luota ja palannut sinne vain hetkittäin pilaamaan ilmapiiriä. Vuodesta toiseen. 

Ja tätä aloittaja kutsuu tiskivuoroista ja farkuista johtuvaksi terapiantarpeeksi. Todella itsekeskeisen ja ymmärtämättömän kuvan piirtää aloittajakin itsestään.

Aloittaja tokko ehtinyt kirjaa tilata ja lukea. 

Kuitenkin tuon aloituksen voisi nyt lukea niinkin kun tiedämme tätä elämäntarinaa että tavallaan  "pikkuasioista" äideilleen  kaunaa kantavat voisivat miettiä olisiko kodissa voinut olla vaikka tuon kaltaisia ongelmia. 

Eihän noista pikkuasioista, huonoista vaatteista, kaula-avaimesta, lauantaisiivouksista, einesruuista. tms nyt terapiaan tietenkään mennäkään vaikka ne muuten tulee ihmisten lapsuusmuistoissa esiin.

Vierailija
1450/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kestääkö hermostoni ja verenpaineeni tuon kirjan lukemisen, mutta ehkä yritän kuitenkin. Jo niin sanottu takakansiteksti saa ärsytyskäyrän pystysuoraksi. 

 

"Äiti jätetään yksin, kun tytär irtautuu." Voi että. Eiköhän se ole ihan äidin oma tehtävä etsiä omat tukipilarinsa ja niitähän tuntuu riittäneen, ainakin miehiä. Eikä tarvitse olla Einstein hoksatakseen, että terapiasta niitä lohtuja ja tukia saa, kuten on tytärkin saanut. Ei mistään sellaisesta terapiasta, että mennään kontrolloimaan tyttären terapiaa vaan ihan omasta. 

 

Mikä irtautuminen se on, jos lapsi edelleen parentifikoidusti joutuu tarjoamaan tai etsimään äidilleen lohdutusta ja tukea, kun lapsen pitää saada vapaasti irtaantua äidistä?? ( jotta voisi jatkossa jäädä tämän lähelle) 

 

Ja jos lapselta kysyttäisiin, uskonpa olevan aika monta kertaa, kun hänet on jätetty yksin ilman lohtua ja tukea tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. 

 

Jos tuo äiti ei kestä aikuisen lapsensa vaikeita tunteita, jäljet johtavat sylttytehtaalle. On mitä todennäköisintä, että lapsen vaikeita tunteita ei ole kestetty edes silloin, kun lapsi oli vielä lapsi. Äidille on tullut hankala olo, joten lapsi on jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa, ettei äiti nyt vaan vahingossa kuormitu ja tule samalla hoitaneeksi äidin tehtäväänsä. 

Olipa hyvä kirjoitus, tunnistin tästä oman äitinikin. 

Meillä oli juuri tuota mun lapsuudessa, että äidin tunteita piti varjella kuin kukkaa kämmenellä, ettei äidille nyt tule paha mieli, ettei huolestu, ettei väsy ja mitä milloinkin. 

Lapsen tarpeita tai tunteita ei saanut olla, ja jos niistä näkyi ihan pienikin viittaus, äiti meni ihan suunniltaan. Voivotteli suureen ääneen tai sulkeutui kuoreensa mököttämään kunhan ensin oli heittänyt kommentin märsäämisestä, temppuilusta tai siitä ettei nyt tavalliset ihmiset itke/puhu tuolla tavalla/käyttäydy noin. Toisinaan itkevä lapsi työnnettiin vessaan itkemään. 
Opittiin sisarusten kanssa huolehtimaan omat asiamme pienestä pitäen. Raskas rasti lapselle ja nuorelle hoitaa kaikki itse ja jäädä täysin vaille vanhemman turvaa ja tukea. Isä oli raivopäinen mieslapsi, joka kesti lapsia vielä huonommin kuin äiti. Äitiä ei näyttänyt isän väkivaltaisetkaan purkaukset mitenkään häiritsevän. Mutta lapsena oli vaan kestettävä. 
Muutama vuosi taaksepäin yritin jutella lapsuudessani tapahtuneista asioista äitini kanssa. Ei siitä keskustelusta tullut mitään. Sama voivottelu alkoi kuin lapsuudessani, äiti ei kestänyt lainkaan kuulla mitä olisin halunnut sanoa. Ei vaikka yritin puhua rakentavasti ja sovittelevaankin sävyyn. Tajusin, että mitään rakentavia ja molempien ymmärrystä lisääviä keskusteluja ei käydä ei nyt eikä koskaan. Välit olivat poikki parisen vuotta, mutta jokin oma syyllisyys ajoi jatkamaan hedelmätöntä suhdetta. Tosin nykyisin pidän välimatkaa ja puheenaiheeksi riittäköön telkkarin tarjonta, marjastus ja kauppojen hintavertailut. 

Omasta puolestani tiedän, että hermot ja verenpaineet eivät kestä tuon kirjan lukemista. 
 

Kirjoitit hyvin. Ja tuttuja asioita. 

 

Ihan mielenkiinnosta olen nyt lukenut tuota kirjaa ja nopeana lukijana neljäsosa on jo takana. 

 

Eivät ne lapset saa kirjassakaan mitään huomiota, siinä mielessä että äiti ihan oikeasti miettisi sitä, mitä lapsille kuuluu. Ja olipa kohta missä äiti oli yrittänyt semipsykopaattinarsistialkoholisti isää saada keskustelemaan asiat kuntoon yhdessä perheenä ruokapöydän ääressä. 

 

Äiti taas vaikuttaa tyypilliseltä suurten ikäluokkien ihmiseltä, joka on todella itsekeskeinen. Ja vähän hämäräksi, kuinka paljon enemmän koirat kiinnostavat kuin tyttäret vai ovatko samalla viivalla. 

 

Jos nyt olen ymmärtänyt oikein tämän välit poikki laittaneen lapsen niin hän on 14-vuotiaana ollut yksin keski-euroopassa ja äiti on järjestänyt isän noutamaan hänet autolla kotiin, jotta he voisivat siellä puhua asiansa halki. Jos nyt käyttäisi edes kyökkipsykologiaa korkeammasta puhumattakaan, näkisi Miten kuolleena syntynyt tuollainen Ajatus on ja tytär onkin kirjoittanut kirjeessään suoraan että häntä ahdistaa ajatus isän kanssa matkustamisesta. Isän, jota hän nimittää vain äijäksi. 

 

Ja 15-vuotiaana tämä tyttö on yrittänyt laittaa perheen asiat kuntoon siinä mielessä, että hän on kirjoittanut isälleen pitkän kirjeen, jolla hän yrittää saada tämän tajuamaan muuttaa pois ja puolustaa äitiään sekä myös siskoan. Äiti ei  ole osannut tätä miestä potkia pihalle. Lapsi on tajunnut koko ikänsä, että isä pyörittää muita naisia ja isä on ollut kaiket illat poissa perheen luota ja palannut sinne vain hetkittäin pilaamaan ilmapiiriä. Vuodesta toiseen. 

Isä vai isäpuoli? Lasten isästä kai erosi jo 80-luvulla? Roki en tiedä lasten syntymävuosia. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1451/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kestääkö hermostoni ja verenpaineeni tuon kirjan lukemisen, mutta ehkä yritän kuitenkin. Jo niin sanottu takakansiteksti saa ärsytyskäyrän pystysuoraksi. 

 

"Äiti jätetään yksin, kun tytär irtautuu." Voi että. Eiköhän se ole ihan äidin oma tehtävä etsiä omat tukipilarinsa ja niitähän tuntuu riittäneen, ainakin miehiä. Eikä tarvitse olla Einstein hoksatakseen, että terapiasta niitä lohtuja ja tukia saa, kuten on tytärkin saanut. Ei mistään sellaisesta terapiasta, että mennään kontrolloimaan tyttären terapiaa vaan ihan omasta. 

 

Mikä irtautuminen se on, jos lapsi edelleen parentifikoidusti joutuu tarjoamaan tai etsimään äidilleen lohdutusta ja tukea, kun lapsen pitää saada vapaasti irtaantua äidistä?? ( jotta voisi jatkossa jäädä tämän lähelle) 

 

Ja jos lapselta kysyttäisiin, uskonpa olevan aika monta kertaa, kun hänet on jätetty yksin ilman lohtua ja tukea tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. 

 

Jos tuo äiti ei kestä aikuisen lapsensa vaikeita tunteita, jäljet johtavat sylttytehtaalle. On mitä todennäköisintä, että lapsen vaikeita tunteita ei ole kestetty edes silloin, kun lapsi oli vielä lapsi. Äidille on tullut hankala olo, joten lapsi on jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa, ettei äiti nyt vaan vahingossa kuormitu ja tule samalla hoitaneeksi äidin tehtäväänsä. 

Olipa hyvä kirjoitus, tunnistin tästä oman äitinikin. 

Meillä oli juuri tuota mun lapsuudessa, että äidin tunteita piti varjella kuin kukkaa kämmenellä, ettei äidille nyt tule paha mieli, ettei huolestu, ettei väsy ja mitä milloinkin. 

Lapsen tarpeita tai tunteita ei saanut olla, ja jos niistä näkyi ihan pienikin viittaus, äiti meni ihan suunniltaan. Voivotteli suureen ääneen tai sulkeutui kuoreensa mököttämään kunhan ensin oli heittänyt kommentin märsäämisestä, temppuilusta tai siitä ettei nyt tavalliset ihmiset itke/puhu tuolla tavalla/käyttäydy noin. Toisinaan itkevä lapsi työnnettiin vessaan itkemään. 
Opittiin sisarusten kanssa huolehtimaan omat asiamme pienestä pitäen. Raskas rasti lapselle ja nuorelle hoitaa kaikki itse ja jäädä täysin vaille vanhemman turvaa ja tukea. Isä oli raivopäinen mieslapsi, joka kesti lapsia vielä huonommin kuin äiti. Äitiä ei näyttänyt isän väkivaltaisetkaan purkaukset mitenkään häiritsevän. Mutta lapsena oli vaan kestettävä. 
Muutama vuosi taaksepäin yritin jutella lapsuudessani tapahtuneista asioista äitini kanssa. Ei siitä keskustelusta tullut mitään. Sama voivottelu alkoi kuin lapsuudessani, äiti ei kestänyt lainkaan kuulla mitä olisin halunnut sanoa. Ei vaikka yritin puhua rakentavasti ja sovittelevaankin sävyyn. Tajusin, että mitään rakentavia ja molempien ymmärrystä lisääviä keskusteluja ei käydä ei nyt eikä koskaan. Välit olivat poikki parisen vuotta, mutta jokin oma syyllisyys ajoi jatkamaan hedelmätöntä suhdetta. Tosin nykyisin pidän välimatkaa ja puheenaiheeksi riittäköön telkkarin tarjonta, marjastus ja kauppojen hintavertailut. 

Omasta puolestani tiedän, että hermot ja verenpaineet eivät kestä tuon kirjan lukemista. 
 

Kirjoitit hyvin. Ja tuttuja asioita. 

 

Ihan mielenkiinnosta olen nyt lukenut tuota kirjaa ja nopeana lukijana neljäsosa on jo takana. 

 

Eivät ne lapset saa kirjassakaan mitään huomiota, siinä mielessä että äiti ihan oikeasti miettisi sitä, mitä lapsille kuuluu. Ja olipa kohta missä äiti oli yrittänyt semipsykopaattinarsistialkoholisti isää saada keskustelemaan asiat kuntoon yhdessä perheenä ruokapöydän ääressä. 

 

Äiti taas vaikuttaa tyypilliseltä suurten ikäluokkien ihmiseltä, joka on todella itsekeskeinen. Ja vähän hämäräksi, kuinka paljon enemmän koirat kiinnostavat kuin tyttäret vai ovatko samalla viivalla. 

 

Jos nyt olen ymmärtänyt oikein tämän välit poikki laittaneen lapsen niin hän on 14-vuotiaana ollut yksin keski-euroopassa ja äiti on järjestänyt isän noutamaan hänet autolla kotiin, jotta he voisivat siellä puhua asiansa halki. Jos nyt käyttäisi edes kyökkipsykologiaa korkeammasta puhumattakaan, näkisi Miten kuolleena syntynyt tuollainen Ajatus on ja tytär onkin kirjoittanut kirjeessään suoraan että häntä ahdistaa ajatus isän kanssa matkustamisesta. Isän, jota hän nimittää vain äijäksi. 

 

Ja 15-vuotiaana tämä tyttö on yrittänyt laittaa perheen asiat kuntoon siinä mielessä, että hän on kirjoittanut isälleen pitkän kirjeen, jolla hän yrittää saada tämän tajuamaan muuttaa pois ja puolustaa äitiään sekä myös siskoan. Äiti ei  ole osannut tätä miestä potkia pihalle. Lapsi on tajunnut koko ikänsä, että isä pyörittää muita naisia ja isä on ollut kaiket illat poissa perheen luota ja palannut sinne vain hetkittäin pilaamaan ilmapiiriä. Vuodesta toiseen. 

Isä vai isäpuoli? Lasten isästä kai erosi jo 80-luvulla? Roki en tiedä lasten syntymävuosia. 

Kasarin alussa taisi olla?

Vierailija
1452/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kuka puolustaisi äitiä? 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1453/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Siis tämä kirjan takakansi antaa kuvan, että perheessä ei olisi mitään erityistä ongelmallisuutta ja lapsi "kiittämättömyyttään" alkaa vaatia kaikenlaista, kun on seonnut terapiassa.

 

Minä pystyn vastaamaan ihan helposti siihen, mistä äiti tuntee syyllisyyttä ja häpeää tai mistä hänen ainakin pitäisi sitä tuntea, vaikka hän itse kirjoittaa tässä, ettei sitä tunnista ja ihmettelee MIKSI. Ja siis olkoonkin sekoitus fiktiivistä ja monen perheen tilannetta sekoitettuna, mutta jos puhutaan tämän tason asioista, niin tässä sen juuri näkee, miten vanhempi puhuu mustan valkoiseksi. Ja sitten, kun katsotaan tosiasiassa tapahtumia, ne ovat aivan muuta kuin mitä vanhempi antaa ymmärtää. Ja kaiken huippu on se, että vanhempi on koko ajan nähnyt, mitä tapahtuu ja täysin tietoinen siitä, mutta silti lapsi on hullu, kun lapsi reagoi. 

 

*******

Kirjoitin, koska tämä oli kirjoitettava. Ei vain itseni, vaan kaikkien niiden tuhansien äitien puolesta, jotka kantavat häpeää, pelkoa, surua ja syyllisyyttä tietämättä: MIKSI ?

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä. Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat.

Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat
aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla lasistaa oman elämänsä vastuusta? Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

Kun aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Tässä kirjassa kerron omista ja muutamien muiden äitien kokemuksista tyttärenä, äitinä ja syytettynä. Kerron myös omasta äidistäni ja isoäidistäni, jatkammehan aikaisempien
sukupolvien ketjua omille tyttärillemme. Se auttaa heitä ymmärtämään sukupolvien välistä dynamiikkaa.

Käsittelen myös psykologista äidinmurhaa, joka tarkoittaa lapsen, erityisesti tyttären, irtautumista äidistä aikuistumisen prosessissa. Prosessin aikana tyttären tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan. Viha on suojatunne ja välttämätön osa irtautumista. Mutta prosessia ei ole kuunneltu äitiä. Hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Vierailija
1454/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja lisäksi kirjassa on toinenkin lapsi, näkymätön lapsi. Helppo lapsi. Lapsi joka ei ole edes lapsena yrittänyt saada hoivaa, oikeutta, näyttänyt tunteitaan. Aikuinen lapsi, joka myös on todellakin terapian tarpeessa. Tarpeessa löytää omat tarpeensa, oikeutensa rajoihin ja standardeihin ja oppia asettamaan ne rajat ja luottamaan siihen, että elämästä voi potkia pois ihmiset, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä, eikä tarvitse vääntyä rusetille pysyäkseen heidän yhteydessään. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
1455/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kirjailija on huomenna Lahden Pääkirjastossa klo 17.30 alkaen. Mukana myös muita kirjailijoita.

Huomasin ilmoituksen. 

Vierailija
1456/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

" Ei äidin ikäluokka vaikuta siihen osaako olla hyvä äiti vai ei." Olen samaa mieltä. Täällä palstoilla vaan pyöri yli kymmenen vuotta ketju jossa haukuttiin suurten ikäluokkien äidit yleistäen huonoiksi äideiksi, siitä syystä täällä mainitaan edelleen määrätty ikäluokka. Eli aika oli eri, kasvatus, sosiaalituet, 3 kk. äitiysloma, avainkaulalapset ym. Tämä vaan selvennökseksi. 

Paitsi että sota-aikana ja heti sen jälkeen kasvaneita lapsia (äitini ja ystävieni äidin ikäluokka) kohdeltiin yleisesti ns hyvienkin vanhempien omaisuutena ja kodin työvoimana, jonka kuuluu olla kiitollinen kaikesta. Koulutus parhaimmillaan joku 3-4 kk ammattikurssi, vaikka lahjoja olisi ollut enempäänkin. Moni luuli vapauden ja oman ihanan elämän koittavan kun löytää puolison, mikä monesti löydettiin parikymppisenä. Mutta ei se onni siitä auennutkaan, vaikka parhaansa yritti. Useimmat halusivat omille lapsilleen parempaa, mutta se hämärä lapsensa omistamisen ajatus jäi. Ja useimmat meistä heidän lapsistaan olemme taistelleet sen omistamisajatuksen kanssa, mutta myös ymmärtäneet lähtökohtia missä äitimme kasvoivat. Oma äitini kuoli joku aika sitten, ja minulla on kova ikävä sitä epätäydellistä naista. Koska ei ole enää ketään joka minut todella tuntisi.

Kiitos. Liikutuin. Tällaisten ajatusten kanssa itsekin painin suhteessa äitiini. 

Lisäksi äitini sukupolvelle on ominaista kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä ja konfrontaatiota eli vastakkainasettelua, on olematon. Kaikki tällainen on heille poikkipuolista riitelyä. Jos on eri mieltä, se on hyökkäys heitä vastaan. 

Täten on liki mahdotonta vastuuttaa heitä yhtään mistään. Se on raadollista ja surullista. Äiti on kuitenkin aina äiti. Yleensä rakaskin ja tärkeä, mutta hänen kanssaan on edellä mainituista syistä paha olla. 

Lisäksi kun he ovat itse jääneet niin paljosta lapsena itse vaille, he etsivät lapsestaan itselleen sitä äitiä, joka ottaa vastaan heidän kaikki tunteensa ja ymmärtää heitä aina. Roolit ovat menneet sekaisin. 

Miksi koet tarvetta arvostella ilmeisen iäkästä äitiä jos 40-luvulla syntynyt. Hän ei ehkä ole niin edustava, ei liiku, ei vastaa käsitystäsi ihannevanhuksesta. Miksi tahdot häntä kiusata konformaatiollasi? Ymmärrän jos vanhus tuskastuu vaateisiin.

Ei hän ole ollut vanhus vanhempana lapselleen ollessaan. 

Otatteko teinienne kiukut ja vaatimukset   vastaan paremmin kuin oma äitinne aikoinaan?

Hyvä kritiikin vastaanottokyky? 

Otamme.

Vierailija
1457/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tuo juuri se käsittämätön osuus, että nämä suuret ikäluokat pitävät ihan itsestään selvänä sitä, että tietenkään kukaan ei osaa tehdä näitä asioita heitä paremmin, kukaan ei osaa toimia oikein, fiksusti, tunneälykkäästi, rakentavasti, vastuullisesti, huolta pitävästi, rakastavasti ja kyetä toimimaan vielä silloinkin, kun asiat ovat vaikeita. 

 

Oma äitini on sanonut, että minua on ollut mahdoton kasvattaa Hän ei ole edes yrittänyt. Ihan mikä tahansa pienen pienikin särö on ollut jotain aivan järkyttävää ja minä olen sitten häiriintynyt ja hankala. Hän ei ole häiriintynyttä ja hankalaa lasta edes nähnyt. 

Vierailija
1458/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kestääkö hermostoni ja verenpaineeni tuon kirjan lukemisen, mutta ehkä yritän kuitenkin. Jo niin sanottu takakansiteksti saa ärsytyskäyrän pystysuoraksi. 

 

"Äiti jätetään yksin, kun tytär irtautuu." Voi että. Eiköhän se ole ihan äidin oma tehtävä etsiä omat tukipilarinsa ja niitähän tuntuu riittäneen, ainakin miehiä. Eikä tarvitse olla Einstein hoksatakseen, että terapiasta niitä lohtuja ja tukia saa, kuten on tytärkin saanut. Ei mistään sellaisesta terapiasta, että mennään kontrolloimaan tyttären terapiaa vaan ihan omasta. 

 

Mikä irtautuminen se on, jos lapsi edelleen parentifikoidusti joutuu tarjoamaan tai etsimään äidilleen lohdutusta ja tukea, kun lapsen pitää saada vapaasti irtaantua äidistä?? ( jotta voisi jatkossa jäädä tämän lähelle) 

 

Ja jos lapselta kysyttäisiin, uskonpa olevan aika monta kertaa, kun hänet on jätetty yksin ilman lohtua ja tukea tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. 

 

Jos tuo äiti ei kestä aikuisen lapsensa vaikeita tunteita, jäljet johtavat sylttytehtaalle. On mitä todennäköisintä, että lapsen vaikeita tunteita ei ole kestetty edes silloin, kun lapsi oli vielä lapsi. Äidille on tullut hankala olo, joten lapsi on jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa, ettei äiti nyt vaan vahingossa kuormitu ja tule samalla hoitaneeksi äidin tehtäväänsä. 

Olipa hyvä kirjoitus, tunnistin tästä oman äitinikin. 

Meillä oli juuri tuota mun lapsuudessa, että äidin tunteita piti varjella kuin kukkaa kämmenellä, ettei äidille nyt tule paha mieli, ettei huolestu, ettei väsy ja mitä milloinkin. 

Lapsen tarpeita tai tunteita ei saanut olla, ja jos niistä näkyi ihan pienikin viittaus, äiti meni ihan suunniltaan. Voivotteli suureen ääneen tai sulkeutui kuoreensa mököttämään kunhan ensin oli heittänyt kommentin märsäämisestä, temppuilusta tai siitä ettei nyt tavalliset ihmiset itke/puhu tuolla tavalla/käyttäydy noin. Toisinaan itkevä lapsi työnnettiin vessaan itkemään. 
Opittiin sisarusten kanssa huolehtimaan omat asiamme pienestä pitäen. Raskas rasti lapselle ja nuorelle hoitaa kaikki itse ja jäädä täysin vaille vanhemman turvaa ja tukea. Isä oli raivopäinen mieslapsi, joka kesti lapsia vielä huonommin kuin äiti. Äitiä ei näyttänyt isän väkivaltaisetkaan purkaukset mitenkään häiritsevän. Mutta lapsena oli vaan kestettävä. 
Muutama vuosi taaksepäin yritin jutella lapsuudessani tapahtuneista asioista äitini kanssa. Ei siitä keskustelusta tullut mitään. Sama voivottelu alkoi kuin lapsuudessani, äiti ei kestänyt lainkaan kuulla mitä olisin halunnut sanoa. Ei vaikka yritin puhua rakentavasti ja sovittelevaankin sävyyn. Tajusin, että mitään rakentavia ja molempien ymmärrystä lisääviä keskusteluja ei käydä ei nyt eikä koskaan. Välit olivat poikki parisen vuotta, mutta jokin oma syyllisyys ajoi jatkamaan hedelmätöntä suhdetta. Tosin nykyisin pidän välimatkaa ja puheenaiheeksi riittäköön telkkarin tarjonta, marjastus ja kauppojen hintavertailut. 

Omasta puolestani tiedän, että hermot ja verenpaineet eivät kestä tuon kirjan lukemista. 
 

Kirjoitit hyvin. Ja tuttuja asioita. 

 

Ihan mielenkiinnosta olen nyt lukenut tuota kirjaa ja nopeana lukijana neljäsosa on jo takana. 

 

Eivät ne lapset saa kirjassakaan mitään huomiota, siinä mielessä että äiti ihan oikeasti miettisi sitä, mitä lapsille kuuluu. Ja olipa kohta missä äiti oli yrittänyt semipsykopaattinarsistialkoholisti isää saada keskustelemaan asiat kuntoon yhdessä perheenä ruokapöydän ääressä. 

 

Äiti taas vaikuttaa tyypilliseltä suurten ikäluokkien ihmiseltä, joka on todella itsekeskeinen. Ja vähän hämäräksi, kuinka paljon enemmän koirat kiinnostavat kuin tyttäret vai ovatko samalla viivalla. 

 

Jos nyt olen ymmärtänyt oikein tämän välit poikki laittaneen lapsen niin hän on 14-vuotiaana ollut yksin keski-euroopassa ja äiti on järjestänyt isän noutamaan hänet autolla kotiin, jotta he voisivat siellä puhua asiansa halki. Jos nyt käyttäisi edes kyökkipsykologiaa korkeammasta puhumattakaan, näkisi Miten kuolleena syntynyt tuollainen Ajatus on ja tytär onkin kirjoittanut kirjeessään suoraan että häntä ahdistaa ajatus isän kanssa matkustamisesta. Isän, jota hän nimittää vain äijäksi. 

 

Ja 15-vuotiaana tämä tyttö on yrittänyt laittaa perheen asiat kuntoon siinä mielessä, että hän on kirjoittanut isälleen pitkän kirjeen, jolla hän yrittää saada tämän tajuamaan muuttaa pois ja puolustaa äitiään sekä myös siskoan. Äiti ei  ole osannut tätä miestä potkia pihalle. Lapsi on tajunnut koko ikänsä, että isä pyörittää muita naisia ja isä on ollut kaiket illat poissa perheen luota ja palannut sinne vain hetkittäin pilaamaan ilmapiiriä. Vuodesta toiseen. 

Isä vai isäpuoli? Lasten isästä kai erosi jo 80-luvulla? Roki en tiedä lasten syntymävuosia. 

Selittäisi tuon ”äijän” 

Vierailija
1459/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kestääkö hermostoni ja verenpaineeni tuon kirjan lukemisen, mutta ehkä yritän kuitenkin. Jo niin sanottu takakansiteksti saa ärsytyskäyrän pystysuoraksi. 

 

"Äiti jätetään yksin, kun tytär irtautuu." Voi että. Eiköhän se ole ihan äidin oma tehtävä etsiä omat tukipilarinsa ja niitähän tuntuu riittäneen, ainakin miehiä. Eikä tarvitse olla Einstein hoksatakseen, että terapiasta niitä lohtuja ja tukia saa, kuten on tytärkin saanut. Ei mistään sellaisesta terapiasta, että mennään kontrolloimaan tyttären terapiaa vaan ihan omasta. 

 

Mikä irtautuminen se on, jos lapsi edelleen parentifikoidusti joutuu tarjoamaan tai etsimään äidilleen lohdutusta ja tukea, kun lapsen pitää saada vapaasti irtaantua äidistä?? ( jotta voisi jatkossa jäädä tämän lähelle) 

 

Ja jos lapselta kysyttäisiin, uskonpa olevan aika monta kertaa, kun hänet on jätetty yksin ilman lohtua ja tukea tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. 

 

Jos tuo äiti ei kestä aikuisen lapsensa vaikeita tunteita, jäljet johtavat sylttytehtaalle. On mitä todennäköisintä, että lapsen vaikeita tunteita ei ole kestetty edes silloin, kun lapsi oli vielä lapsi. Äidille on tullut hankala olo, joten lapsi on jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa, ettei äiti nyt vaan vahingossa kuormitu ja tule samalla hoitaneeksi äidin tehtäväänsä. 

Olipa hyvä kirjoitus, tunnistin tästä oman äitinikin. 

Meillä oli juuri tuota mun lapsuudessa, että äidin tunteita piti varjella kuin kukkaa kämmenellä, ettei äidille nyt tule paha mieli, ettei huolestu, ettei väsy ja mitä milloinkin. 

Lapsen tarpeita tai tunteita ei saanut olla, ja jos niistä näkyi ihan pienikin viittaus, äiti meni ihan suunniltaan. Voivotteli suureen ääneen tai sulkeutui kuoreensa mököttämään kunhan ensin oli heittänyt kommentin märsäämisestä, temppuilusta tai siitä ettei nyt tavalliset ihmiset itke/puhu tuolla tavalla/käyttäydy noin. Toisinaan itkevä lapsi työnnettiin vessaan itkemään. 
Opittiin sisarusten kanssa huolehtimaan omat asiamme pienestä pitäen. Raskas rasti lapselle ja nuorelle hoitaa kaikki itse ja jäädä täysin vaille vanhemman turvaa ja tukea. Isä oli raivopäinen mieslapsi, joka kesti lapsia vielä huonommin kuin äiti. Äitiä ei näyttänyt isän väkivaltaisetkaan purkaukset mitenkään häiritsevän. Mutta lapsena oli vaan kestettävä. 
Muutama vuosi taaksepäin yritin jutella lapsuudessani tapahtuneista asioista äitini kanssa. Ei siitä keskustelusta tullut mitään. Sama voivottelu alkoi kuin lapsuudessani, äiti ei kestänyt lainkaan kuulla mitä olisin halunnut sanoa. Ei vaikka yritin puhua rakentavasti ja sovittelevaankin sävyyn. Tajusin, että mitään rakentavia ja molempien ymmärrystä lisääviä keskusteluja ei käydä ei nyt eikä koskaan. Välit olivat poikki parisen vuotta, mutta jokin oma syyllisyys ajoi jatkamaan hedelmätöntä suhdetta. Tosin nykyisin pidän välimatkaa ja puheenaiheeksi riittäköön telkkarin tarjonta, marjastus ja kauppojen hintavertailut. 

Omasta puolestani tiedän, että hermot ja verenpaineet eivät kestä tuon kirjan lukemista. 
 

Kirjoitit hyvin. Ja tuttuja asioita. 

 

Ihan mielenkiinnosta olen nyt lukenut tuota kirjaa ja nopeana lukijana neljäsosa on jo takana. 

 

Eivät ne lapset saa kirjassakaan mitään huomiota, siinä mielessä että äiti ihan oikeasti miettisi sitä, mitä lapsille kuuluu. Ja olipa kohta missä äiti oli yrittänyt semipsykopaattinarsistialkoholisti isää saada keskustelemaan asiat kuntoon yhdessä perheenä ruokapöydän ääressä. 

 

Äiti taas vaikuttaa tyypilliseltä suurten ikäluokkien ihmiseltä, joka on todella itsekeskeinen. Ja vähän hämäräksi, kuinka paljon enemmän koirat kiinnostavat kuin tyttäret vai ovatko samalla viivalla. 

 

Jos nyt olen ymmärtänyt oikein tämän välit poikki laittaneen lapsen niin hän on 14-vuotiaana ollut yksin keski-euroopassa ja äiti on järjestänyt isän noutamaan hänet autolla kotiin, jotta he voisivat siellä puhua asiansa halki. Jos nyt käyttäisi edes kyökkipsykologiaa korkeammasta puhumattakaan, näkisi Miten kuolleena syntynyt tuollainen Ajatus on ja tytär onkin kirjoittanut kirjeessään suoraan että häntä ahdistaa ajatus isän kanssa matkustamisesta. Isän, jota hän nimittää vain äijäksi. 

 

Ja 15-vuotiaana tämä tyttö on yrittänyt laittaa perheen asiat kuntoon siinä mielessä, että hän on kirjoittanut isälleen pitkän kirjeen, jolla hän yrittää saada tämän tajuamaan muuttaa pois ja puolustaa äitiään sekä myös siskoan. Äiti ei  ole osannut tätä miestä potkia pihalle. Lapsi on tajunnut koko ikänsä, että isä pyörittää muita naisia ja isä on ollut kaiket illat poissa perheen luota ja palannut sinne vain hetkittäin pilaamaan ilmapiiriä. Vuodesta toiseen. 

Isä vai isäpuoli? Lasten isästä kai erosi jo 80-luvulla? Roki en tiedä lasten syntymävuosia. 

Selittäisi tuon ”äijän” 

Kirja on siis ilmeisesti fiktiivinen vaikka periaatteessa pohjautuu lähtökohtaisesti tähän tosiasiaan ja tässä kirjassa ero tapahtuu lasten ollessa lukioiässä. Kirjailijan oikean elämän ero on voinut toki tapahtua lasten ollessa pienempiä oikeassa. 

Vierailija
1460/1465 |
16.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kestääkö hermostoni ja verenpaineeni tuon kirjan lukemisen, mutta ehkä yritän kuitenkin. Jo niin sanottu takakansiteksti saa ärsytyskäyrän pystysuoraksi. 

 

"Äiti jätetään yksin, kun tytär irtautuu." Voi että. Eiköhän se ole ihan äidin oma tehtävä etsiä omat tukipilarinsa ja niitähän tuntuu riittäneen, ainakin miehiä. Eikä tarvitse olla Einstein hoksatakseen, että terapiasta niitä lohtuja ja tukia saa, kuten on tytärkin saanut. Ei mistään sellaisesta terapiasta, että mennään kontrolloimaan tyttären terapiaa vaan ihan omasta. 

 

Mikä irtautuminen se on, jos lapsi edelleen parentifikoidusti joutuu tarjoamaan tai etsimään äidilleen lohdutusta ja tukea, kun lapsen pitää saada vapaasti irtaantua äidistä?? ( jotta voisi jatkossa jäädä tämän lähelle) 

 

Ja jos lapselta kysyttäisiin, uskonpa olevan aika monta kertaa, kun hänet on jätetty yksin ilman lohtua ja tukea tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. 

 

Jos tuo äiti ei kestä aikuisen lapsensa vaikeita tunteita, jäljet johtavat sylttytehtaalle. On mitä todennäköisintä, että lapsen vaikeita tunteita ei ole kestetty edes silloin, kun lapsi oli vielä lapsi. Äidille on tullut hankala olo, joten lapsi on jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa, ettei äiti nyt vaan vahingossa kuormitu ja tule samalla hoitaneeksi äidin tehtäväänsä. 

Olipa hyvä kirjoitus, tunnistin tästä oman äitinikin. 

Meillä oli juuri tuota mun lapsuudessa, että äidin tunteita piti varjella kuin kukkaa kämmenellä, ettei äidille nyt tule paha mieli, ettei huolestu, ettei väsy ja mitä milloinkin. 

Lapsen tarpeita tai tunteita ei saanut olla, ja jos niistä näkyi ihan pienikin viittaus, äiti meni ihan suunniltaan. Voivotteli suureen ääneen tai sulkeutui kuoreensa mököttämään kunhan ensin oli heittänyt kommentin märsäämisestä, temppuilusta tai siitä ettei nyt tavalliset ihmiset itke/puhu tuolla tavalla/käyttäydy noin. Toisinaan itkevä lapsi työnnettiin vessaan itkemään. 
Opittiin sisarusten kanssa huolehtimaan omat asiamme pienestä pitäen. Raskas rasti lapselle ja nuorelle hoitaa kaikki itse ja jäädä täysin vaille vanhemman turvaa ja tukea. Isä oli raivopäinen mieslapsi, joka kesti lapsia vielä huonommin kuin äiti. Äitiä ei näyttänyt isän väkivaltaisetkaan purkaukset mitenkään häiritsevän. Mutta lapsena oli vaan kestettävä. 
Muutama vuosi taaksepäin yritin jutella lapsuudessani tapahtuneista asioista äitini kanssa. Ei siitä keskustelusta tullut mitään. Sama voivottelu alkoi kuin lapsuudessani, äiti ei kestänyt lainkaan kuulla mitä olisin halunnut sanoa. Ei vaikka yritin puhua rakentavasti ja sovittelevaankin sävyyn. Tajusin, että mitään rakentavia ja molempien ymmärrystä lisääviä keskusteluja ei käydä ei nyt eikä koskaan. Välit olivat poikki parisen vuotta, mutta jokin oma syyllisyys ajoi jatkamaan hedelmätöntä suhdetta. Tosin nykyisin pidän välimatkaa ja puheenaiheeksi riittäköön telkkarin tarjonta, marjastus ja kauppojen hintavertailut. 

Omasta puolestani tiedän, että hermot ja verenpaineet eivät kestä tuon kirjan lukemista. 
 

Kirjoitit hyvin. Ja tuttuja asioita. 

 

Ihan mielenkiinnosta olen nyt lukenut tuota kirjaa ja nopeana lukijana neljäsosa on jo takana. 

 

Eivät ne lapset saa kirjassakaan mitään huomiota, siinä mielessä että äiti ihan oikeasti miettisi sitä, mitä lapsille kuuluu. Ja olipa kohta missä äiti oli yrittänyt semipsykopaattinarsistialkoholisti isää saada keskustelemaan asiat kuntoon yhdessä perheenä ruokapöydän ääressä. 

 

Äiti taas vaikuttaa tyypilliseltä suurten ikäluokkien ihmiseltä, joka on todella itsekeskeinen. Ja vähän hämäräksi, kuinka paljon enemmän koirat kiinnostavat kuin tyttäret vai ovatko samalla viivalla. 

 

Jos nyt olen ymmärtänyt oikein tämän välit poikki laittaneen lapsen niin hän on 14-vuotiaana ollut yksin keski-euroopassa ja äiti on järjestänyt isän noutamaan hänet autolla kotiin, jotta he voisivat siellä puhua asiansa halki. Jos nyt käyttäisi edes kyökkipsykologiaa korkeammasta puhumattakaan, näkisi Miten kuolleena syntynyt tuollainen Ajatus on ja tytär onkin kirjoittanut kirjeessään suoraan että häntä ahdistaa ajatus isän kanssa matkustamisesta. Isän, jota hän nimittää vain äijäksi. 

 

Ja 15-vuotiaana tämä tyttö on yrittänyt laittaa perheen asiat kuntoon siinä mielessä, että hän on kirjoittanut isälleen pitkän kirjeen, jolla hän yrittää saada tämän tajuamaan muuttaa pois ja puolustaa äitiään sekä myös siskoan. Äiti ei  ole osannut tätä miestä potkia pihalle. Lapsi on tajunnut koko ikänsä, että isä pyörittää muita naisia ja isä on ollut kaiket illat poissa perheen luota ja palannut sinne vain hetkittäin pilaamaan ilmapiiriä. Vuodesta toiseen. 

Isä vai isäpuoli? Lasten isästä kai erosi jo 80-luvulla? Roki en tiedä lasten syntymävuosia. 

Selittäisi tuon ”äijän” 

Kirja on siis ilmeisesti fiktiivinen vaikka periaatteessa pohjautuu lähtökohtaisesti tähän tosiasiaan ja tässä kirjassa ero tapahtuu lasten ollessa lukioiässä. Kirjailijan oikean elämän ero on voinut toki tapahtua lasten ollessa pienempiä oikeassa. 

Ai? Aika yllättävää, kun markkinoi sitä nimenomaan omana tarinanaan. Sanoo toki että siinä on muös parin muun tarina, olisko sitten sekoittanut kaikki yhteen?