Jos ei sure omaa kuollutta vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei sure vanhempiaan, se ei kerro tänne jääneestä, vaan heidän keskinäisestä suhteestaan. Jos suhde on ollut tyhjä syystä tai toisesta jo pitkään, ei ole mitään surtavaa. 

Oma äitini vuosien mittaan työnsi minut pois läheltään, kielsi käymästä, ei ollut kiinnostunut elämästäni, ei puhunut omastaan. Jo lapsuudesta asti oli hyvin tunnekylmä. Surun siitä, ettei minulla ollut oikeastaan äitiä, olin jo surrut. Kun kuolema tuli ei ollut mitään surtavaa. 

Kun kissani yllättäen kuoli, itkin sitä kolme vuotta.

Siis oman äidin kuolema ei liikuta pätkän vertaa, mutta jotain kattia vollotetaan kolme vuotta. Ei ole todellista.

Noin puhuu omassa kuplassaan elänyt ihminen. Suosittelen löysäämään nutturaa ja opetella näkemään, että on muunkinlaisia kokemuksia ja ihmiskohtaloita. Sinä olet se joka vaikuttaa kylmältä ja kyvyttömältä asettua toisen asemaan. 

Asettumaan, ei 'asettua."

Eipä se sureminenkaan välttämättä mikään hyvä asia ole. Eksä oli jäänyt lapsena orvoksi ja sen vuoksi hän vihasi jouluja ja tietysti isänpäivää ja äitienpäivää, oikeastaan kaikki juhlapäiviä mitä saatetaan viettää perheen kanssa. Mutta joulua erityisesti, suhtautui puluun ihan käsittämättömän vihamielisesti ja aggressiivisesti, ei olisi saanut olla mitään jouluun liittyvää, sitten suuttumista, itkua, huutamista ja syyttelyä siitä että sinä et tiedä miten kamalaa tämä on, vaikka hyvin tiesi että olen itsekin menettänyt läheiseni joulunaikaan.

Vierailija kirjoitti:

Fyysistä kuolemaa voi edeltää pitkäkin ajanjakso, jolloin ihminen on jo poissa. 

Näin on äitini kohdalla,  joka ei edes ole tuntenut minua vuosiin. 

Olen jo surutyöni tehnyt. Hänen kuolemaansa suhtaudun todennäköisesti vain ilmoitusluontoisena asiana.

Mitähän se sinun surutyösi on ollut, kun sellaista käsitettä kuin surutyö ei ole olemassakaan?

Vierailija kirjoitti:

Eipä se sureminenkaan välttämättä mikään hyvä asia ole. Eksä oli jäänyt lapsena orvoksi ja sen vuoksi hän vihasi jouluja ja tietysti isänpäivää ja äitienpäivää, oikeastaan kaikki juhlapäiviä mitä saatetaan viettää perheen kanssa. Mutta joulua erityisesti, suhtautui puluun ihan käsittämättömän vihamielisesti ja aggressiivisesti, ei olisi saanut olla mitään jouluun liittyvää, sitten suuttumista, itkua, huutamista ja syyttelyä siitä että sinä et tiedä miten kamalaa tämä on, vaikka hyvin tiesi että olen itsekin menettänyt läheiseni joulunaikaan.

Suru on jokaisessa ihmisessä, olipa pulu tai ei.

Jokainen suree, vaikka ei sitä tunnustaisi eikä tunnistaisikaan. Myös paskaa vanhempaa saa surra jo silloin kun hän elää, ja monet meistä surevat sitä mitä emme ole koskaan vanhemmiltamme saaneet. Varsinkin se on suremisen arvoista, samoin tosiasia että kuolema vie mahdollisuudet korjata vääryydet sekä pyytää, antaa ja saada anteeksi.

Kaikilla ei ole kovin lämpimät tai läheiset välit omien vanhempiensa kanssa, joten asialle on luultavasti jokin hyvin ymmärrettävä syy, mitä eivät ulkopuoliset tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei sure vanhempiaan, se ei kerro tänne jääneestä, vaan heidän keskinäisestä suhteestaan. Jos suhde on ollut tyhjä syystä tai toisesta jo pitkään, ei ole mitään surtavaa. 

Oma äitini vuosien mittaan työnsi minut pois läheltään, kielsi käymästä, ei ollut kiinnostunut elämästäni, ei puhunut omastaan. Jo lapsuudesta asti oli hyvin tunnekylmä. Surun siitä, ettei minulla ollut oikeastaan äitiä, olin jo surrut. Kun kuolema tuli ei ollut mitään surtavaa. 

Kun kissani yllättäen kuoli, itkin sitä kolme vuotta.

Siis oman äidin kuolema ei liikuta pätkän vertaa, mutta jotain kattia vollotetaan kolme vuotta. Ei ole todellista.

Minä olen surrut ihmisiäkin, mutten ketään niin kovasti kuin koiraani. Se suru on aivan järkyttävää.

Jotkut vaan ei tajua miten se lemmikki joka on sun kanssa ja luona aina, on läheisempi kuin ihminen jota tapaat harvoin ja johon ainoa side saattaa olla sukulaisuusside. 

En surrut. 
Ilkeä alkoholisti, joka teki elämästä hyvin vaikeaa. Lapsuus ja nuoruus mentiin äidin pillin mukaan. 

Kuolema oli helpotus. 

Ollut useamman vanhana kuolleen sukualisen hautajaisissa. Ei tunnu missään. Myös omien vanhempien hautajaiset tulee olemaan sama juttu. Se on  normaali asia kuolla pois. Sii jos se tapahtuu tyyli plus 70 vuotiaana

Itsekin kuolen joskus. Ja en todellakaan halua mitään mahtipontisia hautajaisia. Mahdollisimman pienet ja vaatimattomat, kiitos. 

En sure naista joka mut synnytti, äidiksi hänestä ei ollut. Viina kiinnosti enemmän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?

Vanhemman lapsena menettäneet on vahvempia kuin kukaan muu. Ei voi olla mitään kauheampaa kuin se että menettää liian aikaisin vanhempansa.

Mitä enemmän kauheuksia ihmisen kohdalle osuu, sitä vahvempi hän on?

Ei se kuule niin mene.

Ja toiseksi, maailmassa on paljon kauheampiakin asioita kuin vanhempien kuolema, vaikka se tapahtuisi lapsena.

En sure kummankaan vanhempani kuolemaa. Enemmän harmittaa elämä heidän kuolemiaan ennen. Suremalla ei yksikään mennyt päivä eikä tapahtunut muutu miksikään. Lopultakin mun on jatkettava omaa elämääni nyt samoin kuin heidän eläessäänkin, hyväksyen, että lapsiaan voi arvostaa ja rakastaa enemmän tai vähemmän.  Surematta, ja olematta psykopaatti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Fyysistä kuolemaa voi edeltää pitkäkin ajanjakso, jolloin ihminen on jo poissa. 

Näin on äitini kohdalla,  joka ei edes ole tuntenut minua vuosiin. 

Olen jo surutyöni tehnyt. Hänen kuolemaansa suhtaudun todennäköisesti vain ilmoitusluontoisena asiana.

Mitähän se sinun surutyösi on ollut, kun sellaista käsitettä kuin surutyö ei ole olemassakaan?

T: inseli avautuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Fyysistä kuolemaa voi edeltää pitkäkin ajanjakso, jolloin ihminen on jo poissa. 

Näin on äitini kohdalla,  joka ei edes ole tuntenut minua vuosiin. 

Olen jo surutyöni tehnyt. Hänen kuolemaansa suhtaudun todennäköisesti vain ilmoitusluontoisena asiana.

Mitähän se sinun surutyösi on ollut, kun sellaista käsitettä kuin surutyö ei ole olemassakaan?

Kyllä tällainen käsite on olemassa. Mutta ymmärrän pointin.  Eihän sureminen ole työtä. 

Käytin laiskasti laajalle levinnyttä latteaa sanontaa, kun en parempaakaan äkkipäätä keksinyt. 

Työssäni toimittajana pyrin kyllä raikkaampaan ilmaisuun. Tämä ei kuitenkaan ole työtä munulle sen enempää kuin sureminenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Eipä se sureminenkaan välttämättä mikään hyvä asia ole. Eksä oli jäänyt lapsena orvoksi ja sen vuoksi hän vihasi jouluja ja tietysti isänpäivää ja äitienpäivää, oikeastaan kaikki juhlapäiviä mitä saatetaan viettää perheen kanssa. Mutta joulua erityisesti, suhtautui puluun ihan käsittämättömän vihamielisesti ja aggressiivisesti, ei olisi saanut olla mitään jouluun liittyvää, sitten suuttumista, itkua, huutamista ja syyttelyä siitä että sinä et tiedä miten kamalaa tämä on, vaikka hyvin tiesi että olen itsekin menettänyt läheiseni joulunaikaan.

Jotkut on herkempiä eivätkä osaa suhtautua kuin lapsellisesti. Orvoksi jääminen voi olla myös traumaattinen kokemus vaikka sosiaaliviranomaiset olisivatkin määränneet lapsen terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Eipä se sureminenkaan välttämättä mikään hyvä asia ole. Eksä oli jäänyt lapsena orvoksi ja sen vuoksi hän vihasi jouluja ja tietysti isänpäivää ja äitienpäivää, oikeastaan kaikki juhlapäiviä mitä saatetaan viettää perheen kanssa. Mutta joulua erityisesti, suhtautui puluun ihan käsittämättömän vihamielisesti ja aggressiivisesti, ei olisi saanut olla mitään jouluun liittyvää, sitten suuttumista, itkua, huutamista ja syyttelyä siitä että sinä et tiedä miten kamalaa tämä on, vaikka hyvin tiesi että olen itsekin menettänyt läheiseni joulunaikaan.

Eikö auttanut vanhempia?

Jotta voisi surra pitää ymmärtää menetys. Eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä. Yleensä siihen surun kohteeseen liittyy tunteita, jos tunteita ei ole, ei ole sitä suruakaan. Voi olla psykopaatti tai sitten ei. 
Itse kuvittelin että tein surutyötä kun hoidin iäkkäitä vanhempiani ja huomasin miten he hiipuvat päivä päivältä. Oikeastaan tuo loppuvaihe, jossa roolit vaihtuivat ei ollut surutyötä, vaan sillä luotiin lisää tunnesiteitä. Nyt toisinpäin, kun olin vastuussa heistä kuten lapsista. 
Kun kuolema koitti pystyin hyvin hoitamaan asioita, mutta suru iski sitten myöhemmin todella rajusti, kun menetyksestä tuli konkreettista.

Ymmärrän että jos on tullut kaltoinkohdelluksi, niin silloin surua ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen. Isäni kuoli joku aika sitten. Täysin vieras ihminen minulle. Olen nähnyt viimeksi taaperona. Nyt olen aikuinen ja omia lapsia. Ei hetkauttaunit hänen kuolemansa mitenkään. Lähinnä veetuttaa mikä sotku perunkirjoituksesta jäi minulle selvitettäväksi ainoana lapsena.

No perit sitten kuitenkin.

Kaikilla jää perintö ? Appiukko kuoli ei jäänyt kuin velat, jotka ei onneksi periydy 

Varmaan olet sukulainen kun intona teet diagnooseja. T: tunteeton hullu homeessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenko harvinaisuus kun minulla on hyvät, rakastavat vanhemmat? Tiedän jo etukäteen että tulen aikanaan suremaan heidän poismenoaan.

Et ole. Päin vastoin. Vaaviksella nyt vaan on jotkut psykopaattien kokoontumisajot. Eivät kykene tuntemaan empatiaa. Jääkylmää menoa.

Kun suurin osa aikuisista ihmisistä on elänyt niin että vanhemmat on olleet töissä, tehneet kaikkea muuta kuin olleet lastensa kanssa, minä olen niitä kaula-avain lapsia, äiti lähti töihin kun olin neljän kuukauden