Jos ei sure omaa kuollutta vanhempaansa

Kukin suree tavallaan. Joskus suru tulee myöhemmin kun pitää järjestää hautajaisia ja muuta. Tai sitten on pitkä sairastelu ennen kuolemaa. Eli tavallaan on jo valmistautunut henkisesti siihen että kuolema tulee ennen pitkää. Eri asia on varmaan joku äkillinen tapaturma tai onnettomuus johon ei osaa varautua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?

Traumaattiset kokemukset jäävät mieleen sellaisina kun ne on aikanaan koettu. Ja onhan vanhemman kuolema lapselle noi pääsääntöisesti kova paikka. 

Mitä kovaa siinä on?

Kova raivo ja itku?

Äitini kuolemasta on 58 vuotta, isäni kuolemasta 55 vuotta. Miksi en saisi edelleen surra ja kaivata heitä? Ei ole olemassa mitään rajaa, minkä jälkeen ei saisi surra tai kaivata. Eikä varsinkaan mitään sellaista rajaa, jonka joku ulkopuolinen voisi asettaa. 

No jotakin on kyllä mennyt siinä perheessä pahemman kerran pieleen. Parasta olisi, että tuollainen sukuhaara päättyisi siihen.

Vierailija kirjoitti:

Autisti ei kykene inhimillisiin tunteisiin. 

Ei pidä paikkaansa. Autisteilla on samat tunteet kuin muillakin.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen. Isäni kuoli joku aika sitten. Täysin vieras ihminen minulle. Olen nähnyt viimeksi taaperona. Nyt olen aikuinen ja omia lapsia. Ei hetkauttaunit hänen kuolemansa mitenkään. Lähinnä veetuttaa mikä sotku perunkirjoituksesta jäi minulle selvitettäväksi ainoana lapsena.

No perit sitten kuitenkin.

Tunsin perheen jonka vanhemmat molemmat vanhemmat kuolivat, lapsesta tuli arka ja hiljainen, aina alakuloinen. Hän oli sitä mieltä että jos joku ei sure, eli hänen mielestään itke tai ole allapäin, vanhempiaan on hullu. Ei yhtään ymmärtänyt ettei kaikki reagoi samalla tavalla. Kaverini isä kuoli kun olimme 14, kaveri kävi seuraavana syksynä istuttamassa krookuksia tämän isänsä haudalle.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei sure vanhempiaan, se ei kerro tänne jääneestä, vaan heidän keskinäisestä suhteestaan. Jos suhde on ollut tyhjä syystä tai toisesta jo pitkään, ei ole mitään surtavaa. 

Oma äitini vuosien mittaan työnsi minut pois läheltään, kielsi käymästä, ei ollut kiinnostunut elämästäni, ei puhunut omastaan. Jo lapsuudesta asti oli hyvin tunnekylmä. Surun siitä, ettei minulla ollut oikeastaan äitiä, olin jo surrut. Kun kuolema tuli ei ollut mitään surtavaa. 

Kun kissani yllättäen kuoli, itkin sitä kolme vuotta.

Siis oman äidin kuolema ei liikuta pätkän vertaa, mutta jotain kattia vollotetaan kolme vuotta. Ei ole todellista.

Olenko harvinaisuus kun minulla on hyvät, rakastavat vanhemmat? Tiedän jo etukäteen että tulen aikanaan suremaan heidän poismenoaan.

Vierailija kirjoitti:

Tunsin perheen jonka vanhemmat molemmat vanhemmat kuolivat, lapsesta tuli arka ja hiljainen, aina alakuloinen. Hän oli sitä mieltä että jos joku ei sure, eli hänen mielestään itke tai ole allapäin, vanhempiaan on hullu. Ei yhtään ymmärtänyt ettei kaikki reagoi samalla tavalla. Kaverini isä kuoli kun olimme 14, kaveri kävi seuraavana syksynä istuttamassa krookuksia tämän isänsä haudalle.

Lasten erilaiset luonteet todennäköisin selitys.

Ihan normaalia, että ei kaikkien perheenjäsenten tai sukulaisten kuolema sureta. Esimerkiksi minä en tule kaipaamaan enkä suremaan isäni kuolemaa. Olen viimeksi nähnyt hänet 27 vuotta sitten. Enkä halua häntä elämääni. Oli aivan kamala isä minua kohtaan. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa koko lapsuus ja nuoruus. Hän purki kaiken pahan olonsa minuun. Oli peliongelmainen, sovinistinen, epävakaa, itsekeskeinen ym. Jätti minuun kamalat traumat. Eli en aio edes osallistua hänen hautajaisiinsa, saati että ottaisin vastuun niiden järjestämisestä! Minulle sama veri ei merkkaa mitään. Se ei velvoita minua suremaan.

Jos on ollut huono vanhempi jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä vuosikymmeniin, niin miksi surisi edes melkein vierasta ihmistä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei sure vanhempiaan, se ei kerro tänne jääneestä, vaan heidän keskinäisestä suhteestaan. Jos suhde on ollut tyhjä syystä tai toisesta jo pitkään, ei ole mitään surtavaa. 

Oma äitini vuosien mittaan työnsi minut pois läheltään, kielsi käymästä, ei ollut kiinnostunut elämästäni, ei puhunut omastaan. Jo lapsuudesta asti oli hyvin tunnekylmä. Surun siitä, ettei minulla ollut oikeastaan äitiä, olin jo surrut. Kun kuolema tuli ei ollut mitään surtavaa. 

Kun kissani yllättäen kuoli, itkin sitä kolme vuotta.

Siis oman äidin kuolema ei liikuta pätkän vertaa, mutta jotain kattia vollotetaan kolme vuotta. Ei ole todellista.

Minä olen surrut ihmisiäkin, mutten ketään niin kovasti kuin koiraani. Se suru on aivan järkyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Olenko harvinaisuus kun minulla on hyvät, rakastavat vanhemmat? Tiedän jo etukäteen että tulen aikanaan suremaan heidän poismenoaan.

Et ole. Päin vastoin. Vaaviksella nyt vaan on jotkut psykopaattien kokoontumisajot. Eivät kykene tuntemaan empatiaa. Jääkylmää menoa.

Vierailija kirjoitti:

Kukin suree tavallaan. Joskus suru tulee myöhemmin kun pitää järjestää hautajaisia ja muuta. Tai sitten on pitkä sairastelu ennen kuolemaa. Eli tavallaan on jo valmistautunut henkisesti siihen että kuolema tulee ennen pitkää. Eri asia on varmaan joku äkillinen tapaturma tai onnettomuus johon ei osaa varautua. 

Pitkä sairastelu ei välttämättä ole sen parempi, vaan se aiheuttaa omaisille pitkittyneen stressin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olen. Isäni kuoli joku aika sitten. Täysin vieras ihminen minulle. Olen nähnyt viimeksi taaperona. Nyt olen aikuinen ja omia lapsia. Ei hetkauttaunit hänen kuolemansa mitenkään. Lähinnä veetuttaa mikä sotku perunkirjoituksesta jäi minulle selvitettäväksi ainoana lapsena.

No perit sitten kuitenkin.

Tämä on ihmeellinen oletus, että jokaiselta vanhemmalta jää aina perintöä. Tuo ei todellakaan pidä paikkaansa todellisessa maailmassa. Esimerkiksi oma isäni tienasi ihan hyvin, mutta oli koko elämänsä velkainen peliongelmainen. Hänen eläkkeensäkin oli suurempi kuin monella palkansaajalla, mutta niin vain kaikki meni turhuuteen. Kun ei ollut mitään taitoa käsitellä rahaa, niin pari kertaa lähti vuokra-asuntokin alta.

Mutta tuo ei mua kiinnosta. Onneksi en ole noita riippuvuusgeenejä perinyt. Elän hyvinkin säntillistä elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Kukin suree tavallaan. Joskus suru tulee myöhemmin kun pitää järjestää hautajaisia ja muuta. Tai sitten on pitkä sairastelu ennen kuolemaa. Eli tavallaan on jo valmistautunut henkisesti siihen että kuolema tulee ennen pitkää. Eri asia on varmaan joku äkillinen tapaturma tai onnettomuus johon ei osaa varautua. 

Enpä nyt tiedä, toisaalta siitä äkillisestä kuolemasta ei tarvitse tuntea stressiä tai menetystä etukäteen. Menetin nuorena toisen vanhempani tapaturmaisesti ja luulen että hänen kuolemansa on ollut helpompaa hyväksyä kuin yhden kaverin pitkään sairastaneen vanhempansa kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?

Vanhemman lapsena menettäneet on vahvempia kuin kukaan muu. Ei voi olla mitään kauheampaa kuin se että menettää liian aikaisin vanhempansa.

Eivät ole, jotkut hyvinkin herkkiä ja lapsellisia asian suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Ei asia sulle kuulu.

Mä surin äitini elämää, en hänen kuolemaansa. Ja sama alkaa olla isän kohdalla, tunnevammaisia heistä kumpikin, sota-ajan kokeneita heitteillä olleita lapsia. Isän suurin, valtavin murhe tällä hetkellä on se, että naapurit on leikanneet pensasaitansa vinoon kumpikin omalta puoleltaan. Isä ei kestä asioita jotka ei ole 90 asteen kulmassa.

Eikös se ole hyvä, jos murheet ovat tuota tasoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei sure vanhempiaan, se ei kerro tänne jääneestä, vaan heidän keskinäisestä suhteestaan. Jos suhde on ollut tyhjä syystä tai toisesta jo pitkään, ei ole mitään surtavaa. 

Oma äitini vuosien mittaan työnsi minut pois läheltään, kielsi käymästä, ei ollut kiinnostunut elämästäni, ei puhunut omastaan. Jo lapsuudesta asti oli hyvin tunnekylmä. Surun siitä, ettei minulla ollut oikeastaan äitiä, olin jo surrut. Kun kuolema tuli ei ollut mitään surtavaa. 

Kun kissani yllättäen kuoli, itkin sitä kolme vuotta.

Siis oman äidin kuolema ei liikuta pätkän vertaa, mutta jotain kattia vollotetaan kolme vuotta. Ei ole todellista.

Noin puhuu omassa kuplassaan elänyt ihminen. Suosittelen löysäämään nutturaa ja opetella näkemään, että on muunkinlaisia kokemuksia ja ihmiskohtaloita. Sinä olet se joka vaikuttaa kylmältä ja kyvyttömältä asettua toisen asemaan.