Lue keskustelun säännöt.
Jos ei sure omaa kuollutta vanhempaansa
Kommentit (69)
Ehkä olen. Isäni kuoli joku aika sitten. Täysin vieras ihminen minulle. Olen nähnyt viimeksi taaperona. Nyt olen aikuinen ja omia lapsia. Ei hetkauttaunit hänen kuolemansa mitenkään. Lähinnä veetuttaa mikä sotku perunkirjoituksesta jäi minulle selvitettäväksi ainoana lapsena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani molemmat ovat vielä elossa, mutta en edes mennyt isomummuni hautajaisiin, enkä ole käynyt haudalla enkä mene. Niin karsee akka meitä lapsenlapsia kohtaan, että ei hemmetti. Muistan aina kun olin kaverin kanssa kahvilassa ja vieressä pöydässä istui mummokopla ja yksi niistä tuijotti minua koko sen ajan. Jälkikäteen tajusin sen olleen se akka. Kerran sen ollessa vielä elossa ihmettelin kun joku vanhus huutelee minun nimeäni. Käännyin katsomaan ja kun tajusin kuka oli otin jalat alle. Olin tuolloin jo 28v. Viimeksi vierailin sen luona 14-15v.
Jos se spuge olisi hengissä olisi 7 promillen kännissä.
Miksi vanhan ihmisen kuolemaa pitäisi hirvittävän pitkään surra. Kysessä on luonnollinen asia eikä mikään yllätys. Minusta ihan normaalia, että vanhan ihmisen kuolemaan suhtautuu luonnollisesti eikä sitä sure mitenkään kauhean paljon varsinaisesti. Voihan sitä kuollutta ihmistä silti tulla ikävä ja hyviä muistoja mieleen. Lapsen tai nuoremman ihmisen kuolema tuntuu paljon pahemmalta koska elämä jää kesken. Kun vanha ihminen kuolee niin hänestä voi myös nousta pintaan negatiivisia tunteita, koska ei ole enää sen ihmisen kontrollissa. Etenkin jos jäi jotakin selvittämättä tai puhumatta avoimesti. Ei ole mitään oikeita tai vääriä tunteita.
Jos ei sure vanhempiaan, se ei kerro tänne jääneestä, vaan heidän keskinäisestä suhteestaan. Jos suhde on ollut tyhjä syystä tai toisesta jo pitkään, ei ole mitään surtavaa.
Oma äitini vuosien mittaan työnsi minut pois läheltään, kielsi käymästä, ei ollut kiinnostunut elämästäni, ei puhunut omastaan. Jo lapsuudesta asti oli hyvin tunnekylmä. Surun siitä, ettei minulla ollut oikeastaan äitiä, olin jo surrut. Kun kuolema tuli ei ollut mitään surtavaa.
Kun kissani yllättäen kuoli, itkin sitä kolme vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?
Traumaattiset kokemukset jäävät mieleen sellaisina kun ne on aikanaan koettu. Ja onhan vanhemman kuolema lapselle noi pääsääntöisesti kova paikka.
Minun äidillä oli kanssa Alz. Mutta sellanen muoto, et jalat eivät toimineet, pää jotenkuten. Hänestä tuli iloinen, naureskeli minun jutuille, ihan normaaleja juttuja kerroin, mitä tapahtunut. Valitti joskus kipujaan, niinkuin myös hänen äiti, mummu aikoinaan. Huomasin sen, et jos kerroin jotain, niin hän vaan naureskeli. No jos nauraminen vähentää kipuja niin. Aloin sitten kertoilemaan kaikenlaisia, muistelemaan vanhoja.
Esim. kerroin, et tein jotain ruokaa, pieleenhän se meni. Sanoin, et silloin tuli kyllä sinua ikävä! :) (se sanonta, et taitaa pojalla tulla tuossa hommassa äitiä ikävä :))
Ja toinen: Olin menossa katsomaan palvelutaloon. Kävin aina suihkussa ensin (ja hölväsin hajusteita, miehenäkin). Tuli kiire, kauluspaidan napitus ei onnistunut kohdalleen. Vasta siellä huomasin sen, sanoin, et hitto, mullahan on paita ihan juoponnapissa ja korjasin sen. Äiti alkoi hirveästi nauramaan! :) Ei vissiin ollut kuullut koskaan sitä sanontaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täysin yhdentekevä asia. Vanhempani eivät ole koskaan oikeasti välittäneet minusta oikeasti.
Hautajaiset ovat muutenkin ihan turhia isoja sirkusnumeroita. sata mummoa laskemassa seppelettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?
Traumaattiset kokemukset jäävät mieleen sellaisina kun ne on aikanaan koettu. Ja onhan vanhemman kuolema lapselle noi pääsääntöisesti kova paikka.
Riippuu ihan siitä omasta suhtautumisesta, orvoksi jääneille lapsille varmasti tarvittaessa määrätään terapiaa sosiaalihuollon ja lastensuojelun toimesta. Mutta jotkut ovat herkempiä kuin toiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun dementiaa sairastanut äitini 85 -vuotiaana kuoli, kaikki olivat helpottuneita. Hän oli loppuvaiheessa aggressiivinen, käytti törkeää kieltä ja näki houreita. Toki mulla on ollut ikävä sitä entistä äitiä ja samalla toivon, että Alzheimer ei olisi perinnöllistä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi surra? Äidillä oli dementia, ennemmin toivoin nopeaa ja helppoa kuolemaa hänelle hoivakodissa virumisen sijaan. Kuolema oli helpotus.
Etkö ikävöi häntä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?
Traumaattiset kokemukset jäävät mieleen sellaisina kun ne on aikanaan koettu. Ja onhan vanhemman kuolema lapselle noi pääsääntöisesti kova paikka.
Mitä kovaa siinä on?
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani molemmat ovat vielä elossa, mutta en edes mennyt isomummuni hautajaisiin, enkä ole käynyt haudalla enkä mene. Niin karsee akka meitä lapsenlapsia kohtaan, että ei hemmetti. Muistan aina kun olin kaverin kanssa kahvilassa ja vieressä pöydässä istui mummokopla ja yksi niistä tuijotti minua koko sen ajan. Jälkikäteen tajusin sen olleen se akka. Kerran sen ollessa vielä elossa ihmettelin kun joku vanhus huutelee minun nimeäni. Käännyin katsomaan ja kun tajusin kuka oli otin jalat alle. Olin tuolloin jo 28v. Viimeksi vierailin sen luona 14-15v.
Niin millä tavalla kohteli teitä huonosti? Ei käynyt tuosta ilmi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?
Traumaattiset kokemukset jäävät mieleen sellaisina kun ne on aikanaan koettu. Ja onhan vanhemman kuolema lapselle noi pääsääntöisesti kova paikka.
Riippuu ihan siitä omasta suhtautumisesta, orvoksi jääneille lapsille varmasti tarvittaessa määrätään terapiaa sosiaalihuollon ja lastensuojelun toimesta. Mutta jotkut ovat herkempiä kuin toiset.
Ja huostaanpano
Todellisuutta ei kannata surra. Siinä saa vain turpaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?
Traumaattiset kokemukset jäävät mieleen sellaisina kun ne on aikanaan koettu. Ja onhan vanhemman kuolema lapselle noi pääsääntöisesti kova paikka.
Mitä kovaa siinä on?
Onko sinulla empatiakykyä?
Vierailija kirjoitti:
Elossa ovat vielä. EN tule suremaan heidän kuolemaansa. Se on helpotus. Olen ollut pikkulapsesta lähtein heidän pelinappulansa ja palvelija. Nyt ikää jo yli 40 ja sama meno jatkuu. Elmämän paras päivä, kun kuolevat pois.
Asutko edelleen heidän kanssa?
Autisti ei kykene inhimillisiin tunteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Todellisuutta ei kannata surra. Siinä saa vain turpaan.
Miten niin saa turpaan? Mitä tuo edes tarkoittaa?
Jokaisella omat henkilökohtaiset syyt surra tai olla surematta esim. omia vanhempiaan eivätkä nuo syyt kuulu ap sinulle kuten ei muillekaan ulkopuolisille eikä noin heppoisin perustein voi kenestäkään luokitella psykopaattia. Yksinkertaisimmankin pitäisi se ihan maalaisjärjellä ymmärtää, ellei ole joku psykopaatti itse.