Kuvittele itseäsi 17-vuotiaana: kuinka kaukana olet silloisesta unelmastasi

En kovin kaukana, koska olin sekä masentunut että naiivi nuori, joten unelmia ei joko ollut tai siltä osin kuin oli, ne olivat aika typeriä. Ylipäätään en oikein osannut edes kuvitella olevani vielä joskus keski-ikäinen. 

17 vuotiaana vain treenasin ja kävin urheilulukiossa katselee mimmejä ja tavoite oli ett joka viikko  uus mimmi. En olisi voinut kuvitella mitä tuli. Urheilusta tuli Suomen mestaruuksia mut eipä ne lopulta ole oikein mitään. Yllättäen opiskulu alkoi kiinnostamaa ja nyt liian kovassaduunipaikassa. Hankin paljon, mut olen alkanut miettiä ett voisi alkaa hidastaa. Matkusrellaan perheen kanssa paljon ja jossakin vaiheessa muutetaan etelään viettämään eläkepäiviå.

-100. Ei tullut alkoholisoitunutta ja addiktoitunutta mutta menestynyttä marilyn manson tyylistä rock muusikkoa jolla on mansion losissa tai miamissa ja toinen jalka haudassa. Olen nyt 40v konttorirotta kahden lapsen isä, joka koittaa säästää sähköä ja jolla on lempipaistinlasta.

Voisin laulaa ,,Elämältä kaiken sain…‘‘

Tietysti on ollut kuoppia ja isojakin ylämäkiä, mutta en minä enää 17-vuotiaana mistään prinsessan linnasta uneksinutkaan. Hyvää elämää ollut, tähän mennessä, ja jatkolta toivon samaa. 
 

Ehkä jotain -20. En koskaan työllistynyt haaveideni alalle, vaikka tutkinto siitä onkin. Se oli tuossa iässä todella tärkeä unelmien sisältö. Muissa asioissa menee varmaan suunnilleen sen mukaan kuin olisin ajatellut.

-20

Haaveilin tanssijan ammatista, boheemista puutalokodista kaupungissa, siitä että olisi riittävästi aikaa lukea, rakastavasta taiteellisesta puolisosta ja lemmikeistä. Olin aika pinnallinen, koska oli vielä ulkonäköä, terveyttä ja sosiaalinen vilkas elämä.

Se mitä sain on kiva boheemi koti maalla, todella sopiva kumppani löytyi vuosien leskenä olon jälkeen ja on lemmikkejäkin muutama. Se mitä en odottanut on jatkuvat terveysongelmat, ulkonäön totaalinen menetys sairauksien takia, työuran tyly loppu ja kaikista ympyröistä pikkuhiljaa tippumista. 

Eli hyvin erilainen elämä tulikin, mutta voisi olla huonomminkin. Nyt on ainakin aikaa lukea ja ihmetellä luontoa, vaikka rahaa ei ole nimeksikään. 

Sain sitten lopulta pilua. 100 rossaa

-60, sanoisin. 

Mutta unelmani ovat myös muuttuneet.

Ajattelin tuolloin, että tässä iässä mulla olisi mies ja lapset, omakotitalo jossain. En muista, haaveilinko varsinaisesti työstä, ehkä. 

Ei ole miehiä eikä lapsia, ei asuntoa saati mitään omakotitaloja. On 30 000 opintolainaa ja käyn kolmatta korkeakoulututkintoa - hyvästä syystä, mutta onhan tämä perseestä (vaikka myös hienoa jollain tasolla). Ei vakituista työpaikkaa, kitkuttelua erilaisilla pätkätöillä osa-aikaisena. 

Mutta olen saanut toipua hyvin monista asioista, joista toipumista en olisi koskaan voinut kuvitellakaan 17-vuotiaana. Silloin oli vakava päihdeongelma, jota en kunnolla pystynyt myöntämään. Olin myös todella masentunut. En todellakaan uskonut, että voisin koskaan päästä näistä yli tai, että paha olo voisi koskaan kovin merkittävästi helpottaa ennen kuin saan ns. sen, mitä haluan eli, että ulkopuoliset olosuhteet muuttuvat mystisesti ja tilanne paranee. Varmaan näin voi joillain käydäkin, mutta itselläni se ei ollut lopulta siitä kiinni - enkä usko, että mikään muutos pelkästään ulkoisissa olosuhteissa olisi minua tuosta voinut "pelastaa". Nuorena etsii usein helppoja ratkaisuja. 

Tajusin myös, että olen homoseksuaali. MIES ja lapset ei siis enää ole unelmani. Haluaisin toki kumppanin ja olen vastentahtoisesti sinkku, mutta mieluummin näin kuin että olisin mennyt naimisiin miehen kanssa ja tajunnut sitten joskus ehkä, jos olisin tajunnut. 

Mutta en usko, että elämällä on minulle enää paljoa tarjota. En usko löytäväni koskaan ketään, tulenkohan koskaan löytämään vakituista työtä, josta maksettaisiin kunnolla, jne. Toisaalta voisi olla huonomminkin.