Iloinen siitä, että uskalsin pyytää miestä ulos, vaikka sainkin pakit
Olin pitkään ihastunut tyyppiin, ja jotenkin olin lukevani, että kiinnostus olisi molemmanpuolista. Tiedän tyypin töiden kautta, mutta ei tavattu kauhean usein. Aika pitkään olin tosi ihastunut, ja joka kerta kun nähtiin, toivoin, että nyt olisi se kerta kun jää murtuu.
Lopulta keräsin kaiken rohkeuteni, ja pyysin häntä ulos viestillä. No sain pakit, koska tyyppi olikin varattu (tämä yllätti, kun käytös ei viitannut sellaiseen). Hävetti ihan tajuttomasti, ja sätin itseäni miten luinkaan kaikki vihjeet niin väärin. Ja pelkäsin sitä hetkeä, kun taas kohdataan, ja se olisi tosi kiusallista.
No tällä viikolla nähtiin, ja vaikka pelkäsin mitä, ei meidän kohtaaminen ollutkaan yhtään kiusallista. Oikeastaan oli jopa helpompaa, kun tästä puuttui kaikki säätö ja jännittäminen. Ainakin katsoin tämän kortin loppuun, niin ei tarvitse jossitella. Oli oikeasti kuluttavaa olla niin pitkään ihastunut johonkin, ja toivoa jotain, mitä ei koskaan tapahdu.
Eipä tässä kirjoituksessa ehkä ole mitään pointtia, mutta halusin vain tuoda tälläisen näkökulman esiin :).
Mulla on yksi toinen tyyppi kiikarissa, ja nyt keräilen taas rohkeutta, että saisin tehtyä asialle jotain. Toivottavasti uskallan, koska voi olla, että se kaduttaa enemmän, että ei tee mitään, kuin se, että ainakin yritti.
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin miehenä voin sanoa, että ihan oikein teit eikä sulla ole mitään hävettävää. Oishan se ollut mahdollista, että mieskin olisi ollut ihastunut juuri sinuun. Kukaan täysjärkinen ihminen ei koskaan väheksy saati tee pilkkaa sinusta jos ilmaiset olevasi kiinnostunut hänestä.
Näinhän se on, mutta jotenkin hävettää tunnustaa jollekkin, että on ihastunut tähän. Lapsena sai kuulla mm. aikuisten suusta niin paljon lällättelyä, että "ei kai Tiina tykkää Matista, heh heh" ja "onko Pekka nyt sun poikaystävä, heh heh", että on jäänyt fiilis, että johonkin ihastuminen tai sen paljastuminen olisi kauhean noloa.
Toivottavasti vanhemmat ja aikuiset ovat kypsempiä nykyään..Ap
Eivät ole. Varatut varsinkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh huh huhu huh ite joudun koko ajan puhumaan erään miehen päälle ettei vaan ehdi treffeille pyytää. On pidettävä vauhtia ettei tule saumaa kun lähes työkaveri on. Kun on hirmuinen kiire koko ajan ja paljon asiaa, ei siihen väliin ehdi millään pyytämään. Ja jos yrittää pyytää järjestän hänellekin niin paljon akuuttia tekemistä, että lause jää kesken. Pyörtyisin jos ehtisi treffeille kysyä. Pitää pysyä askeleen edellä ja vauhdissa.
Eikös se olisi helpompaa, että toinen pyytää treffeille, ja sitten voit kieltäytyä? Loppuu säätö molemmilta. Voit vaikka sanoa, että minusta olemme liian erilaisia yms (pitää varmaan myös paikkaansa). Ainakin omasta mielestäni kuulostaisi helpommalta ratkaisulta.
Ap
Olisi, mutta siinä on just vaarana se, että saattais vaikka ihastua. Kun ollaankin liian samanlaisia. Niin jääköön ilmaan ettei tule vaikeaa. Siksi on hyvä pitää vauhtia yllä ja miehen kädet täynnä töitä. Jos joskus vanhainkodissa kohdataan voin kertoa, että kyllä mä susta tykkäsin, mut nyt oon jo liian vanha…. :)
Siis nyt en ymmärrä: kuulostaa molemman puoliselta ihastumiselta. Miksi ei menisi sitä kohti? Ties mitä hyvää siitä syntyisi!
Ap
Liian hyvän pelko.
Ai, semmoistakin voi sitten pelätä.
Itse ainakin tarttuisin tähän kiinni, ja jos hyvin käy, en päästäisi irti.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kovin tutulta näin miehenä. Nyt kylläkin varattuna ollut 10 vuotta, mutta muistot kultaisesta nuoruudesta jäljellä sentään.
Kuin myös täällä. Samoja pettymyksiä sain minä kuten varmaan lähes jokainen ei-niin-alfauros nuorena kokea, useampaankin kertaan. Kunnes sitten tuli vastaan se joka ei antanut pakkeja. Juuri tuli 40 vuotta aviossa täyteen.
Vierailija kirjoitti:
Olisipa AP:n kaltaisia naisia enemmän <3
Jep, luoja siunatkoon nykyaikaisia, aloitteellisia naisia. Ja hei, 29.2.2028 on karkauspäivä! Silloin ei kun kosimaan. Jos ei saa miestä niin saa ainakin hamekankaan.
Vierailija kirjoitti:
Jep, rohkea rokan syö. Pakitkin on parempi vaihtoehto kun jatkuva epävarmuus. Ne kun mahdollistavat asiasta yli pääsemisen.
Samaa mieltä. Olin itse nuorena monta vuotta ihastunut yhteen tyyppiin, ja lopulta rohkaisin mieleni ja lähestyin häntä. Minäkin sain pakit, mutta hyvin ystävällisesti, ja olin tosi tyytyväinen, kun olin uskaltanut ottaa sen askeleen, vaikka hirvittikin etukäteen ihan kamalasti. Tuon jälkeen pystyin suuntaamaan katseen toisaalle ja pääsin yli ihastuksestani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun onni että olit vain ihastunut etkä rakastunut, siinä on ISO ero.
Miten voi olla rakastunut johonkin, jota ei kovin hyvin ees tunne? En ymmärrä tätä kommenttia.
Ap
Olen eri, mutta mulla on ollut kaikista vahvimmat tunteet niitä ihmisiä kohtaan, joita en ole tuntenut kunnolla. Olen keksinyt päästäni ne osuudet, joista en ole tiennyt heistä. Se on osittain omaan luomukseensa rakastumista.
Ihastumista tuo on, jos kohde on lähes tuntematon.
Miksi tunteet on voimakkaammat kuin sellaista kohtaan, jonka tuntee kunnolla?
No sen takia, että voi kuvitella ihmisen ties minkälaiseksi, ja rakastua sitten siihen kuvitelmaan. Kun tuntee jonkun, täytyykin hyväksyä hänet sellaisena kun hän on, eikä voikkaan vaan päättää mielessä millainen toinen on.
Hyvän tyypin kanssa sitten huomaa, että tyyppi onkin mielenkiintoisempi kuin osasi ajatella, ja vaikka ei istukkaan kuvitelmiin, ei halua tästä päästää irti. Tätä odotellassa..Ap
Valitsen sen, joka aiheuttaa voimakkaammat tunteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh huh huhu huh ite joudun koko ajan puhumaan erään miehen päälle ettei vaan ehdi treffeille pyytää. On pidettävä vauhtia ettei tule saumaa kun lähes työkaveri on. Kun on hirmuinen kiire koko ajan ja paljon asiaa, ei siihen väliin ehdi millään pyytämään. Ja jos yrittää pyytää järjestän hänellekin niin paljon akuuttia tekemistä, että lause jää kesken. Pyörtyisin jos ehtisi treffeille kysyä. Pitää pysyä askeleen edellä ja vauhdissa.
Eikös se olisi helpompaa, että toinen pyytää treffeille, ja sitten voit kieltäytyä? Loppuu säätö molemmilta. Voit vaikka sanoa, että minusta olemme liian erilaisia yms (pitää varmaan myös paikkaansa). Ainakin omasta mielestäni kuulostaisi helpommalta ratkaisulta.
Ap
Olisi, mutta siinä on just vaarana se, että saattais vaikka ihastua. Kun ollaankin liian samanlaisia. Niin jääköön ilmaan ettei tule vaikeaa. Siksi on hyvä pitää vauhtia yllä ja miehen kädet täynnä töitä. Jos joskus vanhainkodissa kohdataan voin kertoa, että kyllä mä susta tykkäsin, mut nyt oon jo liian vanha…. :)
Siis nyt en ymmärrä: kuulostaa molemman puoliselta ihastumiselta. Miksi ei menisi sitä kohti? Ties mitä hyvää siitä syntyisi!
Ap
Liian hyvän pelko.
Ai, semmoistakin voi sitten pelätä.
Itse ainakin tarttuisin tähän kiinni, ja jos hyvin käy, en päästäisi irti.
Ap
Niin varmaan. Epätoivosi paistaa läpi.
hyvä kun uskallusta riittää.
se vaan että minä en olisi samalla hengenvedolla heti toisessa.
miehenä tunnen ja ajattelen näin.
Hyvä sinä!
Juuri itse eronneena etsin juuri tuollaista samanlaista rohkeutta uuden elämäni ensimmäisille sivuille elämänohjeeksi. Edellisen kerran ollessani sinkku minulla oli superhuono itsetunto ja tiesin aina kysymättäkin etukäteen, että kukaan minua kiinnostava ei missään tapauksessa voisi olla kiinnostunut minusta. Nyt koen olevani siinä pisteessä, että kestän kuulla sen mielipiteen kyllä henkilöltä itseltäänkin ja taidan ottaa saman riskin kuin sinä kollegani suhteen.
Wau, hyvä sinä! 😊 kyllä naisetkin tosiaan voi miehiä lähestyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh huh huhu huh ite joudun koko ajan puhumaan erään miehen päälle ettei vaan ehdi treffeille pyytää. On pidettävä vauhtia ettei tule saumaa kun lähes työkaveri on. Kun on hirmuinen kiire koko ajan ja paljon asiaa, ei siihen väliin ehdi millään pyytämään. Ja jos yrittää pyytää järjestän hänellekin niin paljon akuuttia tekemistä, että lause jää kesken. Pyörtyisin jos ehtisi treffeille kysyä. Pitää pysyä askeleen edellä ja vauhdissa.
Eikös se olisi helpompaa, että toinen pyytää treffeille, ja sitten voit kieltäytyä? Loppuu säätö molemmilta. Voit vaikka sanoa, että minusta olemme liian erilaisia yms (pitää varmaan myös paikkaansa). Ainakin omasta mielestäni kuulostaisi helpommalta ratkaisulta.
Ap
Olisi, mutta siinä on just vaarana se, että saattais vaikka ihastua. Kun ollaankin liian samanlaisia. Niin jääköön ilmaan ettei tule vaikeaa. Siksi on hyvä pitää vauhtia yllä ja miehen kädet täynnä töitä. Jos joskus vanhainkodissa kohdataan voin kertoa, että kyllä mä susta tykkäsin, mut nyt oon jo liian vanha…. :)
Siis nyt en ymmärrä: kuulostaa molemman puoliselta ihastumiselta. Miksi ei menisi sitä kohti? Ties mitä hyvää siitä syntyisi!
Ap
Liian hyvän pelko.
Ai, semmoistakin voi sitten pelätä.
Itse ainakin tarttuisin tähän kiinni, ja jos hyvin käy, en päästäisi irti.
Ap
Niin varmaan. Epätoivosi paistaa läpi.
Kun yhdeltä saa pakit, on seuraava jo kiikarissa. Ihastutaan ihastumisen tunteeseen. Epätoivoinen munahaukka ei houkuttele ketään.
Pyysin kerran rillipäistä tavis naista treffeille. Se sanoi ettei ikinä lähde että olen ällöttävän ruma että miten edes kehtaan pyytää. Muija oli itse pullukka ja minä olin normaalipainoinen.
Jaaha, tästä ketjusta sitten tulikin incelien rutina -ketju. Hyviä kommentteja alkuun, sitten tulivat kaikki katkerat negat paikalla.
No, näin täällä käy aika usein näiden keskustelujen kanssa. Te täyspäiset kommentojat: älkää ihmetelkö, jos alaspäin osottavia nuolia satelee - niitä laittaa vaan nää oman elämänsä pilaajat.
Ap
Minulla on kokemusta tilanteista, joissa sanotaan ei, vaikka vastaus on todellisuudessa kyllä. Kun epätoivoisena teininä yritti liikaa ja sai ristiriitaista palautetta, olisi vain pitänyt ottaa napakka ote oikeaan aikaan ja suudella raivokkaalla intohimolla, hampaat irvessä loimuten. En kuitenkaan tehnyt niin, koska naiset ovat niin passiivisia ja haluavat tulla otetuiksi. Jotain jäi ilmeisesti kytemään. Viesteihin ei kuitenkaan enää vastattu, ja kelpasin usein vain kertakäyttöön.
Sitten kun aloin seurustella ja koko kylä kohisi siitä, miten kylän "julkkis" saikin itselleen oikean vonkaleen tai merenneidon, alkoikin melkoinen piiritys. Minun piti paritella ihan kaikkien kanssa siitä laumasta. Tällä tavoin minusta muodostui sigma. Myöhemmin armeija-aikaan huomasin, miten leukalinjani oli kasvanut kulmikkaaksi. Keskelle leukaani oli muodostunut jakaus, vaikka olin ollut koko teini-ikäni pallonaamainen ja pullohartijainen nuorukainen. Aloin muuttua neliskanttiseksi. Silloin tiesin, miltä Hulkista tuntui sarjakuvassa. Tätäkö murrosikäsyyden kuuluisi olla rajua muodonmuutosta? Partakarvani kasvoivat päivässä kohisten, ja saatoin kuulla niiden kahinan tyynyliinaa vasten. Ne myös pistelivät sisäänpäin kuin teräsharjat.
Yksi onnenkantamoinen lukion lopulla - "tsädiä leukaan" - ja koko kylä kohisi. Tsädille tuli seuraaja, joka ei liikkunut porukoissa vaan hylkäsi vanhan jenginsä. Vai että se meidän ville? Sehän on niin kiltti ja hento poika, pelkkä ville vain. Ville on partiossa, rakentelee pienoismalleja eikä ryyppää, sille riittävät lennokkiliimat...
Tytöt, joita olin aikoinaan pyytänyt tansseihin ja jotka olivat suosittuina tietenkin kieltäytyneet, soittelivat ja lähettelivät minulle viestejä, vaikka seurustelin ja he tiesivät siitä. Koko kylä tiesi. Sunnuntaina kirkossa monet pälyilivät suuntaani, miehetkin, ja kuiskailivat: "Siinä on se, joka kaatoi Tsädin." Tiedän, miltä supersankareista tuntuu. Olin kuitenkin päättänyt seurustella valitsemani kiltin tytön kanssa. Vasta armeijan jälkeen meille alkoi tulla riitoja.
Riidat johtuivat osittain ulkonäöstäni, sillä tyttöystävälläni oli heikko itsetunto ja minun ulkonäköni oli muuttunut hyvin kulmikkaaksi sen yhden onnenkantamoisen seurauksena. Jos voisin muuttaa historiaa, en olisi antanut tsädille leukaan. Ne leukabakteerit tai radioaktiivisuus, joka siirtyi rystysten ruhjeista elimistööni ja muutti minut lähes hänen kaltaisekseen, ei ollut siunaus vaan kirous. Minut oli kirottu parittelemaan heikkoitsetuntoisten naisten kanssa, joiden itsetunto ei pidemmissä suhteissa riittänyt elämään kanssani. He epäilivät jatkuvasti, että petän heitä, ja sellaisia tilanteitahan tuli vastaan päivittäin. Minecraft-mainen muotoni houkutteli heitä luokseni. Se olikin kirous, eikä siunaus.
Olin aikoinaan kiinnostunut eräästä, mutta hän kertoi olevansa varattu ja kunnioitin sitä. Kun itse sitten sinkkuuntui, kysyi vuorostaan minun tilannettani ja jätti asian siihen, kun olin varattu. Koskaan ei olla satuttu olemaan yhtä aikaa sinkkuja, mutta ehkä jonain päivänä ollaan ja voidaan sitten katsoa, olisiko meistä pariksi. En näe kysymisessä mitään pahaa, koska elämämme ovat niin kaukana toisistaan, että asiaa on hankala selvittää kysymättä minulta suoraan.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kokemusta tilanteista, joissa sanotaan ei, vaikka vastaus on todellisuudessa kyllä. Kun epätoivoisena teininä yritti liikaa ja sai ristiriitaista palautetta, olisi vain pitänyt ottaa napakka ote oikeaan aikaan ja suudella raivokkaalla intohimolla, hampaat irvessä loimuten. En kuitenkaan tehnyt niin, koska naiset ovat niin passiivisia ja haluavat tulla otetuiksi. Jotain jäi ilmeisesti kytemään. Viesteihin ei kuitenkaan enää vastattu, ja kelpasin usein vain kertakäyttöön.
Sitten kun aloin seurustella ja koko kylä kohisi siitä, miten kylän "julkkis" saikin itselleen oikean vonkaleen tai merenneidon, alkoikin melkoinen piiritys. Minun piti paritella ihan kaikkien kanssa siitä laumasta. Tällä tavoin minusta muodostui sigma. Myöhemmin armeija-aikaan huomasin, miten leukalinjani oli kasvanut kulmikkaaksi. Keskelle leukaani oli muodostunut jakaus, vaikka olin ollut koko teini-ikäni pallonaamainen ja pullohartijainen nuorukainen. Aloin muuttua neliskanttiseksi. Silloin tiesin, miltä Hulkista tuntui sarjakuvassa. Tätäkö murrosikäsyyden kuuluisi olla rajua muodonmuutosta? Partakarvani kasvoivat päivässä kohisten, ja saatoin kuulla niiden kahinan tyynyliinaa vasten. Ne myös pistelivät sisäänpäin kuin teräsharjat.
Yksi onnenkantamoinen lukion lopulla - "tsädiä leukaan" - ja koko kylä kohisi. Tsädille tuli seuraaja, joka ei liikkunut porukoissa vaan hylkäsi vanhan jenginsä. Vai että se meidän ville? Sehän on niin kiltti ja hento poika, pelkkä ville vain. Ville on partiossa, rakentelee pienoismalleja eikä ryyppää, sille riittävät lennokkiliimat...
Tytöt, joita olin aikoinaan pyytänyt tansseihin ja jotka olivat suosittuina tietenkin kieltäytyneet, soittelivat ja lähettelivät minulle viestejä, vaikka seurustelin ja he tiesivät siitä. Koko kylä tiesi. Sunnuntaina kirkossa monet pälyilivät suuntaani, miehetkin, ja kuiskailivat: "Siinä on se, joka kaatoi Tsädin." Tiedän, miltä supersankareista tuntuu. Olin kuitenkin päättänyt seurustella valitsemani kiltin tytön kanssa. Vasta armeijan jälkeen meille alkoi tulla riitoja.
Riidat johtuivat osittain ulkonäöstäni, sillä tyttöystävälläni oli heikko itsetunto ja minun ulkonäköni oli muuttunut hyvin kulmikkaaksi sen yhden onnenkantamoisen seurauksena. Jos voisin muuttaa historiaa, en olisi antanut tsädille leukaan. Ne leukabakteerit tai radioaktiivisuus, joka siirtyi rystysten ruhjeista elimistööni ja muutti minut lähes hänen kaltaisekseen, ei ollut siunaus vaan kirous. Minut oli kirottu parittelemaan heikkoitsetuntoisten naisten kanssa, joiden itsetunto ei pidemmissä suhteissa riittänyt elämään kanssani. He epäilivät jatkuvasti, että petän heitä, ja sellaisia tilanteitahan tuli vastaan päivittäin. Minecraft-mainen muotoni houkutteli heitä luokseni. Se olikin kirous, eikä siunaus.
winner-efekti.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kokemusta tilanteista, joissa sanotaan ei, vaikka vastaus on todellisuudessa kyllä. Kun epätoivoisena teininä yritti liikaa ja sai ristiriitaista palautetta, olisi vain pitänyt ottaa napakka ote oikeaan aikaan ja suudella raivokkaalla intohimolla, hampaat irvessä loimuten. En kuitenkaan tehnyt niin, koska naiset ovat niin passiivisia ja haluavat tulla otetuiksi. Jotain jäi ilmeisesti kytemään. Viesteihin ei kuitenkaan enää vastattu, ja kelpasin usein vain kertakäyttöön.
Sitten kun aloin seurustella ja koko kylä kohisi siitä, miten kylän "julkkis" saikin itselleen oikean vonkaleen tai merenneidon, alkoikin melkoinen piiritys. Minun piti paritella ihan kaikkien kanssa siitä laumasta. Tällä tavoin minusta muodostui sigma. Myöhemmin armeija-aikaan huomasin, miten leukalinjani oli kasvanut kulmikkaaksi. Keskelle leukaani oli muodostunut jakaus, vaikka olin ollut koko teini-ikäni pallonaamainen ja pullohartijainen nuorukainen. Aloin muuttua neliskanttiseksi. Silloin tiesin, miltä Hulkista tuntui sarjakuvassa. Tätäkö murrosikäsyyden kuuluisi olla rajua muodonmuutosta? Partakarvani kasvoivat päivässä kohisten, ja saatoin kuulla niiden kahinan tyynyliinaa vasten. Ne myös pistelivät sisäänpäin kuin teräsharjat.
Yksi onnenkantamoinen lukion lopulla - "tsädiä leukaan" - ja koko kylä kohisi. Tsädille tuli seuraaja, joka ei liikkunut porukoissa vaan hylkäsi vanhan jenginsä. Vai että se meidän ville? Sehän on niin kiltti ja hento poika, pelkkä ville vain. Ville on partiossa, rakentelee pienoismalleja eikä ryyppää, sille riittävät lennokkiliimat...
Tytöt, joita olin aikoinaan pyytänyt tansseihin ja jotka olivat suosittuina tietenkin kieltäytyneet, soittelivat ja lähettelivät minulle viestejä, vaikka seurustelin ja he tiesivät siitä. Koko kylä tiesi. Sunnuntaina kirkossa monet pälyilivät suuntaani, miehetkin, ja kuiskailivat: "Siinä on se, joka kaatoi Tsädin." Tiedän, miltä supersankareista tuntuu. Olin kuitenkin päättänyt seurustella valitsemani kiltin tytön kanssa. Vasta armeijan jälkeen meille alkoi tulla riitoja.
Riidat johtuivat osittain ulkonäöstäni, sillä tyttöystävälläni oli heikko itsetunto ja minun ulkonäköni oli muuttunut hyvin kulmikkaaksi sen yhden onnenkantamoisen seurauksena. Jos voisin muuttaa historiaa, en olisi antanut tsädille leukaan. Ne leukabakteerit tai radioaktiivisuus, joka siirtyi rystysten ruhjeista elimistööni ja muutti minut lähes hänen kaltaisekseen, ei ollut siunaus vaan kirous. Minut oli kirottu parittelemaan heikkoitsetuntoisten naisten kanssa, joiden itsetunto ei pidemmissä suhteissa riittänyt elämään kanssani. He epäilivät jatkuvasti, että petän heitä, ja sellaisia tilanteitahan tuli vastaan päivittäin. Minecraft-mainen muotoni houkutteli heitä luokseni. Se olikin kirous, eikä siunaus.
"Ne leukabakteerit tai radioaktiivisuus, joka siirtyi rystysten ruhjeista elimistööni"... siis mitä v*ttua sää oikein horiset? :'D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kokemusta tilanteista, joissa sanotaan ei, vaikka vastaus on todellisuudessa kyllä. Kun epätoivoisena teininä yritti liikaa ja sai ristiriitaista palautetta, olisi vain pitänyt ottaa napakka ote oikeaan aikaan ja suudella raivokkaalla intohimolla, hampaat irvessä loimuten. En kuitenkaan tehnyt niin, koska naiset ovat niin passiivisia ja haluavat tulla otetuiksi. Jotain jäi ilmeisesti kytemään. Viesteihin ei kuitenkaan enää vastattu, ja kelpasin usein vain kertakäyttöön.
Sitten kun aloin seurustella ja koko kylä kohisi siitä, miten kylän "julkkis" saikin itselleen oikean vonkaleen tai merenneidon, alkoikin melkoinen piiritys. Minun piti paritella ihan kaikkien kanssa siitä laumasta. Tällä tavoin minusta muodostui sigma. Myöhemmin armeija-aikaan huomasin, miten leukalinjani oli kasvanut kulmikkaaksi. Keskelle leukaani oli muodostunut jakaus, vaikka olin ollut koko teini-ikäni pallonaamainen ja pullohartijainen nuorukainen. Aloin muuttua neliskanttiseksi. Silloin tiesin, miltä Hulkista tuntui sarjakuvassa. Tätäkö murrosikäsyyden kuuluisi olla rajua muodonmuutosta? Partakarvani kasvoivat päivässä kohisten, ja saatoin kuulla niiden kahinan tyynyliinaa vasten. Ne myös pistelivät sisäänpäin kuin teräsharjat.
Yksi onnenkantamoinen lukion lopulla - "tsädiä leukaan" - ja koko kylä kohisi. Tsädille tuli seuraaja, joka ei liikkunut porukoissa vaan hylkäsi vanhan jenginsä. Vai että se meidän ville? Sehän on niin kiltti ja hento poika, pelkkä ville vain. Ville on partiossa, rakentelee pienoismalleja eikä ryyppää, sille riittävät lennokkiliimat...
Tytöt, joita olin aikoinaan pyytänyt tansseihin ja jotka olivat suosittuina tietenkin kieltäytyneet, soittelivat ja lähettelivät minulle viestejä, vaikka seurustelin ja he tiesivät siitä. Koko kylä tiesi. Sunnuntaina kirkossa monet pälyilivät suuntaani, miehetkin, ja kuiskailivat: "Siinä on se, joka kaatoi Tsädin." Tiedän, miltä supersankareista tuntuu. Olin kuitenkin päättänyt seurustella valitsemani kiltin tytön kanssa. Vasta armeijan jälkeen meille alkoi tulla riitoja.
Riidat johtuivat osittain ulkonäöstäni, sillä tyttöystävälläni oli heikko itsetunto ja minun ulkonäköni oli muuttunut hyvin kulmikkaaksi sen yhden onnenkantamoisen seurauksena. Jos voisin muuttaa historiaa, en olisi antanut tsädille leukaan. Ne leukabakteerit tai radioaktiivisuus, joka siirtyi rystysten ruhjeista elimistööni ja muutti minut lähes hänen kaltaisekseen, ei ollut siunaus vaan kirous. Minut oli kirottu parittelemaan heikkoitsetuntoisten naisten kanssa, joiden itsetunto ei pidemmissä suhteissa riittänyt elämään kanssani. He epäilivät jatkuvasti, että petän heitä, ja sellaisia tilanteitahan tuli vastaan päivittäin. Minecraft-mainen muotoni houkutteli heitä luokseni. Se olikin kirous, eikä siunaus.
"Ne leukabakteerit tai radioaktiivisuus, joka siirtyi rystysten ruhjeista elimistööni"... siis mitä v*ttua sää oikein horiset? :'D
Ei kannata kuluttaa aikaa tuon alkuperäisen kirjoittajan horinoiden lukemiseen, kyseessä on ilmiselvä trolli.
Ap
No sen takia, että voi kuvitella ihmisen ties minkälaiseksi, ja rakastua sitten siihen kuvitelmaan. Kun tuntee jonkun, täytyykin hyväksyä hänet sellaisena kun hän on, eikä voikkaan vaan päättää mielessä millainen toinen on.
Hyvän tyypin kanssa sitten huomaa, että tyyppi onkin mielenkiintoisempi kuin osasi ajatella, ja vaikka ei istukkaan kuvitelmiin, ei halua tästä päästää irti. Tätä odotellassa..
Ap