Onko uusperhettä muodostaessa tämä tyypillistä?

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän, jos eroaa lapsen ollessa vaikka 10-vuotias, mutta jos eroaa alle kouluikäisenä, niin kyllä se minulle olisi red Flag 

Mitä väliä vaikka et ymmärtäisi ja vaikka olisi?

Vierailija kirjoitti:

Moni uusperhe on henkisesti vaarallinen lapselle.

Tasapainoinen ja vakaa ydinperhe turvallinen lapsille.

Moni uusperhe syntyy siksi ettei ydinperhe ole tasapainoinen, vakaa saatika turvallinen. Esimerkiksi äiti voi harrastaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja ajaa auto kännissä.
Uusperhe tarjoaa siten tilaisuuden näyttää lapselle turvallisen parisuhteen mallia. Kannustaa opiskeluun. Isä/äitipuolen kanssa voi pohtia askarruttavia asioita mistä ei hallua jutella vanhempien kanssa. Kuten kuinka se että miksi äiti ja naimisissa oleva vieras on lukitun makuuhuoneen oven takana.

Vierailija kirjoitti:

Aluksi meni hyvin, minulla ei lapsia, mutta miehellä oli kaksi teinipoikaa. Mutta sitten selvisi miehen lepsu kasvatustapa, lasten ei tarvitse tehdä kotona mitään kotitöitä. Elävät kuin jossain hotellissa. Ei laiteta astioita koneeseen, ei ripusteta pyykkiä kuivumaan, ei ylipäätään tehdä yhtään mitään kotitöitä. Sanoin miehelle, että olisi hyvä opetella kotihommia, sitten kun muutamat omilleen voi tulla järkytyksenä, ettei olekaan enää puhtaita vaatteita kaapissa, ei mitään ruokaa, ei puhtaita astioita jne., mutta mies oli sitä mieltä ettei poikien tarvitse opetella. Ero tuli muista syistä, mutta kyllä tämä kahden ison pojan jatkuva passaaminen oli yksi syy taustalla. 

kuinka kauan asuitte yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Moni uusperhe on henkisesti vaarallinen lapselle.

Tasapainoinen ja vakaa ydinperhe turvallinen lapsille.

MUTTA kun se ydinperhe ei ole aina tasapainoinen, vakaa ja turvallinen. 

Ei se ole vaan se perhemuoto, joka ratkaisee miten menee :-) Jokainen on silti yksilö ja jokainen perhekin on omanlaisensa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi vaikeaa ja ajan myötä vaan vaikeampaa. Uusperheet ovat julma rangaistus lapsille ja sanana hirviö, koska kyse ei koskaan ole perheestä. 

Kuinka niin? Valtaosa uusperheessä elävistä lapsista ja aikuisista on erittäin tyytyväisiä tilanteeseensa. Ei ne uusperheet muuten olisi niin yleisiä, jos ne olisivat kovin vaikeita.

Päinvastoin, kuvitellaan että se toinen helpottaa arkeani. Varsinkin jos mies on ehdottanut yhteenmuuttoa, on niin kätevää kun nainen, kuin huomaamatta, hoitaa ruoat, pyykit, kaikki käytännön asiat hänelle ja vielä lapsilleenkin, omiensa lisäksi. 

On eri asia muuttaa lähelle, kuin samaan osoitteeseen. Lasten ei pitäisi joutua kärsimään aikuisten typeryydestä 

Nainen ja uhri. En yllättynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi vaikeaa ja ajan myötä vaan vaikeampaa. Uusperheet ovat julma rangaistus lapsille ja sanana hirviö, koska kyse ei koskaan ole perheestä. 

Kuinka niin? Valtaosa uusperheessä elävistä lapsista ja aikuisista on erittäin tyytyväisiä tilanteeseensa. Ei ne uusperheet muuten olisi niin yleisiä, jos ne olisivat kovin vaikeita.

Päinvastoin, kuvitellaan että se toinen helpottaa arkeani. Varsinkin jos mies on ehdottanut yhteenmuuttoa, on niin kätevää kun nainen, kuin huomaamatta, hoitaa ruoat, pyykit, kaikki käytännön asiat hänelle ja vielä lapsilleenkin, omiensa lisäksi. 

On eri asia muuttaa lähelle, kuin samaan osoitteeseen. Lasten ei pitäisi joutua kärsimään aikuisten typeryydestä 

Nainen ja uhri. En yllättynyt.

Mies ja vapaamatkustaja. En minäkään yllättynyt.

joo

Ehkä uusperheissä kysytään liian usein: “Miten saamme tämän toimimaan saman katon alla?” ja liian harvoin: “Miksi meidän pitäisi asua saman katon alla?”

Kirjoitan tämän täysin omasta kokemuksestani. Olen itse elänyt pitkän ydinperhevaiheen ja pyörittänyt lapsiperhearkea noin 25 vuotta. Eron jälkeen oma vanhemmuuteni toimii 50/50-periaatteella. Rakastan lapsia ja vanhemmuus on minulle valtavan tärkeää, mutta olen samalla huomannut tarvitsevani myös sen toisen puolen elämästäni.

Omassa nykyisessä suhteessani lapset eivät halua meidän muuttavan yhteen, enkä oikeastaan minäkään.

Yksi suurimmista syistä on asia, josta puhutaan mielestäni yllättävän vähän. Jos toisella vanhemmuus toimii 50/50 ja toisella ei, parisuhteen rytmi voi muodostua hyvin erilaiseksi. Kun oma lapsiviikkoni loppuu ja minun pitäisi siirtyä “lapsivapaalle”, siirrynkin käytännössä toiseen perheeseen jatkamaan lapsiperhearkea.

Tämä ei tarkoita, etten pitäisi tai välittäisi kumppanini lapsesta. Päinvastoin. Olen valinnut parisuhteen hänen kanssaan tietäen, että hänen lapsensa ovat erottamaton osa hänen elämäänsä. Hän on tavallaan kokonaisuus, johon myös lapset kuuluvat.

Mutta 25 vuoden lapsiperhearjen jälkeen olen huomannut tarvitsevani myös aikaa, jolloin en ole isä, bonusvanhempi tai jonkin perheen arkea pyörittävä aikuinen. Aikaa olla vain minä. Ja parisuhteessa kaipaan myös hetkiä, jolloin olemme ennen kaikkea kaksi aikuista, emme jälleen yksi lapsiperheen arkea pyörittävä yksikkö.

Siksi olen alkanut ajatella, etteivät rakkaus ja yhteinen osoite ole sama asia.

Varsinkin silloin, kun molemmilla on jo lapsia, aikuisten rakkauden ei ehkä tarvitse tarkoittaa sitä, että lasten kodit ja koko arki järjestetään uudelleen parisuhteen ympärille. Lapset voivat pitää omat kotinsa, oman vanhempansa ja tutun arkensa. Me voimme silti viettää aikaa kaikki yhdessä, syödä, matkustaa, juhlia ja kuulua aidosti toistemme elämään.

Yhteinen elämä ei välttämättä tarvitse yhteistä postiosoitetta.

Ehkä yksi aikuisuuden vapauksista on ymmärtää, ettei hyvän parisuhteen tarvitse enää näyttää samalta kuin nuorena perustettu ydinperhe. Kaikkea arvokasta ei tarvitse yhdistää yhdeksi taloudeksi, jotta se olisi vakavaa, läheistä ja pysyvää.

Joskus rakkaus ei ehkä olekaan sitä, että rakennamme väkisin yhden yhteisen kodin. Joskus rakkaus on myös sitä, että annamme toisillemme ja lapsillemme tilaa säilyttää omamme.

Ja tähän liittyy asia, jota itse vielä pohdin ja josta olisi kiinnostavaa kuulla muiden ajatuksia:

Onko minulla parisuhteessa oikeus myös omaan lapsivapaaseeni?

Jos oma lapsiviikkoni päättyy, onko minun automaattisesti “kuuluttava” mennä puolisoni luokse jatkamaan siellä lapsiperhearkea? Vai saanko joskus jäädä omaan kotiini, olla yksin, nähdä ystäviä, harrastaa tai vain olla – ja mennä puolison luokse silloin, kun itse haluan ja kun hänelläkin on aidosti aikaa meille?

Ymmärrän täysin, että olen valinnut hänet lapsineen. En halua parisuhdetta, jossa lapset pitäisi siirtää sivuun, jotta me voisimme olla yhdessä. Mutta mietin, tarkoittaako toisen valitseminen lapsineen sitä, että minun pitäisi samalla luopua omasta lapsivapaastani?

Missä teidän mielestänne kulkee raja kumppanin ja hänen lastensa hyväksymisen sekä oman ajan ja oman elämän säilyttämisen välillä?

Voiko toista rakastaa täysin, hyväksyä hänen lapsensa täysin – ja silti sanoa joskus: “Tänään haluan olla ihan vain itsekseni. Nähdään sitten, kun meillä on aikaa toisillemme.”?

Minäpä tiedän, koska erehdyin tohon "uusperheeseen" kerran. Miehellä kaksi lasta, minulla ei yhtään. Ylikilttinä ja vastuuntuntoisena nuorena naisena hoidin pyykkien, siivoamisen, ruuanlaiton , lasten auttamisen läksyissä yms. kotihommien lisäksi vielä hänen lastensa kuskaamisen kouluun, kavereille, sukulaisiin ja harkkoihin. Miehellä ei autoa eikä ajokorttia. Pahimmillaan piti hakea exä eli lasten äiti meille, kun hänellä oli "niin vaikeaa olla yksin sillä viikolla kun lapset oli meillä". Joo, tiedän, sairasta oli, mutta en vaan osannut sanoa ei. Koskaan en tuntenut kuuluvani tuohon "perheeseen", toimin vain heidän autonkuljettajanaan. Muutaman vuoden kuluttua tajusin miehellä olevan narsistisen persoonallisuushäiriön...

"Missä teidän mielestänne kulkee raja kumppanin ja hänen lastensa hyväksymisen sekä oman ajan ja oman elämän säilyttämisen välillä?

Voiko toista rakastaa täysin, hyväksyä hänen lapsensa täysin – ja silti sanoa joskus: “Tänään haluan olla ihan vain itsekseni. Nähdään sitten, kun meillä on aikaa toisillemme.”?"

Olen samoilla linjoilla kanssasi, mutta moni mies haluaa asua yhdessä kumppaninsa kanssa. Heille ei käy se, että kumpikin asuu omassa asunnossaan. Kuulemma he perustelevat sitä sillä, että "parisuhteeseen mun mielestä kuuluu se että asutaan yhdessä ja se ei ole mikään parisuhde, jos ei asuta yhdessä".

Vierailija kirjoitti:

Minäpä tiedän, koska erehdyin tohon "uusperheeseen" kerran. Miehellä kaksi lasta, minulla ei yhtään. Ylikilttinä ja vastuuntuntoisena nuorena naisena hoidin pyykkien, siivoamisen, ruuanlaiton , lasten auttamisen läksyissä yms. kotihommien lisäksi vielä hänen lastensa kuskaamisen kouluun, kavereille, sukulaisiin ja harkkoihin. Miehellä ei autoa eikä ajokorttia. Pahimmillaan piti hakea exä eli lasten äiti meille, kun hänellä oli "niin vaikeaa olla yksin sillä viikolla kun lapset oli meillä". Joo, tiedän, sairasta oli, mutta en vaan osannut sanoa ei. Koskaan en tuntenut kuuluvani tuohon "perheeseen", toimin vain heidän autonkuljettajanaan. Muutaman vuoden kuluttua tajusin miehellä olevan narsistisen persoonallisuushäiriön...

asuiko nämä miehen lapset teillä kokoaikaisesti? Minkä ikäiset lapset olivat? Kuinka kauan ehditte asua yhdessä? Laitoitteko asumisen ja elämisen kulut puoliksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni uusperhe on henkisesti vaarallinen lapselle.

Tasapainoinen ja vakaa ydinperhe turvallinen lapsille.

Moni uusperhe syntyy siksi ettei ydinperhe ole tasapainoinen, vakaa saatika turvallinen. Esimerkiksi äiti voi harrastaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja ajaa auto kännissä.
Uusperhe tarjoaa siten tilaisuuden näyttää lapselle turvallisen parisuhteen mallia. Kannustaa opiskeluun. Isä/äitipuolen kanssa voi pohtia askarruttavia asioita mistä ei hallua jutella vanhempien kanssa. Kuten kuinka se että miksi äiti ja naimisissa oleva vieras on lukitun makuuhuoneen oven takana.

Mites kun se henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kännissä ajelua harrastava äiti perustaa uusperheen.

Vaikka sen naimisissa olleen vieraan kanssa.

Asioilla on monta puolta, on onnellisia ja epäonnellisia ydinperheitä sekä onnellisia ja ei niin onnellisia uusperheitä.

Ei perhemuoto sinänsä määritä mitään, vaan ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin huvittaa se ajatus, että kun vauva syntyy, vanhemmat ovat super onnellisia, sitten muutaman vuoden kuluttua tulee ero 😆

Miksi se huvittaa? Itselleni ainakin ero tuli siksi kun toinen kasvoi vanhemmuuteen, toinen ei. 

Se huvittaa, että vauvan syntyessä ollaan syvästi rakastuneita toisiinsa , sitten kuluu muutama vuosi eikä voida sietää toisiaan silmissään. Miten se tilanne voi noin nopeasti muuttua ?

Luonnollistahan se on. Naista kiinnostaa mies kun ei ole lasta, kun on lapsi niin kiinnostaa se lapsi. Samoin miestä kiinnotaa nainen jolla ei ole lasta.

Eläinmaailmassa naaraat ja koiraat eivät nysvää toistensa kimpuissa vaan parittelun jälkeen naaras on poikasen/poikasten kanssa ja koiras tekee mitä tekee. Tämä ihmisen järjestely missä vaan paritellaan satoja, tuhansia kertoja on se perversoitunut ja sairas.

Eläinmaailmassa on paljon erilaisia käytösmalleja. Sellaisiakin, missä uros huolehtii poikasista ja sellaisia missä nysvätään yhdessä, kunnes kuolema erottaa.

ot

Ei ole ollut tarvetta perustaa uusperhettä. Alkuperäinen on ainut ja oikea perusturva lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän, jos eroaa lapsen ollessa vaikka 10-vuotias, mutta jos eroaa alle kouluikäisenä, niin kyllä se minulle olisi red Flag 

Siis miksi? Sittenhän se vasta onkin kurjaa jos 10 v joka elänyt koko sen 10 vuotta siinä ydinperheessä, joutuu tuollaisen mullistuksen keskelle. Joku 3-vuotias ei isompana edes muista että joskus on asuttu äidin ja isin kanssa kaikki yhdessä.