Lue keskustelun säännöt.
Yliarvostetuimmat bändit/artistit?
20.09.2026 |
Suomalaisista bändeistä ainakin Apulanta, Eppu Normaali ja Hassisen Kone.
Ulkomaalaisista Beach Boys, AC/DC ja Iron Maiden.
Sooloartisteista Whitney Houston, Janis Joplin ja Michael Jackson.
Kommentit (113)
Onko ihana Jani Halme teistä kehittynyt, kun on vieläkin jatkossa?
Hänellä taitaa kuitenkin äänestäjiä riittää, good for him.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko ihana Jani Halme teistä kehittynyt, kun on vieläkin jatkossa?
Hänellä taitaa kuitenkin äänestäjiä riittää, good for him.
Juu ei ole kehittynyt mutta viestisi taisi tulla nyt väärään ketjuun
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Dupont kirjoitti:
Liki kaikki rap- ja hiphop-roska. 1960-70-luvulla sentään osattiin tehdä musiikkia, siitä lähtien on taannuttu.
Ihan mielenkiinnosta kysyn: keitä räppäreitä tarkalleen tarkoitat, ja mikä tekee esimerkiksi Tupacin, Biggien, Nasin, Jay-Z, Eminemin, Dr. Dren, Kanye Westin, Kendrick Lamarin, J. Colen, OutKastin, A Tribe Called Questin, Wu-Tang Clanin tai Run-D.M.C. musiikista mielestäsi roskaa? Siis mikä muu tuotannollinen, tekninen, musiikillinen tai lyyrinen peruste siihen on kuin se, ettet itse pidä kyseisestä genrestä? Jos kerran väität kokonaisen musiikkigenren olevan roskaa, olisi kiinnostavaa kuulla, millä konkreettisilla kriteereillä sitä arvioit.
Olen eri, enkä dumaa mitään kokonaista genreä roskaksi sinänsä, mutta pääsääntöisesti räpin/hiphopin ongelma on valtava musiikillisen mielenkiinnon puute. Itse en saa rytmikkäästä puhumisesta niin paljoa irti, että se jaksaisi kuunneltuna herättää mielenkiintoa, musiikissa pitäisi tapahtua jotain musiikillisesti hyvää. Turhan monesti niissäkin tapauksissa, kun jotain musiikillisesti laadukasta tapahtuu, homma liian usein pilataan sillä, että sitä yhtä musiikillisesti laadukasta ideaa toistetaan lyhyenä looppina 2/3 kappaleesta, eikä loppu 1/3 yllä läheskään samalle tasolle.
Paras kuulemani hiphop-levy oli jonkun suomalaisen tuntemattoman amatööriporukan levy, jossa periaatteessa jazz-taustojen päälle räpättiin. Täysin toimiva konsepti sekä paperilla että käytännössä, ja tekee pelkän puheen vs. melodinen laulu kuuntelusta paljon mielekkäämpää. En ole paljon spoken wordia kuunnellut, mutta esim. The Doorsin (tai teknisesti ottaen Jim Morrisonin runonlukua, jonka taustalla Doorsin kolmen jäljelle jääneen jäsenen tekemää musiikkia) An American Prayer on toimiva vertailukohta. Sen, että melodinen laulu korvataan puheella ei tarvitse tehdä musiikista musiikillisesti tylsää.
Minusta tuossa verrataan hiphopia liikaa perinteiseen melodiseen musiikkiin. Hiphopissa mielenkiinto voi tulla ihan eri asioista. Biitissä voi tapahtua hyvinkin paljon jo pelkästään rytmien, samplejen ja tuotannon kautta. Lisäksi lyriikat voivat olla monikerroksisia ja täynnä sanaleikkejä, merkityksiä ja oivalluksia, ja räppäri voi muuttaa flow’ta kesken kappaleen. Se, ettei musiikissa ole paljon melodista laulua tai jatkuvasti uusia melodioita, ei tarkoita, etteikö siinä tapahtuisi paljon musiikillisesti.
Esim. Esimerkiksi Kanye Westin Dark Fantasysta löytyy seuraavaa
Mike Oldfieldin ja Jon Andersonin sample, jota muokataan osaksi uutta kokonaisuutta
RZA:n, No I.D:n ja Kanyen tuotantoa
kerroksittaisia taustalauluja ja kuoroja
jousia, pianoa ja erilaisia tekstuureja
Nicki Minajin spoken word -intro
Bon Iverin Justin Vernonin lauluosuuksia
erilaisia rumpu- ja rytmikerroksia
Kanyen flow ja sen vaihtelu
lyriikoissa paljon sanaleikkejä, riimejä ja useita päällekkäisiä merkityksiä
kappaleen dynamiikka muuttuu jatkuvasti, vaikka sen pohjalla onkin looppi
Kannattaa vaikka tsekata Rap Geniusista Dark Fantasyn lyriikoiden annotaatiot. Siellä huomaa nopeasti, kuinka paljon sanaleikkejä, kulttuuriviittauksia, kaksoismerkityksiä ja piilotettuja merkityksiä räppilyriikoissa voi olla. Esimerkiksi Dark Fantasyssa on viittauksia musiikkiin, popkulttuuriin, muotiin ja televisioon, ja osa riveistä toimii useammalla tasolla yhtä aikaa. Tällaiset jutut eivät välttämättä avaudu samalla tavalla ihmiselle, joka ei ole perehtynyt räppiin ja sen tapaan kirjoittaa. Siksi pelkän kuuntelun perusteella voi helposti ajatella, että kyse on vain rytmikkäästä puheesta, vaikka lyriikoissa ja flow’ssa tapahtuu paljon enemmän. Esim tuo Nicki Minajin Dark Fantasy -intro ei ole vain satunnainen spoken word -pätkä. Hän käyttää Martha Zolanski -hahmoaan ja tekee uudelleentulkinnan Roald Dahlin Cinderella-runosta, joka itsessään on synkempi versio Tuhkimosta.
Sattumoisin Kanye West on (huolimatta siitä, että on vastenmielinen ihmisenä) ehkä isoimman (lue: vähiten pienen) vaikutuksen itseeni tehnyt näistä tunnetuista räppäreistä. Enpä ole silti hakeutunut uudelleen hänen musiikkinsa pariin sen jälkeen, kun "1001 albums you need to hear before you die" -kirjassa tuli vastaan. Kuten en niiden parin muunkaan myönteisen vaikutuksen tehneen räppärin (ainakin Tupac) musiikin pariin. Osittain kysymys on siitä, mitä tykkään itse kutsua "musiikin perusestetiikaksi" - ymmärrän, että jotkut tykkäävät kuunnella rytmikästä puhetta, groovaavia rumpuluuppeja ja juonikkaita sampleja, eikä siinä ole mitään väärää, itselle se ei kuitenkaan ole merkityksellistä.
Lyriikat ylipäätään ovat omasta näkökulmastani ensisijaisesti tekosyy laulumelodian olemassaololle eikä esim. se, että en ymmärrä tekstistä juuri mitään ole este muuten erinomaisesta musiikista nauttimiselle (Sigur Ros: Agaetis Byrjun, Manu Chao: Proxima Estacion Esperanza, Baaba Maal & Mansour Seck: Djam Leelii, jokusen erinomaisen levyn mainitakseni). Kuuntelin nuorena paljon metallia, mutta siihenkin tuli mitta täyteen lopulta pääosin siksi, että laulumelodia vie voiton huudosta/örinästä/kiljumisesta kerran kerrasta. Toinen merkittävä tekijä oli kun tajusin, että riffin hyvyys ei oikeuta sitä, että se toistetaan ilman variaatiota kappaleessa 50 kertaa.
Siinä, missä riittävän huono tai juuri sopivalla tavalla huono (tune: humoristiset seksisanoitukset) voivat pilata muuten hyvän kappaleen, loistavakaan teksti ei käytännössä milloinkaan pelasta muuten huonoa kappaletta. En kiistä hetkeäkään hyvien räppärien loistavaa tekstin käsittelyä niin muodollisesti kuin sisällöllisesti, mutta en kiistä sitä Juicenkaan kohdalla enkä kestä Juiceakaan kuunnella, koska musiikkinsa on pääsääntöisesti keskinkertaista ja laulajana hän oli teknisesti onneton.
Samalla on todettava, että pidän kovasti esim. Massive Attackista ja Portisheadista, joissa on aika paljon samaa kuin hyvässä hiphopissa - ero tulee siitä, että niissä myös laulumelodiat ovat yleensä läsnä.
Teen vielä yhden analogian. Elektronisen tanssimusiikin ongelma omasta näkökulmastani on aivan järjetön toistomäärä. Onnistuneissa kappaleissa voin tykätä meiningistä, mutta lopulta olen ensisijaisesti musiikin kuuntelija, en tanssija, eikä musiikkia minun mielessäni ainakaan musiikkina pelasta se, että sitä ei ole suunniteltu kuunneltavaksi kotona, vaan se on suunniteltu tanssittavaksi, mieluiten laittomien piristeiden vaikutuksen alaisena. Tämän nimenomaisen, suunnitellun funktion olemassaolon hyväksyminen ja ymmärtäminen ei tee musiikista edes pientä hitusta parempaa musiikkina. Ehkä tämä on ydinongelma myös hiphopin kanssa.
Minulle taas rytmi, soundit, tuotanto, samplejen käsittely ja flow voivat olla aivan yhtä kiinnostavia musiikillisia asioita. Esimerkiksi Dark Fantasyssa en itse kuule vain samaa looppiä kaksi kolmasosaa kappaleesta. Kuulen saman perusidean ympärille rakennettua kokonaisuutta, jossa muuttuvat rummut, jouset, taustalaulut, samplet, erilaiset äänikerrokset ja Kanyen flow pitävät kappaletta liikkeessä. Se ei kehity melodisesti samalla tavalla kuin vaikka rock- tai klassisen musiikin teos, mutta se voi kehittyä monilla muillakin tavoilla.
Tässä kohtaa ehkä ratkaiseva ero on juuri siinä, mitä keskitymme kuuntelemaan. Sinä kuulet helposti saman idean toistuvan, kun minä saatan kuulla samaa ideaa varioitavan. Vähän sama asia voi tapahtua jazzissa. Joku voi kuulla saman sointukierron toistuvan ja ihmetellä, miksei kappale vain mene eteenpäin. Jazzista pitävä taas kuuntelee improvisaatiota, fraseerausta ja pieniä rytmisiä ja melodisia muutoksia. Se, mikä toiselle on toistoa, voi toiselle olla juuri se musiikin kiinnostavin osa.
Ja oikeastaan tuo sama pätee siihen EDM:ään, josta kirjoitit. Pidän kovasti myös tästä genrestä ja en kuule elektronisessa musiikissa vain yhtä samaa looppiä, jota toistetaan loputtomasti, vaan kuulen nimenomaan eri elementtien asteittaista rakentumista ja poistumista.
Esimerkiksi alussa voi olla pelkkä basso tai hyvin yksinkertainen rytminen kuvio. Sen päälle tulee vähitellen hi-hat, sitten muuta perkussiota, taustalla oleva syntikkamatto tai pieni melodinen kuvio. Jokin elementti voi samalla hiljalleen suodattua pois tai vaimentua, kun toinen alkaa nousta esiin. Bassolinja saattaa pysyä samana, mutta sen päälle tuleva soundi tai sen käsittely muuttuu. Rumpuihin voidaan lisätä uusia iskuja, taukoja tai fillejä. Syntetisaattorin suodatin voi avautua vähitellen, jolloin sama ääni alkaa kuulostaa kirkkaammalta ja suuremmalta. Sitten jokin kerros voidaan yhtäkkiä pudottaa kokonaan pois, jolloin jäljelle jää vain muutama elementti, ennen kuin koko paketti alkaa rakentua uudestaan.
Ja useampi näistä asioista voi tapahtua samaan aikaan: yksi elementti hiipuu samalla kun toinen voimistuu, kolmas tulee uutena mukaan ja neljäs muuttaa rytmistä rooliaan. Siksi sama perusrytmi tai bassokuvio voi pysyä pitkään samana ilman, että kokonaisuus tuntuu minusta staattiselta. Muutos tapahtuu silloin enemmän kerrostumisessa, dynamiikassa, rytmissä, soundeissa ja siinä, mitä milloinkin nostetaan esiin tai jätetään taka-alalle.
Jos tuo riittää sinulle idea-asteella, niin eihän siinä mitään väärää ole. Itse kaipaan hyvässä musiikissa nimenomaan musiikillisia ideoita. Se, että vaikkapa jotain filtteriä ruuvataan ei ole minulle musiikillinen idea vaan tuotannollinen ratkaisu tismalleen samassa mielessä kuin se, että jossain kitarasoolossa käytetään wah-pedaalia. Soolo on se musiikillinen idea, ei wah-pedaali. Efekti voi tuoda mukavaa lisäväriä sooloon, mutta jos soolo on mielikuvituksetonta mollipentatonisen veivaamista edes takaisin, niin se ei muutu kiinnostavaksi sooloksi maukkaallakaan wahin käytöllä, pikemminkin tällöin maukkaalla wahin käytöllä piilotetaan se, että musiikillista ideaa ei oikeasti ole.
"Oikeasti hyvä" musiikki kuulostaa hyvältä pitkälti (ei täysin) riippumatta siitä, miten se on teknisesti toteutettu, tai ainakin sen hyvyyden voi oppia kuulemaan huononkin toteutuksen läpi. Silloin kun itse vielä soittelin bändeissä ja tein biisejä, lopetin kotiäänitystekniikkaani investoinnin siihen, kun olin saavuttanut tason, jossa "tuotanto" ei ollut niin huonoa, että hyvät ideat olisivat jääneet sen alle piiloon, mutta ei myöskään niin hyvää, että huonot ideat olisivat jääneet sen alle piiloon. Kaikki mikä tapahtuu hyvän musiikillisen perusidean päällä, oli se sitten efektejä, jousimattoa, rytmistä kilkutusta tai mitä hyvänsä on tuotannollisia ratkaisuja, ei musiikillista ideaa. Kaikkea tuollaista voidaan lisäillä ja tehdä musiikista mielenkiintoisempaa, mutta riittävän mielenkiintoisten musiikillisten ideoiden puutetta sillä ei voi peittää. Minun korvissani, siis.
Oleellista on se, että kaikkea sitä, mitä kuvailit, voidaan tehdä myös mielenkiintoisen musiikin päälle. Minusta ei ole mitään mieltä tehdä lähtökohtaisesti tylsää musiikkia ja sitten pyrkiä muuttamaan se ei-tylsäksi tuollaisilla keinoilla.
Mitä tulee jazz-analogiaasi, jazzinkin päälle ainakin hitusen ymmärtävänä olen oikeastaan Coltranen ja kumppanien puolesta loukkaantunut, että vertaat sitä edm:ään ja hiphopiin. Hyvä jazz ei paljon muuta olekaan kuin musiikillisia ideoita. Se, että impropohjaisessa jazzissa musiikilliset ideat eivät ole kirjoitetuissa melodioissa vaan improvisaatiossa ei tee niistä ei-musiikillisia ideoita. Se, että filtterin ruuvaaminen ja elementtien feidaaminen sisään ja ulos muuttavat kuulokuvaa ei tee niistä musiikillisia ideoita.
Se ei tarkoita, että olisit väärässä pitäessäsi niistä. Mutta niin pitkälle kuin nimenomaan musiikkia itseään voidaan arvostella objektiivisesti (ehkä pikemminkin intersubjektiivisesti), ei ole mitenkään liioittelua sanoa, että hiphop ja edm eivät keskimäärin ole kovinkaan laadukasta musiikkia. Myös minä pidän joistakin vähemmän laadukkaista levyistä - 30 Seconds to Marsin A Beautiful Lie tulee aina ensimmäisenä mieleen. Objektiivisilla mittareilla se on kehno, mutta pidän Jared Leton äänestä, rumpalin rumputyöskentelystä ja yleisestä fiiliksestä. Se, että melodialiike b3-2-b7 löytyy sellaisenaan varmaan viidestä eri kappaleesta levyllä ei tee siitä huonoa kuunneltavaa minulle, vaikka se tekeekin siitä huonoa, tai ainakin ei-kovin-hyvää, musiikkia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Dupont kirjoitti:
Liki kaikki rap- ja hiphop-roska. 1960-70-luvulla sentään osattiin tehdä musiikkia, siitä lähtien on taannuttu.
Ihan mielenkiinnosta kysyn: keitä räppäreitä tarkalleen tarkoitat, ja mikä tekee esimerkiksi Tupacin, Biggien, Nasin, Jay-Z, Eminemin, Dr. Dren, Kanye Westin, Kendrick Lamarin, J. Colen, OutKastin, A Tribe Called Questin, Wu-Tang Clanin tai Run-D.M.C. musiikista mielestäsi roskaa? Siis mikä muu tuotannollinen, tekninen, musiikillinen tai lyyrinen peruste siihen on kuin se, ettet itse pidä kyseisestä genrestä? Jos kerran väität kokonaisen musiikkigenren olevan roskaa, olisi kiinnostavaa kuulla, millä konkreettisilla kriteereillä sitä arvioit.
Olen eri, enkä dumaa mitään kokonaista genreä roskaksi sinänsä, mutta pääsääntöisesti räpin/hiphopin ongelma on valtava musiikillisen mielenkiinnon puute. Itse en saa rytmikkäästä puhumisesta niin paljoa irti, että se jaksaisi kuunneltuna herättää mielenkiintoa, musiikissa pitäisi tapahtua jotain musiikillisesti hyvää. Turhan monesti niissäkin tapauksissa, kun jotain musiikillisesti laadukasta tapahtuu, homma liian usein pilataan sillä, että sitä yhtä musiikillisesti laadukasta ideaa toistetaan lyhyenä looppina 2/3 kappaleesta, eikä loppu 1/3 yllä läheskään samalle tasolle.
Paras kuulemani hiphop-levy oli jonkun suomalaisen tuntemattoman amatööriporukan levy, jossa periaatteessa jazz-taustojen päälle räpättiin. Täysin toimiva konsepti sekä paperilla että käytännössä, ja tekee pelkän puheen vs. melodinen laulu kuuntelusta paljon mielekkäämpää. En ole paljon spoken wordia kuunnellut, mutta esim. The Doorsin (tai teknisesti ottaen Jim Morrisonin runonlukua, jonka taustalla Doorsin kolmen jäljelle jääneen jäsenen tekemää musiikkia) An American Prayer on toimiva vertailukohta. Sen, että melodinen laulu korvataan puheella ei tarvitse tehdä musiikista musiikillisesti tylsää.
Minusta tuossa verrataan hiphopia liikaa perinteiseen melodiseen musiikkiin. Hiphopissa mielenkiinto voi tulla ihan eri asioista. Biitissä voi tapahtua hyvinkin paljon jo pelkästään rytmien, samplejen ja tuotannon kautta. Lisäksi lyriikat voivat olla monikerroksisia ja täynnä sanaleikkejä, merkityksiä ja oivalluksia, ja räppäri voi muuttaa flow’ta kesken kappaleen. Se, ettei musiikissa ole paljon melodista laulua tai jatkuvasti uusia melodioita, ei tarkoita, etteikö siinä tapahtuisi paljon musiikillisesti.
Esim. Esimerkiksi Kanye Westin Dark Fantasysta löytyy seuraavaa
Mike Oldfieldin ja Jon Andersonin sample, jota muokataan osaksi uutta kokonaisuutta
RZA:n, No I.D:n ja Kanyen tuotantoa
kerroksittaisia taustalauluja ja kuoroja
jousia, pianoa ja erilaisia tekstuureja
Nicki Minajin spoken word -intro
Bon Iverin Justin Vernonin lauluosuuksia
erilaisia rumpu- ja rytmikerroksia
Kanyen flow ja sen vaihtelu
lyriikoissa paljon sanaleikkejä, riimejä ja useita päällekkäisiä merkityksiä
kappaleen dynamiikka muuttuu jatkuvasti, vaikka sen pohjalla onkin looppi
Kannattaa vaikka tsekata Rap Geniusista Dark Fantasyn lyriikoiden annotaatiot. Siellä huomaa nopeasti, kuinka paljon sanaleikkejä, kulttuuriviittauksia, kaksoismerkityksiä ja piilotettuja merkityksiä räppilyriikoissa voi olla. Esimerkiksi Dark Fantasyssa on viittauksia musiikkiin, popkulttuuriin, muotiin ja televisioon, ja osa riveistä toimii useammalla tasolla yhtä aikaa. Tällaiset jutut eivät välttämättä avaudu samalla tavalla ihmiselle, joka ei ole perehtynyt räppiin ja sen tapaan kirjoittaa. Siksi pelkän kuuntelun perusteella voi helposti ajatella, että kyse on vain rytmikkäästä puheesta, vaikka lyriikoissa ja flow’ssa tapahtuu paljon enemmän. Esim tuo Nicki Minajin Dark Fantasy -intro ei ole vain satunnainen spoken word -pätkä. Hän käyttää Martha Zolanski -hahmoaan ja tekee uudelleentulkinnan Roald Dahlin Cinderella-runosta, joka itsessään on synkempi versio Tuhkimosta.
Sattumoisin Kanye West on (huolimatta siitä, että on vastenmielinen ihmisenä) ehkä isoimman (lue: vähiten pienen) vaikutuksen itseeni tehnyt näistä tunnetuista räppäreistä. Enpä ole silti hakeutunut uudelleen hänen musiikkinsa pariin sen jälkeen, kun "1001 albums you need to hear before you die" -kirjassa tuli vastaan. Kuten en niiden parin muunkaan myönteisen vaikutuksen tehneen räppärin (ainakin Tupac) musiikin pariin. Osittain kysymys on siitä, mitä tykkään itse kutsua "musiikin perusestetiikaksi" - ymmärrän, että jotkut tykkäävät kuunnella rytmikästä puhetta, groovaavia rumpuluuppeja ja juonikkaita sampleja, eikä siinä ole mitään väärää, itselle se ei kuitenkaan ole merkityksellistä.
Lyriikat ylipäätään ovat omasta näkökulmastani ensisijaisesti tekosyy laulumelodian olemassaololle eikä esim. se, että en ymmärrä tekstistä juuri mitään ole este muuten erinomaisesta musiikista nauttimiselle (Sigur Ros: Agaetis Byrjun, Manu Chao: Proxima Estacion Esperanza, Baaba Maal & Mansour Seck: Djam Leelii, jokusen erinomaisen levyn mainitakseni). Kuuntelin nuorena paljon metallia, mutta siihenkin tuli mitta täyteen lopulta pääosin siksi, että laulumelodia vie voiton huudosta/örinästä/kiljumisesta kerran kerrasta. Toinen merkittävä tekijä oli kun tajusin, että riffin hyvyys ei oikeuta sitä, että se toistetaan ilman variaatiota kappaleessa 50 kertaa.
Siinä, missä riittävän huono tai juuri sopivalla tavalla huono (tune: humoristiset seksisanoitukset) voivat pilata muuten hyvän kappaleen, loistavakaan teksti ei käytännössä milloinkaan pelasta muuten huonoa kappaletta. En kiistä hetkeäkään hyvien räppärien loistavaa tekstin käsittelyä niin muodollisesti kuin sisällöllisesti, mutta en kiistä sitä Juicenkaan kohdalla enkä kestä Juiceakaan kuunnella, koska musiikkinsa on pääsääntöisesti keskinkertaista ja laulajana hän oli teknisesti onneton.
Samalla on todettava, että pidän kovasti esim. Massive Attackista ja Portisheadista, joissa on aika paljon samaa kuin hyvässä hiphopissa - ero tulee siitä, että niissä myös laulumelodiat ovat yleensä läsnä.
Teen vielä yhden analogian. Elektronisen tanssimusiikin ongelma omasta näkökulmastani on aivan järjetön toistomäärä. Onnistuneissa kappaleissa voin tykätä meiningistä, mutta lopulta olen ensisijaisesti musiikin kuuntelija, en tanssija, eikä musiikkia minun mielessäni ainakaan musiikkina pelasta se, että sitä ei ole suunniteltu kuunneltavaksi kotona, vaan se on suunniteltu tanssittavaksi, mieluiten laittomien piristeiden vaikutuksen alaisena. Tämän nimenomaisen, suunnitellun funktion olemassaolon hyväksyminen ja ymmärtäminen ei tee musiikista edes pientä hitusta parempaa musiikkina. Ehkä tämä on ydinongelma myös hiphopin kanssa.
Minulle taas rytmi, soundit, tuotanto, samplejen käsittely ja flow voivat olla aivan yhtä kiinnostavia musiikillisia asioita. Esimerkiksi Dark Fantasyssa en itse kuule vain samaa looppiä kaksi kolmasosaa kappaleesta. Kuulen saman perusidean ympärille rakennettua kokonaisuutta, jossa muuttuvat rummut, jouset, taustalaulut, samplet, erilaiset äänikerrokset ja Kanyen flow pitävät kappaletta liikkeessä. Se ei kehity melodisesti samalla tavalla kuin vaikka rock- tai klassisen musiikin teos, mutta se voi kehittyä monilla muillakin tavoilla.
Tässä kohtaa ehkä ratkaiseva ero on juuri siinä, mitä keskitymme kuuntelemaan. Sinä kuulet helposti saman idean toistuvan, kun minä saatan kuulla samaa ideaa varioitavan. Vähän sama asia voi tapahtua jazzissa. Joku voi kuulla saman sointukierron toistuvan ja ihmetellä, miksei kappale vain mene eteenpäin. Jazzista pitävä taas kuuntelee improvisaatiota, fraseerausta ja pieniä rytmisiä ja melodisia muutoksia. Se, mikä toiselle on toistoa, voi toiselle olla juuri se musiikin kiinnostavin osa.
Ja oikeastaan tuo sama pätee siihen EDM:ään, josta kirjoitit. Pidän kovasti myös tästä genrestä ja en kuule elektronisessa musiikissa vain yhtä samaa looppiä, jota toistetaan loputtomasti, vaan kuulen nimenomaan eri elementtien asteittaista rakentumista ja poistumista.
Esimerkiksi alussa voi olla pelkkä basso tai hyvin yksinkertainen rytminen kuvio. Sen päälle tulee vähitellen hi-hat, sitten muuta perkussiota, taustalla oleva syntikkamatto tai pieni melodinen kuvio. Jokin elementti voi samalla hiljalleen suodattua pois tai vaimentua, kun toinen alkaa nousta esiin. Bassolinja saattaa pysyä samana, mutta sen päälle tuleva soundi tai sen käsittely muuttuu. Rumpuihin voidaan lisätä uusia iskuja, taukoja tai fillejä. Syntetisaattorin suodatin voi avautua vähitellen, jolloin sama ääni alkaa kuulostaa kirkkaammalta ja suuremmalta. Sitten jokin kerros voidaan yhtäkkiä pudottaa kokonaan pois, jolloin jäljelle jää vain muutama elementti, ennen kuin koko paketti alkaa rakentua uudestaan.
Ja useampi näistä asioista voi tapahtua samaan aikaan: yksi elementti hiipuu samalla kun toinen voimistuu, kolmas tulee uutena mukaan ja neljäs muuttaa rytmistä rooliaan. Siksi sama perusrytmi tai bassokuvio voi pysyä pitkään samana ilman, että kokonaisuus tuntuu minusta staattiselta. Muutos tapahtuu silloin enemmän kerrostumisessa, dynamiikassa, rytmissä, soundeissa ja siinä, mitä milloinkin nostetaan esiin tai jätetään taka-alalle.
Jos tuo riittää sinulle idea-asteella, niin eihän siinä mitään väärää ole. Itse kaipaan hyvässä musiikissa nimenomaan musiikillisia ideoita. Se, että vaikkapa jotain filtteriä ruuvataan ei ole minulle musiikillinen idea vaan tuotannollinen ratkaisu tismalleen samassa mielessä kuin se, että jossain kitarasoolossa käytetään wah-pedaalia. Soolo on se musiikillinen idea, ei wah-pedaali. Efekti voi tuoda mukavaa lisäväriä sooloon, mutta jos soolo on mielikuvituksetonta mollipentatonisen veivaamista edes takaisin, niin se ei muutu kiinnostavaksi sooloksi maukkaallakaan wahin käytöllä, pikemminkin tällöin maukkaalla wahin käytöllä piilotetaan se, että musiikillista ideaa ei oikeasti ole.
"Oikeasti hyvä" musiikki kuulostaa hyvältä pitkälti (ei täysin) riippumatta siitä, miten se on teknisesti toteutettu, tai ainakin sen hyvyyden voi oppia kuulemaan huononkin toteutuksen läpi. Silloin kun itse vielä soittelin bändeissä ja tein biisejä, lopetin kotiäänitystekniikkaani investoinnin siihen, kun olin saavuttanut tason, jossa "tuotanto" ei ollut niin huonoa, että hyvät ideat olisivat jääneet sen alle piiloon, mutta ei myöskään niin hyvää, että huonot ideat olisivat jääneet sen alle piiloon. Kaikki mikä tapahtuu hyvän musiikillisen perusidean päällä, oli se sitten efektejä, jousimattoa, rytmistä kilkutusta tai mitä hyvänsä on tuotannollisia ratkaisuja, ei musiikillista ideaa. Kaikkea tuollaista voidaan lisäillä ja tehdä musiikista mielenkiintoisempaa, mutta riittävän mielenkiintoisten musiikillisten ideoiden puutetta sillä ei voi peittää. Minun korvissani, siis.
Oleellista on se, että kaikkea sitä, mitä kuvailit, voidaan tehdä myös mielenkiintoisen musiikin päälle. Minusta ei ole mitään mieltä tehdä lähtökohtaisesti tylsää musiikkia ja sitten pyrkiä muuttamaan se ei-tylsäksi tuollaisilla keinoilla.
Mitä tulee jazz-analogiaasi, jazzinkin päälle ainakin hitusen ymmärtävänä olen oikeastaan Coltranen ja kumppanien puolesta loukkaantunut, että vertaat sitä edm:ään ja hiphopiin. Hyvä jazz ei paljon muuta olekaan kuin musiikillisia ideoita. Se, että impropohjaisessa jazzissa musiikilliset ideat eivät ole kirjoitetuissa melodioissa vaan improvisaatiossa ei tee niistä ei-musiikillisia ideoita. Se, että filtterin ruuvaaminen ja elementtien feidaaminen sisään ja ulos muuttavat kuulokuvaa ei tee niistä musiikillisia ideoita.
Se ei tarkoita, että olisit väärässä pitäessäsi niistä. Mutta niin pitkälle kuin nimenomaan musiikkia itseään voidaan arvostella objektiivisesti (ehkä pikemminkin intersubjektiivisesti), ei ole mitenkään liioittelua sanoa, että hiphop ja edm eivät keskimäärin ole kovinkaan laadukasta musiikkia. Myös minä pidän joistakin vähemmän laadukkaista levyistä - 30 Seconds to Marsin A Beautiful Lie tulee aina ensimmäisenä mieleen. Objektiivisilla mittareilla se on kehno, mutta pidän Jared Leton äänestä, rumpalin rumputyöskentelystä ja yleisestä fiiliksestä. Se, että melodialiike b3-2-b7 löytyy sellaisenaan varmaan viidestä eri kappaleesta levyllä ei tee siitä huonoa kuunneltavaa minulle, vaikka se tekeekin siitä huonoa, tai ainakin ei-kovin-hyvää, musiikkia.
Minusta tässä menee olennaisesti kaksi asiaa sekaisin: melodian määrä ja musiikillisten ideoiden määrä. Se, että sinun musiikki-ihanteessasi musiikilliset ideat ilmenevät ensisijaisesti melodian ja harmonian kautta, ei tarkoita, että melodian vähäisempi määrä tarkoittaisi ideoiden vähäisempää määrää. Jos hiphop-kappaleessa vaihtelevat rytminen fraseeraus, flow, samplejen käsittely, groove, tekstuuri, dynamiikka ja eri elementtien keskinäinen suhde, siinä voi olla valtavasti musiikillisia ideoita ilman, että melodinen materiaali vaihtuu jatkuvasti. Ja aivan yhtä hyvin sinun musiikistasi voi puuttua sellaisia rytmisiä, teksturaalisia tai fraseerauksellisia ideoita, joita hiphopissa on runsaasti. Siksi en oikein ymmärrä väitettä, että sinun musiikissasi olisi lähtökohtaisesti “enemmän musiikillisia ideoita”. Siinä voi olla enemmän melodisia ja harmonisia ideoita, mutta se ei ole sama asia kuin enemmän ideoita ylipäätään. Olet vain valinnut musiikillisen idean määritelmäksi ne asiat, joita itse pidät tärkeimpinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se joku swift (shit)
Todellakin. Taylor Swift.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Arttu Wiskari
Wiskari teki laulun Ukrainan evakoista : tuntematon potilas . Vai venäjän sotilaista tuntemattomat potilaat .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Beyonce. Aivan käsittämättömän suosittu ottaen huomioon kuinka huonoja kappaleita. Jotain live-taltiointeja kun katsoo, niin laulaminen pelkkiä hokemia ja aaAAaaa ohohohoooo huutamalla. Kappaleissa ei mitään tarttuvaa kertosäettä tai järkevää melodiaa.
On se yksi Texas Hold'em YouTube
Jazzia silmien väliin YouTube . Stalinin hyökkäyksen ajan laulu .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ozzy Osbourne on ehdottomasti yliarvostetuin artisti.
Beyonce. Aivan käsittämättömän suosittu ottaen huomioon kuinka huonoja kappaleita. Jotain live-taltiointeja kun katsoo, niin laulaminen pelkkiä hokemia ja aaAAaaa ohohohoooo huutamalla. Kappaleissa ei mitään tarttuvaa kertosäettä tai järkevää melodiaa.