Aikuisen lapsen huono omatunto liittyen vanhempien luona kyläilyyn

Ymmärrän ajatuksiasi. En tarkoita syyllistää mutta mitä jos asetat itsesi vanhemman asemaan. Toivoisitko itse vastaavassa tilanteessa että luonasi käytäisiin vai ei käytäisi? Voisitko soittaa vanhemmille esim. kuvapuhelun joskus jollet jaksa niin käydä tms.

Mieti että jos he kuolisivat niin kaipaisitko heitä? Tuntisitko sitten syyllisyyttä kun "ei tullut käytyä usemmin"? 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ajatuksiasi. En tarkoita syyllistää mutta mitä jos asetat itsesi vanhemman asemaan. Toivoisitko itse vastaavassa tilanteessa että luonasi käytäisiin vai ei käytäisi? Voisitko soittaa vanhemmille esim. kuvapuhelun joskus jollet jaksa niin käydä tms.

Mieti että jos he kuolisivat niin kaipaisitko heitä? Tuntisitko sitten syyllisyyttä kun "ei tullut käytyä usemmin"? 

Mitä, jos se vanhempi asettaisi itsensä aikuisen lapsensa asemaan ja lopettaisi manipuloinnin ja valittamisen? Ensin on töistä väsyneenä ja sitten joutuu vielä kuuntelemaan miten kaikki on taas ihan huonosti ja tietenkin siis on aina ollut.

Joskus voi peiliin katsoa se valittaja, joka on ollut ikänsä negatiivinen ja kaataa sen kaiken muiden niskaan. Normaali ihminen ei jaksa sellaista.

-ohis

Ei kaikki vanhemmat valita! Itselläni ainakin ovat asiat suht. kunnossa enkä koskaan valita aikuisille lapsilleni mitään. En myöskään kerro sairauksistani ja krempoistani, joten heidän ei tarvitse niistäkään huolehtia. En ymmärrä mistä tuollainen yleinen valituskäsitys on peräisin.

Toivottavasti tämä antaa jotain näkökulmaa.

Mulla ollut vaikea suhde vanhempiini ja heiltä päin on ollut hyvin asiatonta puuttumista mun ja mun perheen asioihin. Ollaan silti suurinpiirtein väleissä, mun puolelta velvollisuudesta lähinnä. Soittelen vanhempieni kanssa pari kertaa kuussa, mielummin viesteillä vaihdan kuulumiset. Nähdän nyt korona-aikana hyvinkin harvakseltaan, he haluaisivat enemmänkin yhteydenpitoa, mulle tää on maksimi. He eläkkeellä ja ehkä elämä vähän tyhjää.

Mulla myös jo aikuiset lapset, viesteillään välillä tiheämmin välillä harvemmin, se viestii, jolle ns. tulee ikävä. Emme tosiaan näe edes kuukausittain, vaikka asutaan samalla paikkakunnalla, molemmilla on vaativa työ, toisella vuorotyö ja viikonloput menee latautuessa ja aikuisella lapsella on omia menoja. Välillä soitellaan videopuheluita, mikä on kiva. En koe tätä harvaa tapaamistahtia ongelmaksi, en ole pettynyt eikä lapseni tehtävä ole olla minun seuranani tai huvituksenani, en minä ystäviäkään ehdi tavata joka viikko tai edes kuukausittain.

Joten jonkunlainen yhteydenpito on toki hyvä, mutta ei se ihan tervettä ole jos vanhemmat marttyyrina syyllistää aikuista lasta olemaan heidän elämänsä sisältö.

Jospa juttelisit vanhemmillesi ja sanot niinkuin asia on. Soittelet välillä tai tekstailet, käyt sitten kun sopii. Ei se merkitse välittämisen puutetta jos ei koko ajan ole kylässä.

Pisti silmään, että siskolla on kireät välit äitiin. Miksi? Onko hän ollut perheen musta lammas ja onko ap:lle kasattu vastaavasti paineet vanhempien miellyttämisestä? Ei aikuisen lapsen tarvitse viettää vanhempiensa kanssa enemmän aikaa kuin itse haluaa. Se on normaalia itsenäistymistä ja rajanvetoa vamhempiin. Jos siitä tulee kovin syyllinen olo, onko niin että ap:ta on kotona vastuutettu vanhempien tunnereaktioista?

Minun mottoni on, että parempi lyhyt ja mukava tapaaminen silloin tällöin kuin monta huonoa, pitkäkestoista  tapaamista omien vanhempien kanssa. Niistä lyhyistä ja mukavista tapaamisista piristyvät kaikki, mutta huonoista jää olo kuin kantaisi kiviä täynnä olevaa reppua selässään. Sama myös vanhemmilla, jotka saattavat purkaa omaa syylllisyyttään kyselemällä miksi pitää jo nyt lähteä. Siinähän oireillaan myös siitä, ettei kaikki mennyt ihan niin kuin odotettiin. Aikaa myöten paine kasvaa ja tapaaminen on entistä vaikeampaa järjestää.

Koska vanhempasi ovat kunnossa ja kaipaavat sinua voivat he yhtä lailla tulla tapaamaan sinua. Yhtä pitkä matka heiltä on sinulle kuin sinulta heille.

Kuten yksi työterveyslääkärimme kertoi, että ihmisten uupuessa monesta asiasta elämässään neuvoja annetaan myös iäkkäiden vanhempien tapaamiseksi. Jopa niin, että jos se viiden minuutin puhelu kerran kahdessa viikossa on se minkä jaksaa se on sitten se paras. Suhde vanhempiin voi olalhyvinkin haastava ja raskas, jolloin on mietittävä keinoja selvitä heidän kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikki vanhemmat valita! Itselläni ainakin ovat asiat suht. kunnossa enkä koskaan valita aikuisille lapsilleni mitään. En myöskään kerro sairauksistani ja krempoistani, joten heidän ei tarvitse niistäkään huolehtia. En ymmärrä mistä tuollainen yleinen valituskäsitys on peräisin.

Valittajakokemus omasta äidistäni ja anopista.

Oma isäni oli positiivinen ihminen loppuun asti. Äidin nykyinen aika kuluu lähinnä isän ja isän suvun haukkumisessa. Ei lisää kyläily- tai soitteluinnokkuutta. Hän on ollut aina katkera ja tulee sitä aina olemaan.

Minun esikoiseni asuu jo omillaan 1,5 tunnin matkan päässä meistä vanhemmista. Hän tulee käymään kotona silloin, kun hänelle sopii. Hän elää omaa elämäänsä, ei ole minun jatkeeni. Ei tulisi mieleeni syyllistää häntä siitä, että ei käy kotona riittävän usein. Kerron kyllä hänelle, että on ollut ikävä ja on kiva, kun tuli kotiin (silloin, kun tulee). En ymmärrä ap:n vanhempien reaktiota. Ei lapsuudenkodissa ramppaaminen ole mikään velvollisuus. Äitinä olen mielestäni onnistunut, jos lapseni onnistuu rakentamaan omaa elämäänsä ja pitää kuitenkin yhteyttä minuun silloin, kun siltä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Minun mottoni on, että parempi lyhyt ja mukava tapaaminen silloin tällöin kuin monta huonoa, pitkäkestoista  tapaamista omien vanhempien kanssa. Niistä lyhyistä ja mukavista tapaamisista piristyvät kaikki, mutta huonoista jää olo kuin kantaisi kiviä täynnä olevaa reppua selässään. Sama myös vanhemmilla, jotka saattavat purkaa omaa syylllisyyttään kyselemällä miksi pitää jo nyt lähteä. Siinähän oireillaan myös siitä, ettei kaikki mennyt ihan niin kuin odotettiin. Aikaa myöten paine kasvaa ja tapaaminen on entistä vaikeampaa järjestää.

Koska vanhempasi ovat kunnossa ja kaipaavat sinua voivat he yhtä lailla tulla tapaamaan sinua. Yhtä pitkä matka heiltä on sinulle kuin sinulta heille.

Kuten yksi työterveyslääkärimme kertoi, että ihmisten uupuessa monesta asiasta elämässään neuvoja annetaan myös iäkkäiden vanhempien tapaamiseksi. Jopa niin, että jos se viiden minuutin puhelu kerran kahdessa viikossa on se minkä jaksaa se on sitten se paras. Suhde vanhempiin voi olalhyvinkin haastava ja raskas, jolloin on mietittävä keinoja selvitä heidän kanssaan.

Äitini luona maksimi kyläilyn kesto on noin 2-4 h, siinäkin on jo liikaa, mutta asumme 300 km päässä, niin ei ihan yhdeksi tunniksi jaksa lähteä.

Puhelunpituus on sitten 40-60 min, äitini suuttuu muutaman minuutin puheluista. Monella vanhuksella on psykiatrisia ongelmia, joita he eivät myönnä. Äitini on ollut useampaan kertaan osastohoidossa, omasta mielestään turhaan.

Voimia kaikille aikuisille lapsille. Olette lujilla vanhusten, töiden ja omien lasten aikataulutuksessa.

Minun vanhempani haluavat tavata mieluusti ainakin kerran viikossa ja soittelevat lähes päivittäin. Ymmärrän sen toki, ovathan lastenlapset heille hyvin rakkaita ja olemme saaneet heiltä valtavan paljon hoitoapua lasten ollessa pieniä. Ongelma vaan on se että katsovat oikeudekseen sanoa mitä huvittaa, ainakin minulle, ei niinkään lapsilleni. Harvassa ovat ne tapaamiset joissa minun lihavuuttani ei moitittaisi tai päiviteltäisi. Samoin arvostellaan kodin pitoa ym vaikka minusta meillä on ihan tavallista, Olen akateemisesti koulutettu vakavarainen perheenäiti mutta mikään ei riitä. Olen jopa ottanut puheeksi tämän loukkaavaksi kokemani arvostelun ja kertonut että vähentää tapaamishalujani. Ei tosin puhettakaan että siitä olisi ollut mitään apua, oikeastaan päinvastoin, se suorastaan kiihdyttää arvostelua. Miten voin olla niin kiittämätön vanhemmilleni, että minä olen heidän lapsensa ja sen vuoksi he nimenomaan voivat sanoa minulle mitä vaan. Ei oikein jaksaisi...

On kohtalotevereita. Ja voi miten vihaan tuota syyllistämistä. Tuo syyllistäminen on yksi iso syy sille, miksi käyn korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Miten vanhemmat voivat olla noin itsekkäitä! Miksi pitää pilata ihmissuhde syyllistämällä, kiristämällä ja uhriutumalla!?

Äitini aloitti tuon jo kun olin teini-ikäinen. Silloin alkoi valitus miten hänellä tulee ikävä ja miten hän tulee kaipaamaan. Se valitus jatkuu yhä. Olen nyt 40-vuotias. On ollut pitkä aika sietää tätä nyrkkeilysäkin roolia kyllä. En tiedä luuleeko hän että minulla ei ole tunteita lainkaan, luuleeko että en ole välillä ihan sairas kun pitää ottaa jatkuvia iskuja vastaan. Vai eikö vain välitä. Syyllistäminen on niin tehokasta että olen melkein katkonut välit kokonaan että se loppuisi.

Haluatko kuolinvuoteellasi syyllisyyden sijaan tuntea surua ja katkeruutta elämättömästä elämästä? Siihen suuntaan asiat nimittäin ovat menossa, jos vielä neljääkymppiä lähestyessäkin tunnet syyllisyyttä siitä, ettet ole vanhemmillasi käymässä joka viikonloppua.

Tuon ikäisenä eletään usein ruuhkavuosia - jos ei lasten, niin usein ainakin työelämän vuoksi. Aika inhottavaa manipulointia, jos eläkkeellä (tai lähes) olevat sukulaiset syyllistävät, jos et rankan työviikon jälkeen vielä lähde ajelemaan heille päin. Kai hekin pääsisivät sinun luoksesi?

Ala pian vetää rajoja ja nirhaise se napanuora jo poikki. Vanhempasi ovat itse vastuussa järjestämään omiin elämiinsä mielekästä sisältöä ilman sinuakin. Ja sinulla on oikeus viettää kullanarvoinen vapaa-aikasi miten haluat.

Päätä itse, milloin haluat mennä tapaamaan ja kuinka usein. Minusta esim. jo 2 kertaa puolessa vuodessa on jo aika usein. Sinulla on myös oikeus määritellä tapaamisen kesto. Ei ole pakko olla vierailulla koko viikonloppua, vaan mielestäni jo parin tunnin kahvittelut ovat ihan riittävästi yhdellä kertaa.

Edellytä myös välillä, että vanhempasi tulevat tapaamaan sinua. Ehkä siinä huomaavat, mitä se vaatii, kun lähtee vapaa-aikaansa viettämään toiselle paikkakunnalle ja toisen ihmisen kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ajatuksiasi. En tarkoita syyllistää mutta mitä jos asetat itsesi vanhemman asemaan. Toivoisitko itse vastaavassa tilanteessa että luonasi käytäisiin vai ei käytäisi? Voisitko soittaa vanhemmille esim. kuvapuhelun joskus jollet jaksa niin käydä tms.

Mieti että jos he kuolisivat niin kaipaisitko heitä? Tuntisitko sitten syyllisyyttä kun "ei tullut käytyä usemmin"? 

Mitä, jos se vanhempi asettaisi itsensä aikuisen lapsensa asemaan ja lopettaisi manipuloinnin ja valittamisen? Ensin on töistä väsyneenä ja sitten joutuu vielä kuuntelemaan miten kaikki on taas ihan huonosti ja tietenkin siis on aina ollut.

Joskus voi peiliin katsoa se valittaja, joka on ollut ikänsä negatiivinen ja kaataa sen kaiken muiden niskaan. Normaali ihminen ei jaksa sellaista.

-ohis

KIITOS tästä kommentista 💛 Kokemukseni on meinaan juuri niinkuin kirjoitat - äidillä tuntuu aina olevan joku stressi tai asia huonosti, tuntuu että hän jollain tavalla nauttii siitä että saa velloa negatiivisuudessa ja huonossa olossa. Hän ei myöskään aiemmin uskonut jos kerroin et minulle kuuluu hyvää, vaan saattoi käyntini jälkeen lähettää perääni viestin "onko kaikki ok kun näytit väsyneeltä" tms. vaikka siis olisin ollut ihan hyväntuulinen ym. Olen yrittänyt ymmärtää ja sietää, varmaan hänelläkin omat tunnelukkonsa, mut sellanen kyllä imee kaikki energiat lähipiiristä.

-AP

Vierailija kirjoitti:

Minun mottoni on, että parempi lyhyt ja mukava tapaaminen silloin tällöin kuin monta huonoa, pitkäkestoista  tapaamista omien vanhempien kanssa. Niistä lyhyistä ja mukavista tapaamisista piristyvät kaikki, mutta huonoista jää olo kuin kantaisi kiviä täynnä olevaa reppua selässään. Sama myös vanhemmilla, jotka saattavat purkaa omaa syylllisyyttään kyselemällä miksi pitää jo nyt lähteä. Siinähän oireillaan myös siitä, ettei kaikki mennyt ihan niin kuin odotettiin. Aikaa myöten paine kasvaa ja tapaaminen on entistä vaikeampaa järjestää.

Koska vanhempasi ovat kunnossa ja kaipaavat sinua voivat he yhtä lailla tulla tapaamaan sinua. Yhtä pitkä matka heiltä on sinulle kuin sinulta heille.

Kuten yksi työterveyslääkärimme kertoi, että ihmisten uupuessa monesta asiasta elämässään neuvoja annetaan myös iäkkäiden vanhempien tapaamiseksi. Jopa niin, että jos se viiden minuutin puhelu kerran kahdessa viikossa on se minkä jaksaa se on sitten se paras. Suhde vanhempiin voi olalhyvinkin haastava ja raskas, jolloin on mietittävä keinoja selvitä heidän kanssaan.

On tavallista, että vanhemmat ihmiset valittavat vieraan viipyneen liian vähän aikaa. Mutta tietenkään jonkun luona ei voi viipyä pitempään kuin itsellä on aikaa ja voimia.  Minulla oli tuttu vanhus, joka valitti liian lyhyistä tapaamisista, vaikka kävin monta vuotta vapaapäivinä hänen luonaan. Hänen lähiomaisensa olivat jo kuolleet. Alkuaikoina  olin siellä noin kaksi tuntia. Huomaamatta kyläilyt alkoivat venyä. Keitin kahvia, tiskasin, ripustin pyykkiä, etsin kadoksissa olevia esineitä jne. Yksi vierailu saattoi kestää neljä tuntia tai enemmän. Silti  hän lähtiessäni voivotteli, kun lähdin niin pian. Kuulin myöhemmin tuttavilta, että heillä on samanlaisia kokemuksia omien isovanhempien tai muiden sukulaisten kanssa. Yksin asuvalle jonkun käynti voi olla viikon ainoa kohokohta.

Vierailija kirjoitti:

On kohtalotevereita. Ja voi miten vihaan tuota syyllistämistä. Tuo syyllistäminen on yksi iso syy sille, miksi käyn korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Miten vanhemmat voivat olla noin itsekkäitä! Miksi pitää pilata ihmissuhde syyllistämällä, kiristämällä ja uhriutumalla!?

Äitini aloitti tuon jo kun olin teini-ikäinen. Silloin alkoi valitus miten hänellä tulee ikävä ja miten hän tulee kaipaamaan. Se valitus jatkuu yhä. Olen nyt 40-vuotias. On ollut pitkä aika sietää tätä nyrkkeilysäkin roolia kyllä. En tiedä luuleeko hän että minulla ei ole tunteita lainkaan, luuleeko että en ole välillä ihan sairas kun pitää ottaa jatkuvia iskuja vastaan. Vai eikö vain välitä. Syyllistäminen on niin tehokasta että olen melkein katkonut välit kokonaan että se loppuisi.

Syyttääkö äitisi oikeasti sinua yksinäisyydestään? Vai tuntuuko sinusta vaikealta, kun äiti sanoo kaipaavansa sinua. En tunne olosuhteita, mutta kaikki ääneen sanominen ei ole valittamista. Jos ihmisellä on ikävä toista henkilöä, niin kai hänella on lupa sanoa se ääneen? Jos äitisi valittaa ja jankuttaa ikäväänsä minuuttikaupalla, kun tapaatte, niin sano,  että et jaksa kuunnella sellaista puhetta, kun olet väsynyt työpaikan kiireistä (tai mikä perustelu sinulla nyt on). Näitä lukiessa tulee mieleen pitäisikö kirjoittajien mielestä vanhempien loihtia naamalle tekohymy ja esittää jotain roolia omalle lapselleen?  Haluatteko heidän teeskentelevän teille? Tapaatteko ystäviänne vain, jos heillä on kaikki erittäin hyvin? Monilla ihmisillä on salaisia huolia ja pelkoja, joista haluaisi puhua jonkun kanssa, siis silloin tällöin. Ei tietenkään aina.

Olen ottanut pesäeroa omiin vanhempiini viime vuosina.

En vain jaksanut olla se syyllistettävä syntipukki, jota sai tölviä, näpäytellä ja jolle sai kaataa kaiken p:n sumeilematta kannettavaksi.

Olen myös nelikymppinen ja omat lapseni ovat teinejä. Äitini ikävä käytös alkoi valua myös omiin lapsiini ja tämä kyllä herätteli minua tehokkaasti.

Tajusin olleeni syntipukin asemassa koko ikäni ja kuinka minua oli syyllistetty ihan kaikesta ja tähän lapsesta asti ohjelmoituna yritin sitten kaikkeni huolehtiakseni ihan kaikesta ja kaikista.

Ennen kuin otin välimatkaa vanhempiini, oli tätä samaa syyllistämistä kyläilyistä. Välimatkaa lähes 400 km, joten ihan pelkille kahveille ei aina jaksanut lähteä. Vierailut olivat kuitenkin usein tosi raskaita, sain äidiltäni enemmän tai vähemmän avointa arvostelua, lapseni saivat myös, varsinkin kuopukseeni kohdisti joskus aika ikävää arvostelua, isälläni on alkoholi-ongelma, joka eläköidyttyään on pahentunut ja saattoi myös olla paha suustaan.

Ymmärsin, ettei vierailuissa ja yhteydenpidossa ole mitään järkeä.

Aloin muutenkin olla ihan loppu, miehelläni on ollut terveysongelmia, ei mitään hirveän vakavia onneksi, mutta vaikuttavat perheeseemme, omassa työssäni oli melko raskas jakso organisaatiomuutoksen vuoksi ja aikaa pitää olla oikeasti läsnäoloon lapsille.

Aloin todella olla loppuun palamisen partaalla, jolloin välimatkan ottaminen vanhempiini oli suorastaan välttämättömyys.

Kerroin äidilleni puhelimessa ottavani välimatkaa ja tilaa, äitini toisteli puhelimessa kuinka hän on niin yksin ja kuinka hän on vain hyvää tarkoittanut, minkäänlaista keskustelua ei saatu aikaan ja tunsin olevani ihan yhtä näkymätön ja arvoton kuin aina ennenkin, minulla ei ole väliä, kunhan äidillä on asiat hyvin.

Ajoittain tunnen syyllisyyttä, mutta tiedän, että tein mitä on tehtävä oman ja perheeni hyvinvoinnin takia.

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani haluavat tavata mieluusti ainakin kerran viikossa ja soittelevat lähes päivittäin. Ymmärrän sen toki, ovathan lastenlapset heille hyvin rakkaita ja olemme saaneet heiltä valtavan paljon hoitoapua lasten ollessa pieniä. Ongelma vaan on se että katsovat oikeudekseen sanoa mitä huvittaa, ainakin minulle, ei niinkään lapsilleni. Harvassa ovat ne tapaamiset joissa minun lihavuuttani ei moitittaisi tai päiviteltäisi. Samoin arvostellaan kodin pitoa ym vaikka minusta meillä on ihan tavallista, Olen akateemisesti koulutettu vakavarainen perheenäiti mutta mikään ei riitä. Olen jopa ottanut puheeksi tämän loukkaavaksi kokemani arvostelun ja kertonut että vähentää tapaamishalujani. Ei tosin puhettakaan että siitä olisi ollut mitään apua, oikeastaan päinvastoin, se suorastaan kiihdyttää arvostelua. Miten voin olla niin kiittämätön vanhemmilleni, että minä olen heidän lapsensa ja sen vuoksi he nimenomaan voivat sanoa minulle mitä vaan. Ei oikein jaksaisi...

Kuulostaa siltä, että vanhempasi käyttäytyvät ikävästi ja loukkaavat sinua puheillaan ulkonäöstäsi tai taloudenpidosta. Sellaista ei tarvitse kestää.

Yleisesti aiheesta, muidenkin kohdalla. Ei siellä voikaan käydä jos on ristiriitoja tai kokee että äidin seurassa tulisi nöyryytetty tunne. Ehkä voi soitella ja vanhempi käy itse autolla vaikka pihassa joskus. Matkustus voi olla raskasta. Miksi siitä pitäisi kokea huonoa omaatuntoa. Kai vanhemmillakin oli vastuu omasta käytöksestään ja on. Tottakai lapsuuden maisemissa kävisi muuten mielellään tai talo. Jos pelottaa sitä vähemmän sinne voi mennä.

Tunnistan tilanteen.

Olen yli nelikymppinen ainoa lapsi, äitini elää yksin. Soittelemme viikottain ja näemme ehkä kerran kuussa, vaikka asumme n. 30min ajomatkan päässä toisistamme. Koen hyvin vahvasti syyllisyyttä siitä, että en vietä hänen kanssaan enemmän aikaa. Mutta tämän enempään en kerta kaikkiaan pysty.

Arkemme on kiireistä ja olen kärsinyt pari viime vuotta myös työuupumuksesta. Päätin vihdoin tänä syksynä jättää uupumusta aiheuttavan työni. Äitini kommentti oli, että no sepä ammatinvalinta meni sitten pieleen. Ei lohdutusta tai ymmärrystä, pelkkää piikittelyä.

Olen vasta aikuisena alkanut nähdä hänen tyylinsä puhua muista ihmisistä ja myös minusta. Arvostelevaa, piikittelevää valitusta ja aina sen negatiivisen kulman hakemista kaikesta. Kun omat voimavarat on vähissä, en jaksa aina ottaa tuollaista vain olankohautuksella vastaan, vaan ärsyynnyn ja saatan sanoa rumasti.

Silti haluan aina yrittää, sillä hän on ainoa äitini ja minä hänen ainoa lapsensa. Toivon, että jaksan häntä paremmin, kun saan muun elämäni paremmin tasapainoon.