Kysy mitä tahansa adhd-lapsen (11-v.) äidiltä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaako ettet jättänyt lapsilukua kahteen? Vai teitkö vielä tuon kauhutapauksen jälkeen lisää?

Kauhutapaus on vähän turhan raju sana lapsesta, mutta muuten hyvä kysymys. Lapsi on nuorempi kahdesta. Olen joskus miettinyt, olisinko tehnyt toisen lapsen, jos hän olisi ollut ensimmäinen. Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Siksi on hyvä, että lapset tulivat näin päin. Samalla haluan korostaa, että tätä rakasta "kauhutapaustani" en koskaan antaisi pois ja olen hänestä tosi onnellinen - vaikka jotkut päivät kieltämättä vaihtaisin pois.

Oliko niitä lapsia nyt 2 vai 3?

"Meillä on kaksi muutakin lasta, he kasvoivat samassa perheessä ja samoilla säännöillä kuin itsestään, mutta poika ei."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaako ettet jättänyt lapsilukua kahteen? Vai teitkö vielä tuon kauhutapauksen jälkeen lisää?

Kauhutapaus on vähän turhan raju sana lapsesta, mutta muuten hyvä kysymys. Lapsi on nuorempi kahdesta. Olen joskus miettinyt, olisinko tehnyt toisen lapsen, jos hän olisi ollut ensimmäinen. Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Siksi on hyvä, että lapset tulivat näin päin. Samalla haluan korostaa, että tätä rakasta "kauhutapaustani" en koskaan antaisi pois ja olen hänestä tosi onnellinen - vaikka jotkut päivät kieltämättä vaihtaisin pois.

Oliko niitä lapsia nyt 2 vai 3?

"Meillä on kaksi muutakin lasta, he kasvoivat samassa perheessä ja samoilla säännöillä kuin itsestään, mutta poika ei."

Kaksi itse synnytettyä ja yksi miehen edellisestä liitosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia huolia sinulla on adhd:n johdosta liittyen lapsesi tulevaisuuteen?

Puolisollani on adhd ja sanotaanko nyt vaikka näin, että vaikka isällään ei ole virallista diagnoosia, hän olemassaolollaan kyllä todistaa hyvin vahvasti adhd:n perinnöllisyyden puolesta. Heillä on kuitenkin pitkä ja onnellinen liitto puolisoni äidin kanssa ja joskus jutellessamme hieman yllätyin siitä, että hänen suurin huolensa oli ollut se, että löytääkö lapsensa rinnalleen sellaisen ihmisen, joka ei näe hänessä vain loputonta vikalistaa vaan ymmärtää myös hänen ominaisuuksiensa vahvuuden.

Tosi hyvin kiteytit omankin huoleni: saako lapsi joskus kumppanin, joka ymmärtää häntä ja rakastaa häntä omana itsenään. Mietin myös, löytääkö tosiystäviä ja miten pärjää töissä, tällaisia perusasioita. Näen lapsessa valtavasti hyvää ja huolestuttaa, saako hän käyttää sitä potentiaaliaan. Tilastotiedot vaikkapa siitä, miten monella vangilla on adhd, ovat vähän pelottavia. En nyt suoraan vankilaa pelkää, mutta sitä, että impulsiivinen ja levoton ihminen ajautuu elämässään sivuraiteelle. Mietin usein myös sitä, miten lapseen on vaikuttanut ja vaikuttaa se, että hän saa kuulla paljon moitetta koulussa (ja kotonakin kyllä) siitä, mitä on. Pysyykö hän itse näkemään hyvän itsessään ja rakentuuko hänelle myönteinen kuva, vaikka maailma kertoo hänelle ennen kaikkea hänen puutteistaan.

Minulla on menneisyydessäni jonkin verran huumetaustaa ja vasta puolisooni tutustutta (ja alettuani ymmärtämään kunnolla hänen maailmaansa), tajusin kuinka paljon huumemaailmassa oli nepsyjä. Tilastothan tukevat tätä myös. Yleensä heitä yhdisti sellainen tietyllä tapaa anarkinen ajatusmaailma. Eli miksi he enää yrittäisivät olla osa yhteiskuntaa, kun yhteiskunta ei ole koskaan halunnut heidän olevan osa sitä? He olivat ristiriitainen yhdistelmä huonommuuden tunnetta ja toisaalta sitä, että katsoivat olevansa kuitenkin kaiken järjestelmän yläpuolella.

Puolisoni on saanut vasta aikuisena burnoutin jälkeen diagnoosin ja ilmeisesti etenkin hänen isänsä onnistui kasvattamaan hänelle rautaisen itsetunnon. Hänen oppinsa oli jota kuinkin se, että vaikka ei sopisi johonkin lokeroon, se tarkoita sitä että olisi vääränmuotoinen. Muiden ja yhteiskunnan kanssa pitää tulla toimeen ja hommansa hoitaa niin, että pärjää, mutta muuten ei tarvitse sovitella itseään mihinkään, vaan se elää omannäköistä elämää omilla ehdoillaan. Tämä isältä saatu oppi ja peritty asenne varmaan auttoivat puolisoani läpi niiden vuosien kun sai jatkuvasti kuulla olevansa vääränlainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko vinkkejä siihen, miten jaksaa sukulaisia, jotka eivät ymmärrä lapsen kanssa olevia haasteita? Itsestäni välillä tuntuu, että olisi helpompi vain jäädä kotiin, kuin mennä kylään ja ottaa riski lapsen mahdollisesta vaikeasta käytöksestä, ja sitten sitä seuraavasta epäsuorasta tai suorasta paheksunnasta asiaa ymmärtämättömien taholta. Myös ne hyvää tarkoittavat kasvatusneuvot usein harmittavat, kun ne eivät vain toimi erityislapsen kanssa. Eikä lapsi muutu ”normaaliksi” vaikka esim. isovanhemmat kuinka niin toivoisivat. 

Ymmärrän. Meillä on onneksi ollut isovanhempien kanssa hyvä tuuri ymmärryksen suhteen, mutta muuten aina ei. Joskus on tehnyt mieli myös vieraammille vaikka leikkipuistossa sanoa, että kyllä minä kasvatan lastani ja meillä on rajat. Vaikka eihän tuollaisenkaan sanominen auta. Itse olen ehkä vähän hyväksynyt sen, että ihmiset eivät ymmärrä kaikkea ja yritän olla välittämättä. Joissain kyläpaikoissa emme enää käy, mutta eivät ne niin mieluisia olleetkaan. Kasvatusneuvoista olen vaihtelevasti joko sanonut napakasti, että ne eivät adhd:ssa auta tai ajatellut, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. 

Kiitos paljon vastauksesta! Hyviä ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tiedät että lapsellasi on adhd etkä ole vain kasvattanut häntä ilman rajoja ja syytät nyt diagnoosia?

Meilläkin erittäin vilkas 11-vuotias poika, mutta johdonmukaisesti opettamalla ja neuvomalla on kyllä pienestä pitäen osannut käyttäytyä ja noudttaa ohjeita. Se, että vauhtia riittää välillä liiankin kanssa, koettelee välillä kärsivällisyyttä, mutta silloin vain ajattelen, että hyvä kun menee ja liikkuua ja on reipas. Varmaan jos vaatimalla vaatisi, hänellekin joku diagnoosi löytyisi, mutta kuten mieheni aina sanoo " meidän suvun pojat on aina olleet astetta vilkkaampaa lajia".

En pidä lapsista ylipätään, ja erityisellä inholla seuraan parin tuttavaperheen elämää adhd-lasten kanssa. En näe heidän touhussaan mitään hyvää, pelkkää kaaosta ja stressiä, arkea joka minulle näyttää painajaiselta. Vakuuta minut, että elämäsi adhd-lapsen kanssa on mukavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia huolia sinulla on adhd:n johdosta liittyen lapsesi tulevaisuuteen?

Puolisollani on adhd ja sanotaanko nyt vaikka näin, että vaikka isällään ei ole virallista diagnoosia, hän olemassaolollaan kyllä todistaa hyvin vahvasti adhd:n perinnöllisyyden puolesta. Heillä on kuitenkin pitkä ja onnellinen liitto puolisoni äidin kanssa ja joskus jutellessamme hieman yllätyin siitä, että hänen suurin huolensa oli ollut se, että löytääkö lapsensa rinnalleen sellaisen ihmisen, joka ei näe hänessä vain loputonta vikalistaa vaan ymmärtää myös hänen ominaisuuksiensa vahvuuden.

Tosi hyvin kiteytit omankin huoleni: saako lapsi joskus kumppanin, joka ymmärtää häntä ja rakastaa häntä omana itsenään. Mietin myös, löytääkö tosiystäviä ja miten pärjää töissä, tällaisia perusasioita. Näen lapsessa valtavasti hyvää ja huolestuttaa, saako hän käyttää sitä potentiaaliaan. Tilastotiedot vaikkapa siitä, miten monella vangilla on adhd, ovat vähän pelottavia. En nyt suoraan vankilaa pelkää, mutta sitä, että impulsiivinen ja levoton ihminen ajautuu elämässään sivuraiteelle. Mietin usein myös sitä, miten lapseen on vaikuttanut ja vaikuttaa se, että hän saa kuulla paljon moitetta koulussa (ja kotonakin kyllä) siitä, mitä on. Pysyykö hän itse näkemään hyvän itsessään ja rakentuuko hänelle myönteinen kuva, vaikka maailma kertoo hänelle ennen kaikkea hänen puutteistaan.

Minulla on menneisyydessäni jonkin verran huumetaustaa ja vasta puolisooni tutustutta (ja alettuani ymmärtämään kunnolla hänen maailmaansa), tajusin kuinka paljon huumemaailmassa oli nepsyjä. Tilastothan tukevat tätä myös. Yleensä heitä yhdisti sellainen tietyllä tapaa anarkinen ajatusmaailma. Eli miksi he enää yrittäisivät olla osa yhteiskuntaa, kun yhteiskunta ei ole koskaan halunnut heidän olevan osa sitä? He olivat ristiriitainen yhdistelmä huonommuuden tunnetta ja toisaalta sitä, että katsoivat olevansa kuitenkin kaiken järjestelmän yläpuolella.

Puolisoni on saanut vasta aikuisena burnoutin jälkeen diagnoosin ja ilmeisesti etenkin hänen isänsä onnistui kasvattamaan hänelle rautaisen itsetunnon. Hänen oppinsa oli jota kuinkin se, että vaikka ei sopisi johonkin lokeroon, se tarkoita sitä että olisi vääränmuotoinen. Muiden ja yhteiskunnan kanssa pitää tulla toimeen ja hommansa hoitaa niin, että pärjää, mutta muuten ei tarvitse sovitella itseään mihinkään, vaan se elää omannäköistä elämää omilla ehdoillaan. Tämä isältä saatu oppi ja peritty asenne varmaan auttoivat puolisoani läpi niiden vuosien kun sai jatkuvasti kuulla olevansa vääränlainen.

Mäkin ajattelen, että kotoa saatu itsetunto voi kantaa pitkälle, se on lohdullinen ajatus. Samalla pelottaa, riittääkö se kuitenkaan ja mitä maailmalla tulee vastaan. Varmaan tuo huumepiirien nepsy-yleisyys liittyy juuri tuohon ajattelumalliin kuin kuvasit. Ja varmaan myös siihen, että esimerkiksi koulu jää todennäköisemmin kesken kun on vaikea keskittyä, työt samoin, sitten on helpompi luisua ajelehtivaan elämäntapaan, jossa huumeet ovat yleisiä ja saatavilla. Impulsiivisuus varmaan houkuttaa helpommin kokeilemaan. En tiedä, miten ihan addiktion synty ja adhd ehkä liittyvät toisiinsa. Paljon riskitekijöitä on, siitä oon tietoinen. Onneksi riskitekijät eivät tarkoita, että ne automaattisesti toteutuisivat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tiedät että lapsellasi on adhd etkä ole vain kasvattanut häntä ilman rajoja ja syytät nyt diagnoosia?

Meilläkin erittäin vilkas 11-vuotias poika, mutta johdonmukaisesti opettamalla ja neuvomalla on kyllä pienestä pitäen osannut käyttäytyä ja noudttaa ohjeita. Se, että vauhtia riittää välillä liiankin kanssa, koettelee välillä kärsivällisyyttä, mutta silloin vain ajattelen, että hyvä kun menee ja liikkuua ja on reipas. Varmaan jos vaatimalla vaatisi, hänellekin joku diagnoosi löytyisi, mutta kuten mieheni aina sanoo " meidän suvun pojat on aina olleet astetta vilkkaampaa lajia".

Mä ajattelen, että jos ei diagnoosia koe tarvitsevansa, sellaista ei kannata hankkia väkisin. Ihannemaailmassa sellaista ei tietysti ilman syytä saisikaan, mutta joskus ajattelen, että kyllä vaikka adhd-diagnoosi saatetaan antaa aika helpolla tietyissä tapauksissa. Näen tosi selvästi myös sen, että ihmisiä on erilaisia luonteeltaan, eikä kova vilkkauskaan tarkoita adhd:ta, kaikkea ei tarvitse suitsia tai lääkitä. Mutta meille diagnoosi on ollut tärkeä ja hyvä asia. 

Tiesitkö että myös ADHD lapselle voi laittaa rajat ja myös kasvattaa käytöstapoja ? 

Vierailija kirjoitti:

En pidä lapsista ylipätään, ja erityisellä inholla seuraan parin tuttavaperheen elämää adhd-lasten kanssa. En näe heidän touhussaan mitään hyvää, pelkkää kaaosta ja stressiä, arkea joka minulle näyttää painajaiselta. Vakuuta minut, että elämäsi adhd-lapsen kanssa on mukavaa. 

Nyt on vähän liian vaikea tehtävä :) En pysty vakuuttamaan anonyymina anonyymille keskustelupalstalla, että elämä adhd-lapsen äitinä on mukavaa. Ehkä pitää vain sanoa, että suurimmaksi osaksi se on. Meillä ei ole pelkkää kaaosta ja stressiä, vaikka sitäkin kyllä. Joskus on tosi vaikeaa ollut, olen itkenyt ja säälinyt itseäni (ja lasta). Mut sitten taas tavallista hyvää, oman näköistä arkea. Mökkireissuja, lomamatkoja, työssä käymistä, sohvalla loikoilua, lenkkeilyä, lukemista... Voi kyllä olla, että sekin vaikuttaa, että meillä perheessä on vain yksi adhd. Jos olisi useampi adhd-lapsi tai vanhempi/vanhemmat lisäksi, meno voisi olla toisenlaista. Mutta kuten jossain aiemmassa viestissä kirjoitin, tiedän myös adhd-perheitä, joissa ollaan tosi onnellisia (ja perheitä, joissa ei olla).

Ajattelen, vaikka kuulostaakin turhan ylevältä, että olen myös oppinut adhd-lapsen äitinä asioita, joita en olisi muuten oppinut. Olin ehkä vähän turhan omahyväinen ja kaikkitietävä äitinä ja muutenkin, kun oli vain yksi kiltti tyttö. Nyt tajuan enemmän elämästä ja olen armollisempi. Joka päivä en kyllä ole varma, olisinko tällaista oppituntia halunnut, mutta kokonaiskuvassa kyllä vastaan, että se on ollut hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Tiesitkö että myös ADHD lapselle voi laittaa rajat ja myös kasvattaa käytöstapoja ? 

En tiennyt, mutta onneksi sinä kerroit <3 

Vierailija kirjoitti:

Tiesitkö että myös ADHD lapselle voi laittaa rajat ja myös kasvattaa käytöstapoja ? 

Ennen lapsille pidettiin tiukka kuri ja siksi sellaista käytöstä jota nykyisin kutsutaan adhd:ksi ei juuri esiintynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pidä lapsista ylipätään, ja erityisellä inholla seuraan parin tuttavaperheen elämää adhd-lasten kanssa. En näe heidän touhussaan mitään hyvää, pelkkää kaaosta ja stressiä, arkea joka minulle näyttää painajaiselta. Vakuuta minut, että elämäsi adhd-lapsen kanssa on mukavaa. 

Nyt on vähän liian vaikea tehtävä :) En pysty vakuuttamaan anonyymina anonyymille keskustelupalstalla, että elämä adhd-lapsen äitinä on mukavaa. Ehkä pitää vain sanoa, että suurimmaksi osaksi se on. Meillä ei ole pelkkää kaaosta ja stressiä, vaikka sitäkin kyllä. Joskus on tosi vaikeaa ollut, olen itkenyt ja säälinyt itseäni (ja lasta). Mut sitten taas tavallista hyvää, oman näköistä arkea. Mökkireissuja, lomamatkoja, työssä käymistä, sohvalla loikoilua, lenkkeilyä, lukemista... Voi kyllä olla, että sekin vaikuttaa, että meillä perheessä on vain yksi adhd. Jos olisi useampi adhd-lapsi tai vanhempi/vanhemmat lisäksi, meno voisi olla toisenlaista. Mutta kuten jossain aiemmassa viestissä kirjoitin, tiedän myös adhd-perheitä, joissa ollaan tosi onnellisia (ja perheitä, joissa ei olla).

 

Ajattelen, vaikka kuulostaakin turhan ylevältä, että olen myös oppinut adhd-lapsen äitinä asioita, joita en olisi muuten oppinut. Olin ehkä vähän turhan omahyväinen ja kaikkitietävä äitinä ja muutenkin, kun oli vain yksi kiltti tyttö. Nyt tajuan enemmän elämästä ja olen armollisempi. Joka päivä en kyllä ole varma, olisinko tällaista oppituntia halunnut, mutta kokonaiskuvassa kyllä vastaan, että se on ollut hyvä asia.

Olen nelikymppinen nainen ja minulla on tuttavapiirissäni muutama ADHD-diagnoosin omaava mies, jotka ovat kivunneet liike-elämässä hyvinkin korkealle. Kummankaan opiskelupolku ei ollut tavanomainen ja toiselta yliopisto on yhä kesken, mutta se ei ole vauhtia hidastanut. Sivusta katsottuna heidän valttejaan ovat suoruus, mutkattomuus, rohkeus ja tekemisen meininki -- he saavat aikaan siinä, missä muut vasta arpovat. Olisin ylpeä, jos jompi kumpi heistä olisi oma poikani.

He ovat myös toimineet minulle rohkaisevina esimerkkeinä, kun olen pelännyt, onko omallekin lapselleni kenties tulossa kirjaindiagnoosi. Elämässä voi päästä pitkälle diagnoosista huolimatta tai jopa sen ansiosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tiedät että lapsellasi on adhd etkä ole vain kasvattanut häntä ilman rajoja ja syytät nyt diagnoosia?

Meilläkin erittäin vilkas 11-vuotias poika, mutta johdonmukaisesti opettamalla ja neuvomalla on kyllä pienestä pitäen osannut käyttäytyä ja noudttaa ohjeita. Se, että vauhtia riittää välillä liiankin kanssa, koettelee välillä kärsivällisyyttä, mutta silloin vain ajattelen, että hyvä kun menee ja liikkuua ja on reipas. Varmaan jos vaatimalla vaatisi, hänellekin joku diagnoosi löytyisi, mutta kuten mieheni aina sanoo " meidän suvun pojat on aina olleet astetta vilkkaampaa lajia".

Tulit pätetemään että olet parempi ihminen kuin ap?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko elämä lapsen kanssa helpottunut vuosien myötä? Meillä ekaluokkalainen saa kotona edelleen raivareita kuin uhmaikäinen ja ADHD-epäilyäkin on jossain vaiheessa ollut. Onko diagnoosista ollut teillä jotain erityistä hyötyä? Meillä myös toinen lapsi on tasainen ja melko rauhallinen. 

Kyllä elämä on helpottanut, kun vertaa vaikkapa päiväkotivuosiin. Lapsi on kasvanut ja rauhoittunut, ei enää kiipeile kirjahyllyyn tai juokse karkuun kadulla. Toisaalta tilalle on tullut uusia huolia esimerkiksi kouluun ja kavereihin liittyen, ja murrosikä pelottaa. Ajattelen, että päivä kerrallaan. Ja nyt tuntuu, että tämä kuulostaa vähän pessimistiseltä, mutta näin ei oikeasti ole! Meillä on paöjon hyvää tavallista elämää, ja adhd on asia, johon olemme jollain tavalla tottuneet. Diagnoosista on ollut eniten hyötä siinä, että ymmärrän lasta paremmin ja myös nyt tämän ikäisenä hän itse ymmärtää itseään paremmin. Diagnoosi ei ole "lupa käyttäytyä hölmösti" mutta se auttaa löytämään keinoja auttaa lasta. Ja lääkityksen saaminen oli tosi hyvä asia myös. Perheen ulkopuolella tai vaikka koulussa doagnoosista ei ole ollut juuri hyötyä, mutta ei haittaakaan.

Kiitos! Kiva kuulla, että meno on tasoittunut kun ikää on tullut. Minua pelottaa myös murrosikä. Joudumme nyt edelleen esim pitämään lasta välillä kiinni hänen saadessaan noita kiukku/uhmakohtauksia, koska esim heittelee muuten tavaroita tai yrittää jopa lyödä. Niin pelottaa kyllä minkälaista tämä on sitten, kun lapsi on fyysisesti niin iso ettei häntä voi senkään puolesta pitää kiinni. Noh, vielä on vuosia aikaa rauhoittua. Olen itse myös saanut ymmärrystä lasta kohtaan keskusteluista psykologin kanssa ja pelkästään siitä on ollut iso apu. Lapseni pärjää hyvin koulussa ja kaverisuhteissa joten en usko, että meillä lääkitys tai edes virallisen diagnoosin hakeminen välttämättä koskaan tulee ajankohtaiseksi. Mutta kyllä mieleen joskus tulee miten helppoa elämä jo tähän mennessä olisi jos molemmat lapset olisivat tuollaisia normaalin helppoja.