Kysy mitä tahansa adhd-lapsen (11-v.) äidiltä

Vierailija kirjoitti:

Miksi yrität tehdä itsestäsi tärkeän?

Miksi kyselet tyhmiä? Asiallinen ja kiinnostava avaus minulle ja varmasti muillekin. 

Poikani sai jo 4-vuotiaana ADHD-diagnoosin ja on aika kova höpöttämään ja liikkumaan ja huono keskittymään, kaverisuhteet huonot koska on äärimmäisen arka ja ujo ja eikä osaa olla omanikäisten kanssa, on nyt 8v. Miten sinun lapsesi kaverisuhteet, onko kavereita myös vapaa-ajalla? Oletko huolestunut lapsesi kaveriasioista?

Onko elämä lapsen kanssa helpottunut vuosien myötä? Meillä ekaluokkalainen saa kotona edelleen raivareita kuin uhmaikäinen ja ADHD-epäilyäkin on jossain vaiheessa ollut. Onko diagnoosista ollut teillä jotain erityistä hyötyä? Meillä myös toinen lapsi on tasainen ja melko rauhallinen. 

Millaisia huolia sinulla on adhd:n johdosta liittyen lapsesi tulevaisuuteen?

Puolisollani on adhd ja sanotaanko nyt vaikka näin, että vaikka isällään ei ole virallista diagnoosia, hän olemassaolollaan kyllä todistaa hyvin vahvasti adhd:n perinnöllisyyden puolesta. Heillä on kuitenkin pitkä ja onnellinen liitto puolisoni äidin kanssa ja joskus jutellessamme hieman yllätyin siitä, että hänen suurin huolensa oli ollut se, että löytääkö lapsensa rinnalleen sellaisen ihmisen, joka ei näe hänessä vain loputonta vikalistaa vaan ymmärtää myös hänen ominaisuuksiensa vahvuuden.

Onko vinkkejä siihen, miten jaksaa sukulaisia, jotka eivät ymmärrä lapsen kanssa olevia haasteita? Itsestäni välillä tuntuu, että olisi helpompi vain jäädä kotiin, kuin mennä kylään ja ottaa riski lapsen mahdollisesta vaikeasta käytöksestä, ja sitten sitä seuraavasta epäsuorasta tai suorasta paheksunnasta asiaa ymmärtämättömien taholta. Myös ne hyvää tarkoittavat kasvatusneuvot usein harmittavat, kun ne eivät vain toimi erityislapsen kanssa. Eikä lapsi muutu ”normaaliksi” vaikka esim. isovanhemmat kuinka niin toivoisivat. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä aloit epäilemään ettei lapsi ole aivan neurotyypillinen? Missä iässä asia tuli esiin?

Lapsi oli jo vauvana tosi levoton, ja heti, kun alkoi liikkua ja puhua, alkoi myös vauhti. Muistan, miten hän ei esimerkiksi pysynyt istumassa rattaissa lainkaan, vaan pungersi sieltä ylös seisomaan ja avasi remmin, jolla oli kiinni rattaissa. Ei pysynyt sylissä, viuhtoi vain menemään. Koska kokemusta adhd:sta ei ollut, meni varmaan pidempään ennen kuin tajusin kuin olisi muuten mennyt. A Ehkä 3 - 4-vuotiaana aloin ajatella, että asia on niin ja googletin tosi paljon. Silloin ajatus tuntui jotenkin pelottavalta ja toivoin, että adhd:ta ei olisi. Näin mielessäni kauhukuvia hankalasta arjesta. Toivoin, että kyse olisi luonteesta ja "vaikeista vaiheista" kuten uhmaiästä. Itseäni syytin tosi paljon myös. Mutta sitten kun käytös muuttui koko ajan haastavammaksi, aloin suhtautua diagnoosiin myönteisemmin ja lopulta se oli vain puuttuva palanen, joka sai monta asiaa loksahtamaan kohdalleen.

Vierailija kirjoitti:

Olet kelvoton äiti. 
Amen

Näin ajattelin pitkään ja ajattelen välillä yhä. Mutta nykyään osaan ajatella myös, että olen niin hyvä äiti kuin osaan ja olen tehnyt monta asiaa myös oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä aloit epäilemään ettei lapsi ole aivan neurotyypillinen? Missä iässä asia tuli esiin?

Kun kyllästyin kasvattamaan. 
Ap

Tuo oli minusta vähän julma heitto, mutta kukin tavallaan.

Oikea Ap

Vierailija kirjoitti:

Poikani sai jo 4-vuotiaana ADHD-diagnoosin ja on aika kova höpöttämään ja liikkumaan ja huono keskittymään, kaverisuhteet huonot koska on äärimmäisen arka ja ujo ja eikä osaa olla omanikäisten kanssa, on nyt 8v. Miten sinun lapsesi kaverisuhteet, onko kavereita myös vapaa-ajalla? Oletko huolestunut lapsesi kaveriasioista?

Kaverisuhteet ovat suuri huolenaiheeni ja suruni. Lapsella ei ole kavereita vapaa-aikana. Tavallaan ymmärrän sen: hän on herkkä suuttumaan, haluaa määrätä, on äänekäs ja tunkeileva... harva jaksaa sellaista kaveria. Harjottelemme ja muistuttelemme asioista, mutta jotenkin tämä käytös on niin osa häntä, että sitä on tosi vaikea kitkeä. Musertavaa on se, että lapsi itse suree kaverittomuuttaan välillä ja vaikkapa sitä, että ei pääse synttäreille tai kukaan ei laita viestiä. Toisaalta hän on tosi sosiaalinen ja se on ehkä ollut pelastus: hän juttelee mutkattomasti koiranulkoiluttajille ja pitsakuskeille eikä pelkää liikkua yksin. Hän sanoi itse viisaasti, että tulee paremmin toimeen aikuisten kanssa kuin oman ikäisten. Se on varmaan totta. Mutta tätä asiaa suren kyllä paljon. Harrastuksenba on jalkapallo ja se pelastaa yksinäisiä iltoja onneksi, lomilla on kurjempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä aloit epäilemään ettei lapsi ole aivan neurotyypillinen? Missä iässä asia tuli esiin?

Lapsi oli jo vauvana tosi levoton, ja heti, kun alkoi liikkua ja puhua, alkoi myös vauhti. Muistan, miten hän ei esimerkiksi pysynyt istumassa rattaissa lainkaan, vaan pungersi sieltä ylös seisomaan ja avasi remmin, jolla oli kiinni rattaissa. Ei pysynyt sylissä, viuhtoi vain menemään. Koska kokemusta adhd:sta ei ollut, meni varmaan pidempään ennen kuin tajusin kuin olisi muuten mennyt. A Ehkä 3 - 4-vuotiaana aloin ajatella, että asia on niin ja googletin tosi paljon. Silloin ajatus tuntui jotenkin pelottavalta ja toivoin, että adhd:ta ei olisi. Näin mielessäni kauhukuvia hankalasta arjesta. Toivoin, että kyse olisi luonteesta ja "vaikeista vaiheista" kuten uhmaiästä. Itseäni syytin tosi paljon myös. Mutta sitten kun käytös muuttui koko ajan haastavammaksi, aloin suhtautua diagnoosiin myönteisemmin ja lopulta se oli vain puuttuva palanen, joka sai monta asiaa loksahtamaan kohdalleen.

Kiitos vastauksesta

Vierailija kirjoitti:

Onko elämä lapsen kanssa helpottunut vuosien myötä? Meillä ekaluokkalainen saa kotona edelleen raivareita kuin uhmaikäinen ja ADHD-epäilyäkin on jossain vaiheessa ollut. Onko diagnoosista ollut teillä jotain erityistä hyötyä? Meillä myös toinen lapsi on tasainen ja melko rauhallinen. 

Kyllä elämä on helpottanut, kun vertaa vaikkapa päiväkotivuosiin. Lapsi on kasvanut ja rauhoittunut, ei enää kiipeile kirjahyllyyn tai juokse karkuun kadulla. Toisaalta tilalle on tullut uusia huolia esimerkiksi kouluun ja kavereihin liittyen, ja murrosikä pelottaa. Ajattelen, että päivä kerrallaan. Ja nyt tuntuu, että tämä kuulostaa vähän pessimistiseltä, mutta näin ei oikeasti ole! Meillä on paöjon hyvää tavallista elämää, ja adhd on asia, johon olemme jollain tavalla tottuneet. Diagnoosista on ollut eniten hyötä siinä, että ymmärrän lasta paremmin ja myös nyt tämän ikäisenä hän itse ymmärtää itseään paremmin. Diagnoosi ei ole "lupa käyttäytyä hölmösti" mutta se auttaa löytämään keinoja auttaa lasta. Ja lääkityksen saaminen oli tosi hyvä asia myös. Perheen ulkopuolella tai vaikka koulussa doagnoosista ei ole ollut juuri hyötyä, mutta ei haittaakaan.

Kaduttaako ettet jättänyt lapsilukua kahteen? Vai teitkö vielä tuon kauhutapauksen jälkeen lisää?

Kannattiko hankkia lapselle meemi-some-diagnoosi?

Vierailija kirjoitti:

Millaisia huolia sinulla on adhd:n johdosta liittyen lapsesi tulevaisuuteen?

Puolisollani on adhd ja sanotaanko nyt vaikka näin, että vaikka isällään ei ole virallista diagnoosia, hän olemassaolollaan kyllä todistaa hyvin vahvasti adhd:n perinnöllisyyden puolesta. Heillä on kuitenkin pitkä ja onnellinen liitto puolisoni äidin kanssa ja joskus jutellessamme hieman yllätyin siitä, että hänen suurin huolensa oli ollut se, että löytääkö lapsensa rinnalleen sellaisen ihmisen, joka ei näe hänessä vain loputonta vikalistaa vaan ymmärtää myös hänen ominaisuuksiensa vahvuuden.

Tosi hyvin kiteytit omankin huoleni: saako lapsi joskus kumppanin, joka ymmärtää häntä ja rakastaa häntä omana itsenään. Mietin myös, löytääkö tosiystäviä ja miten pärjää töissä, tällaisia perusasioita. Näen lapsessa valtavasti hyvää ja huolestuttaa, saako hän käyttää sitä potentiaaliaan. Tilastotiedot vaikkapa siitä, miten monella vangilla on adhd, ovat vähän pelottavia. En nyt suoraan vankilaa pelkää, mutta sitä, että impulsiivinen ja levoton ihminen ajautuu elämässään sivuraiteelle. Mietin usein myös sitä, miten lapseen on vaikuttanut ja vaikuttaa se, että hän saa kuulla paljon moitetta koulussa (ja kotonakin kyllä) siitä, mitä on. Pysyykö hän itse näkemään hyvän itsessään ja rakentuuko hänelle myönteinen kuva, vaikka maailma kertoo hänelle ennen kaikkea hänen puutteistaan.

Olet kelvoton äiti ja todella laiska kasvattaja mutta kyllä täällä nyt selitetään vaikka mitä. Häpeäisit!

Tsemppiä sinne teille kaikille AP.

En kysele mitään, omilla lapsillani on eri kirjaindiagnooseja. Jotenka tiedän jo minkälaisia haasteita teilläkin on.

Lääkitys on auttanut paljon. Ja alussa piti kokeilla eri lääkkeitä ennenku se oikea löyty.

 Elikkä pitkäjännitteisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Onko vinkkejä siihen, miten jaksaa sukulaisia, jotka eivät ymmärrä lapsen kanssa olevia haasteita? Itsestäni välillä tuntuu, että olisi helpompi vain jäädä kotiin, kuin mennä kylään ja ottaa riski lapsen mahdollisesta vaikeasta käytöksestä, ja sitten sitä seuraavasta epäsuorasta tai suorasta paheksunnasta asiaa ymmärtämättömien taholta. Myös ne hyvää tarkoittavat kasvatusneuvot usein harmittavat, kun ne eivät vain toimi erityislapsen kanssa. Eikä lapsi muutu ”normaaliksi” vaikka esim. isovanhemmat kuinka niin toivoisivat. 

Ymmärrän. Meillä on onneksi ollut isovanhempien kanssa hyvä tuuri ymmärryksen suhteen, mutta muuten aina ei. Joskus on tehnyt mieli myös vieraammille vaikka leikkipuistossa sanoa, että kyllä minä kasvatan lastani ja meillä on rajat. Vaikka eihän tuollaisenkaan sanominen auta. Itse olen ehkä vähän hyväksynyt sen, että ihmiset eivät ymmärrä kaikkea ja yritän olla välittämättä. Joissain kyläpaikoissa emme enää käy, mutta eivät ne niin mieluisia olleetkaan. Kasvatusneuvoista olen vaihtelevasti joko sanonut napakasti, että ne eivät adhd:ssa auta tai ajatellut, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. 

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaako ettet jättänyt lapsilukua kahteen? Vai teitkö vielä tuon kauhutapauksen jälkeen lisää?

Kauhutapaus on vähän turhan raju sana lapsesta, mutta muuten hyvä kysymys. Lapsi on nuorempi kahdesta. Olen joskus miettinyt, olisinko tehnyt toisen lapsen, jos hän olisi ollut ensimmäinen. Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Siksi on hyvä, että lapset tulivat näin päin. Samalla haluan korostaa, että tätä rakasta "kauhutapaustani" en koskaan antaisi pois ja olen hänestä tosi onnellinen - vaikka jotkut päivät kieltämättä vaihtaisin pois.

Vierailija kirjoitti:

Kannattiko hankkia lapselle meemi-some-diagnoosi?

Diagnoosi kannatti hankkia, koska se auttaa ymmärtämään ja auttamaan lasta. Somessa en ole sitä hehkuttanut, kuten en lasteni asioita muutenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Olet kelvoton äiti ja todella laiska kasvattaja mutta kyllä täällä nyt selitetään vaikka mitä. Häpeäisit!

Yritän miettiä, millainen ihminen saa jotain hauskuutta, kun vaivautuu jättämään tällaisen kommentin. En ymmärrä.