Olisivatpa suurimmat murheeni PMS-oireet, synnytyksen jalkeinen masennus, syntymattoman lapsen katkennut kasi, avioero, miehen syrjahyppy....

Olen todella pahoillani menetyksestäsi. Olen monilla eri palstoilla " keskustellut" kanssasi ja tuntuu kuin olisi ystäväperheestä joku mennyt.

Ole vahva lapsesi takia. Voimia elämääsi!

vaikka tuollaiset asiat saattavat sinusta kuoleman edessä tuntua vähäpätöiseltä jokainen mainitsemistasi asioista on sellainen että se voi vammauttaa ihmisen. Onko kituminen kuolemaa parempi?



Paha pms oireilua voidaan verrata mielisairauteen... Ymmärrän että joku kokee aitoa pelkoa kun ei enää kykene hallitsemaan itseään...



Elämä jatkuu läheisen kuoleman jälkeen. Vertailu toisten ihmisten elämään on kuitenkin hedelmätöntä. Kaikki ihmiset eivät kohtaa koskaan elämässään kovinkaan suuria vaikeuksia. Tai voi olla että ihmisellä ei ole kysyä kohdata edes noraamaaliin elämään liittyviä asioita. Jokaisen kuitenkin on elettävä normaalia eläää.



Kuolema ei vastaa kysymyksiin miksi? Eikä anna muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tapahtunut. Kukaan ei ole minulle koskaan uskotellut että saisin elämässäni aina valita vaan täytyy monestikin todeta että elämä ei kysele ja anna vaihtoehtoja. Jos ajattelemme että se on aina meidän valinnassamme miten elämä menee niin se ei ole.



On asioita joihin voimme vaikuttaa kuten mainitsemasi asiat. Ja sitten on asioita jotka on otettava vastaan sellaisina kuin ne vastaan tulevat.

Epäilen... Jos tällä hetkellä vertaat luettelemiasi asioita kuolemaan, ne voivat tuntua pieniltä. Mutta jos sulle vaikkapa muutama vuosi aikaisemmin olisi sattunut tai 10 vuotta myöhemmin sattuisi eteen esim. lapsesi vammautuminen, et ehkä olisi ottanut/ottaisi sitä niin kevyesti.



Taakkojaan ei useinkaan voi valita tai vaihtaa jonkun kanssa, vaikka kuinka haluaisi. Vakavasti sairaan lapsen äiti voi surra lapsensa sairautta, vaikka äiti samaan aikaan olisi onnellinen, että hänen lapsensa ylipäätään on elossa.

Oletko saanut apua ja tukea? Siis ihan kriisiapua, miten lapsesi?



Niin, kuolema ei kysele. Omalle perheelleni olisi voinut käydä hyvin samanlaisesti kuin teille, mutta apua saatiin ajoissa ja katastrofia ei tapahtunut eli en voi sanoa, että tietäisin miltä sinusta tuntuu. Voin vain kertoa, että omaa tapaustani käsittelen edelleen vaikka siitä on 4 vuotta aikaa.



Psykologi ei tuo miestäsi/ lapsesi isää takaisin, mutta hän osaa auttaa sinua elämään tulevaisuudessakin täyttä elämää - vaikka vain lapsesi takia.



Ärsyttääkö sinua täällä olevat kirjoitukset tällä hetkellä? En yhtään ihmettele, ehkä sinun kannattaisikin etsiä vertaistukea vähäksi aikaa jostain sellaisesta paikasta josta sitä oikeasti saat. Täällä on vähän turhan pintaliitoista useimmiten. Ja varmasti tulee vielä sekin aika jolloin jaksat lukea näitäkin juttuja kevyemmin mielin.

On totta, että kaikki nuo mainitsemasi asiat tuntuvat varmasti mitättömiltä kuolemaan verrattuna. En voi kuin toivottaa sinulle ja lapsellesi voimia ja jaksamista arkeenne. Otathan vastaan ystävien auttamisyritykset!

minä myös otan koko sydämestäni osaa miehesi poismenosta.

Sain itse tänään tiedon koulukaverini poismenosta (kahden pienen lapsen isä) ja se tuntuu todella pahalta.

Toivotan sinulle ja läheisillesi jaksamista.

Kannattaa nyt varmasti hakea apua tuohon suruun jostain ihan muualta. Joku ammattilainen osaa varmasti auttaa sinua tuossa hädässä. Tämä on todella huono paikka yrittää saada apua. Ihmisillä on niiiiiiiin paljon erilaiset murheet. Joillekin PMS tuottaa todella pahaa murhetta niinkuin sinulle nyt tämä menetys.

-Voimia!!!!

Jotenkin vaan tuo asioiden tärkeysjärjestys on mennyt uusiksi.

Mulle tuli puhelu sairaalasta:" Meillä on Teille erittäin ikäviä uutisia..."



Kukaan ei edes tarkistanut, olenko auton ratissa. Eli yllätykset eivät aina ole kivoja. (tietenkin soittaja esitteli itsensä ensin)