Tunnetko äidin, joka pakeni lapsiperheen

Onko sinulla siis vastaus siihen, miksi kotona oleminen tuntuu pahalta ja töihin tekee mieli? Taidan itse kuulua juuri tähän ryhmään tällä hetkellä... :(

mutta kuule, sä olet väärässä. Ei mun ydinongelmani ollut se, että lapsen kanssa oleminen olisi tuntunut "pahalta". Ongelma oli siinä, että maailmassa on muutakin kuin se lapsi, ja siitä muustakin on pidettävä huoli. Mulla on moraalinen velvollisuus myös yhteiskuntaa kohtaan. Voin olla hyödyllisempi useammille ihmisille, kun en tyydy jokeltelemaan kotona.

Siihen pyhän äidin muottiin, jossa vietetään vähintään kolme vuotta kotona pullaa leipoen.



Jotkut palaavat töihin taloudellisesta pakosta, jotkut henkisistä/sosiaalisista syistä, mutta aivan yhtä hyviä ihmisiä heidän lapsistaan keskimäärin kasvaa kuin kotiäitienkin lapsista.

kuin yhteiskuntaa kohtaan?! tai jos todellakin ajattelet noin niin sääli lastas:/

vanhemmat ovat näille pienille ihmistaimille kaikki kaikessa. He juuri ovat tulevaisuuden yhteiskunta. Vanhemman velvollisuus on pyrkiä olemaan lapsen kanssa ja taata turvallinen kasvuympäristö vähintään pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Mikään virka tai työtehtävä ei ole niin arvokas, että se ajaa tämän ydintehtävän yli! On sulaa hulluutta uskotella itselleen niin.



Sitä vahinkoa, jonka lapsi kokee joutuessaan eristetyksi vanhemmastaan liian aikaisin, korjaavat sitten terapeutit vuosikausia siellä tulevaisuudessa.

mutta kuule, sä olet väärässä. Ei mun ydinongelmani ollut se, että lapsen kanssa oleminen olisi tuntunut "pahalta". Ongelma oli siinä, että maailmassa on muutakin kuin se lapsi, ja siitä muustakin on pidettävä huoli. Mulla on moraalinen velvollisuus myös yhteiskuntaa kohtaan. Voin olla hyödyllisempi useammille ihmisille, kun en tyydy jokeltelemaan kotona.

Vanhemman velvollisuus on pyrkiä olemaan lapsen kanssa ja taata turvallinen kasvuympäristö vähintään pariksi ensimmäiseksi vuodeksi.

Ei se äiti 100%:sesti mihinkään häviä, vaikka tekisi töitäkin. Kyllä äiti ne tärkeimmät tunnit edelleen viettää lapsen kanssa.



Äitien on ihan turha ylisuoriutua ja leikkiä superäitiä olemall akotona vuosi tolkulla. Suurta osaa äitejä ei ole erityisemmin luotu äideiksi (paitsi tietty tavallaan on joo.....mutta), vaan ovat huomattavasti tehokkaampia työelämässä.

Itse pidän kolmea vuotta rajapyykkinä. Sen jälkeen lapsi yleensä on jo kypsä siirtymään päivähoitoon kokopäiväisesti.



Mutta minulta ei riitä pätkääkään sympatiaa alle 1-vuotiaina lastaan hoitoon laittavia vanhempia kohtaan. Lapsi ei missään nimessä ole silloin hoitoon valmis. Itse söisin vaikka näkkileipää, että saisin pitää niin pienen lapsen kokopäiväisesti luonani.



Terv. päiväkodissa työskennellyt- ja välillä itkenytkin katsellessani pieniä taaperoita ulkosalla toppavaatteissaan, yksin, ilman vanhempiaan, ilman mitään tukea ja turvaa. Heillä ei ole mitään tarvetta kavereille, he vain kaipaavat ja itkevät äidin ja isin syliä.

Noh, olen kyllä täysin eriä mieltä. Haluan kovasti palata hoitovapaalta töihin eikä kyse ole lapsesta tai siitä, että kotona olisi paha olla. Äitiys ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että siitä hetkestä lukien hylätään koko aikaisempi elämä ja jäädään kotiin laulelemaan. Lapsikin voi paremmin jos äiti käy työssä (jos haluaa), saa vähän muutakin tekemistä ja jaksaa sitten iltaisin suuremmalla innolla leikkimistä.

Itse aloitin tänään ketjun, jossa kerroin olevani väsynyt ja turhautunut kotona kahden lapsen kanssa, siitäkös tämä nyt on saanut alkunsa? Vastauksissa minulle ehdotettiin mm. terapiaa, että lapsuudessani on traumoja ja että lapsellani on jo nyt traumoja.



Ei ihme, että monet "pakenevat" työelämään, kun kotonaolevien äitien ajattelumaailma on tällainen. Kauheaa, ei mitään vertaistukea, vaan lyttämistä ja besserwisser-kommentteja.



Ja mikä se isien rooli nyt sitten on? Eivätkö he voi jäädä kotiin ihan yhtä lailla? Isillä on joku pyhä vapautus kaikesta lastenhoitoon liittyvästä?

Tavallaan se on ehkä myös omaa aloitekyvyttömyyttä, mutta etenkin esikoisvauvan äiti on 1.vuoden todella yksin. Miehet tekee pitkää päivää tai ovat työmatkoilla, eivät jaksa "ymmärtää" kotiäidin pieniä murheita jotka ovat kuitenkin sille äidille suuria. Siinä vaiheessa pitäis jaksaa lähteä jonnekin avoimiin kerhoihin yms. hakemaan vertaistukea. Itselleni aukesi ainakin ihan uusi maailma kun lapsi oppi kävelemään ja alettiin puistoilla. Pääsin tapaamaan muita äitejä ja lapsia ja elämä helpottui. Kaikki eivät jaksa sinne saakka vaan lähtevä töihin "taloudellisista" syistä kun lapsi on 9kk. Meillä on lyhennysvapaata asuntolainasta jotta voimme hoitaa lapset kotona vielä.

Lapselle on jo pelkästään neurologisen kehityksen ja kiintymyssuhteen kannalta hyvin tärkeää olla primäärihuoltajan kanssa noin 3-vuotiaaksi saakka. Elää sitä tappavaa, tasaista arkea, samoilla rutiineilla. Juuri siksi on hyvä, että vanhemmat tuntevat tästä asiasta syyllisyyttä ja kenties edes sitä kautta ymmärtävät, että työn täytyy jäädä kakkoseksi lapsen rinnalla.

ei mistään naapurin koirista! Kertokaa minulle, mikä on tärkeämpää kuin lapsen kanssa kotona oleminen siihen saakka, kun lapsi on valmis siirtymään päivähoitoon?

ITerv. päiväkodissa työskennellyt- ja välillä itkenytkin katsellessani pieniä taaperoita ulkosalla toppavaatteissaan, yksin, ilman vanhempiaan, ilman mitään tukea ja turvaa. Heillä ei ole mitään tarvetta kavereille, he vain kaipaavat ja itkevät äidin ja isin syliä.

kyllähän nyt Erkki-Petterin pitää päästä muiden seuraan kun se on niin sosiaalinen ollu jo kolmikuisesta lähtien ja ihan s e l k e ä s t i kaipaa jo kontakteja muihin lapsiin.

Minun asuimaassani, sivistyneessä länsimaassa, äitiysloma on 15 viikkoa, ja on aivan normaalia, että äiti palaa töihin lapsen ollessa siis 3-4 kuukauden ikäinen. Ei puhettakaan, että heitä paheksuttaisiin. Sen sijaan ollaan vähän huolestuneita, jos lasta ei laiteta kouluun (=leikkikouluun) normaalisi 2½-vuotiaana. Ja aivan normaaleja ihmisiä kasvaa näistä lapsista.

Suosittelen, että perehdyt tuoreimpaan tietoon lapsen kiintymyssuhteista, kyvystä muodostaa suhde vieraisiin aikuisiin kehityksen eri vaiheissa, neurologisen kehityksen perusteisiin jne, niin ehkä sitten ymmärrät, miksi ei ole todellakaan lapsen etu tulla vieraannutetuksi vanhemmastaan jo vauvaikäisenä. Eri asia on, että niin tehdään, mutta lapsen etu se ei ole.



Selitä minulle sinun käsityksesi siitä, miten se voisi olla lapselle hyväksi? Jään odottamaan vastaustasi.

töissä vaan saa taukoja ja lämmintä ruokaa

tätä musta-valkoisuutta.



Mikä siinä on ettei voi nähdä vähän muitakin värejä tässä elämässä?



Mitä teinejä te ap ja sen kaltaiset olette? Elämä kun ei aina ole niin mustavalkoista!



Kyllä se elämä opettaa... tässäkin asiassa

Sitä en kiellä, mutta kritiikkini kohdistui siihen tapaan, miten nämä palstan Pyhät Äidit eivät pysty ymmärtämään muiden ihmisten ratkaisuja. Ei ole Ainoaa Oikeaa tapaa elää - vanhemmuudessakaan.



18