Lue keskustelun säännöt.
Kun ikääntyvät vanhemmat eivät uskalla/halua tehdä järjestelyjä sairastumisensa/kuolemansa varalle
25.08.2026 |
Omat isovanhempani (20-luvulla syntyneitä) tekivät hyvissä ajoin ennen kuolemaansa järjestelyitä ja perinnönjakoa. Luopuivat kaupunkiasunnosta ja muuttivat helppoon, vanhuksille suunnattuun rivitaloon, johon sai tarvittaessa hoivapalveluita. Isovanhemmat myivät kesämökin pojilleen (tytöt eivät olisi mökkiä halunneet) ja tytöt saivat vastaavan summan rahana. Mökki siirtyi isälleni ja hänen veljelleen, isovanhemmat kävivät mökillä satunnaisesti, mutta vastuu mökistä kuului jo pojille. Mökki ei ole mikään hulppea, vaan nykymittapuulla hyvin yksinkertainen ja vanha (ei suihkua, ei sisävessaa jne). Olen monta kertaa pyytänyt, että isä ottaisi veljensä kanssa asiakseen avata mökin keittiön lattian tai pyytää ammattilaista tarkastamaan sen. Lattia on painunut ja sitä ei ole 80-luvun jälkeen tarkastettu. Isä ei halua tätä keittiön tarkastamista tehdä "ettei sieltä löytyisi mitään ikävää yllätystä". Isä ei käsitä, että tuo asia jää minulle setvittäväksi, jos hän kuolee. Isän veljen lapset eivät ole kiinnostuneita mökin omistamisesta, eivätkä siellä käy.
Muutenkaan ole tehty mitään valmisteluja vanhempieni/appivanhempieni kuoleman varalle. Ei ole pohdittu, mitä tehdään, jos jompikumpi pariskunnasta kuolee yllättäen/saa sairauskohtauksen ja joutuu hoivakotiin. Ei puhettakaan, että etukäteen olisi mietitty meidän kanssa, että miten asumiskuvioiden, perinnön suhteen tehdään. Oletetaan vain, että kaikki järjestyy aikanaan. Ei käsitetä tippaakaan, miten iso työ meille lapsille voi jäädä selvitettäväksi ihan vain siksi, että vanhemmat eivät ole halunneet näitä asioita miettiä. Kuolemasta puhuminen ei siis ole meillä mikään tabu, mutta näistä järjestelyistä ei jostain syystä puhuta. Olen yrittänyt ottaa asian esille, mutta siitä ei haluta keskustella.
Ajatellaan esim. ison omakotitalon myymistä. Tiedän, että vanhempien omakotitalo menisi nyt kaupaksi. Pienelle paikkakunnalle on rakennettu uusi koulu vanhempien kodin lähelle ja ostajia olisi, mutta asuntoja ko. koulun läheltä on vähän tarjolla. 10 vuoden päästä tilanne on todennäköisesti toinen, kun syntyvyys on laskenut entisestään. En usko, että silloin talo käy kaupaksi samalla tavalla. Ja jos talon myy vasta, kun on joutunut hoivakotiin asumaan, menevät talosta saatavat rahat hoivakotimaksuihin, kun ne katsotaan tuloksi. Jos taas asuntokaupat olisi tehnyt jo aiemmin, ei tilillä valmiiksi olevaan omaisuuteen koskettaisi hoivakotimaksujen vuoksi. Jos asuisi pienellä paikkakunnalla vuokralla vaikka kerrostalossa (mikä on halpaa), ei tarvitsisi murehtia pihatöistä voinnin heikentyessä jne. Eniten harmittaakin tuo, miten pahimmillaan jää itselle setvittäväksi huonokuntoisen vanhuksen talokaupat, kun niitä ei ole tehty hyvänä aikana.
P.S. Jos olet itse tällainen +70 v, niin rakastathan lapsiasi sen verran, ettet jätä heille kaikkea setvittäväksi, vaan hoidat asiasi kuntoon ennen kuolemaasi.
Kommentit (155)
Vierailija kirjoitti:
Omilla vanhemmilla vähän sama. Tulee aivan helvettiä asioiden järjestelystä, kun sen aika on. Ja todennäköisesti tulee eteen jo n. 5 vuoden sisällä. Lisäksi kaikki tulee jäämään yksin minun hoidettavakseni. Stressiä pukkaa jo pelkästä ajatuksesta.
Kämppä myyntiin, roskalava pihalle ja tuhkat tuuleen! Mitä uikutatte!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulisi olla laki että vainajan velat raukeaa sillä hetkellä kun hän kuolee. Lainoittamiseen liittyy riskinsä ja ne tulee kohdistaa usein aivan ihmeellisin ehdoin niitä antaviin pankkeihin, eikä perikuntiin kuolinpesien kautta. Jos pankki antaa riistohintaisen lainan jollekin 70+ vuotiaalle ja jäisi nuolemaan näppejään, olisi se ihan vaan oikeus ja kohtuus.
Velathan raukeaa jos perukirjassa ei ole omaisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Annoin tälle yläpeukun.
Meillä houkuteltiin leskeksi jäänyt kasikymppinen äiti myymään asunto kehyskunnasta ja muuttamaan pääkaupunkiseudulle vuokralle esteettömään senioritaloon palvelukeskuksen viereen, lähemmäs meitä lapsia ja lastenlapsia. Mutta kovaa ja määrätietoista vänkäämistä se vaati, koska hänkin yksinkertaisesti pelkäsi uusia asioita ja oli menettänyt aloitekykynsä. Avustettuna hän onneksi suostui tekemään kuolinsiivouksen ja hankkiutumaan eroon kaikesta ylimääräisestä kuormasta. Oikeasti hän ei menettänyt mitään, eikä hänellä nyt ole hätäpäivää taloudellisestikaan.
Hän menetti kotinsa ja yksityisyytensä.
Asuuko hän jossain steissin nurkassa, vai?
Käsi sydämelle, olisitko itse valmis myymään kotisi ja muuttamaan toiselle puolelle Suomea vain sen takia, että se olisi äitisi mielestä kätevää? Myös vanhuksilla on oikeus asua siellä, missä he tuntevat naapurit, missä heidän muistonsa ovat ja minne he ovat rakkaudella laittaneet kotinsa pystyyn. Jos perintösotkujen selvittäminen tuntuu lapsista vaikealta, he voivat ihan vapaasti luopua perinnöstä, ei sitä ole pakko ottaa vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Jos on kolme lasta eri puolilla suomea kenen hoidettavaksi muutan?
Tyttären.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät tajuakaan, miten vaikeaksi asiat menevät, jos esim. läheinen sairastuu muistisairauteen. On todella vaikea lähteä hoitamaan joitakin asioita, kun toinen ei ole oikeustoimikelpoinen. Ja saattaa pitkään ennen diagnoosin saamista olla puolikuntoinen.
Edunvalvontavaltakirja pitää laatia jo ennen kuin alkaa pätkiä. Sen aktivoiminen vaatii lääkärintodistuksen, mutta eiväthän suomalaiset vanhukset tyypillisesti halua varautua vanhuuteensa, vaan jälkeläiset havahtuvat vasta sitten kun paska on housussa.
Jos olet yhtään lukenut tätä ketjua, niin jälkeläiset ne hereillä ovat. Jo nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Oikeastaan parasta mitä vanhus voi perheelle tehdä on kuolla ajoissa.
Ei, vaan laittaa asiansa kuntoon.
Se ei jouduta kenenkään kuolemaa. Päinvastoin. Siitä voi saada lisävoimia hyvään loppuelämään.
Vieraalle paikkakunnalle omat muistot hävitettynä miniän harmiksi. Kyllä mielipaha ja masennus kuolemaa jouduttaa, yksinäisyys, tutut kävelyreitit jäi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulisi olla laki että vainajan velat raukeaa sillä hetkellä kun hän kuolee. Lainoittamiseen liittyy riskinsä ja ne tulee kohdistaa usein aivan ihmeellisin ehdoin niitä antaviin pankkeihin, eikä perikuntiin kuolinpesien kautta. Jos pankki antaa riistohintaisen lainan jollekin 70+ vuotiaalle ja jäisi nuolemaan näppejään, olisi se ihan vaan oikeus ja kohtuus.
Velathan raukeaa jos perukirjassa ei ole omaisuutta.
Yleensä on asunto tai talo, johon nuo lainat liittyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n huoli on aiheellinen. Voin kokemuksesta kertoa että ei ole helppoa hoitaa ilman aikaisempaa kokemusta perunkirjoitusta, elonjääneen vanhuksen asiat ja vanhan omakotitalon hoito. Omaa elämää ei enää ole. Minä olen ainakin täysin loppu.
Tähän päälle vielä se oma elämä: suurimmalla osalla työ, kenties teini-ikäiset lapset (tai osalla jopa pienemmät), oma talo jne.
Vanhuksen syytäkö se on?
Ei, mutta vanhus voisi armahtaa sitä keski-ikäistä lastaan ja hoitaa omat asiansa kuntoon, eikä jättää niitä lapsensa murheeksi. Sillä lapsella on omankin elämän vastuut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käsi sydämelle, olisitko itse valmis myymään kotisi ja muuttamaan toiselle puolelle Suomea vain sen takia, että se olisi äitisi mielestä kätevää? Myös vanhuksilla on oikeus asua siellä, missä he tuntevat naapurit, missä heidän muistonsa ovat ja minne he ovat rakkaudella laittaneet kotinsa pystyyn. Jos perintösotkujen selvittäminen tuntuu lapsista vaikealta, he voivat ihan vapaasti luopua perinnöstä, ei sitä ole pakko ottaa vastaan.
Olisin. Tietysti. En tule viettämään tässäkään omistusasunnossa loppuelämääni.
Lopeta toisten hypoteettisten perintöjen kadehtiminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Oikeastaan parasta mitä vanhus voi perheelle tehdä on kuolla ajoissa.
Ei, vaan laittaa asiansa kuntoon.
Se ei jouduta kenenkään kuolemaa. Päinvastoin. Siitä voi saada lisävoimia hyvään loppuelämään.
Eli luopua kodistaan, omaisuudestaan, ystävistään ja muistoistaan ja muuttaa yksiöön odottamaan kuolemaa.
Näinhän tämä näkyy olevan. Eläkkeelle jäädessä luovutaan elämästä , muutetaan paikkaan jossa ei tunneta ketään ja ruvetaan odottamaan kuolemaa 20 neliössä noin 20 tavaran kanssa kuin ennen kunnalliskodissa.
Nuoremmat sukupolvet joutuvat elämään koko elämänsä pienessä vuokrayksiössä, sikäli kun eivät saa vakituista työpaikkaa eivätkä parisuhdetta. Passaa sama vanhemmillekin ihmisille. Ei sitä roinaa tarvitse niin tolkuttomasti olla, vähemmälläkin pärjää. Suomalaisista on nyt jo 35 % omalla eläkkeellä, niin millaista luksuselämää pitäisi vielä kustantaa kun ei työssäkäyvienkään rahat tahdo riittää pakollisiin menoihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät tajuakaan, miten vaikeaksi asiat menevät, jos esim. läheinen sairastuu muistisairauteen. On todella vaikea lähteä hoitamaan joitakin asioita, kun toinen ei ole oikeustoimikelpoinen. Ja saattaa pitkään ennen diagnoosin saamista olla puolikuntoinen.
Mitä asioita juuri silloin pitää hoitaa ja miksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n huoli on aiheellinen. Voin kokemuksesta kertoa että ei ole helppoa hoitaa ilman aikaisempaa kokemusta perunkirjoitusta, elonjääneen vanhuksen asiat ja vanhan omakotitalon hoito. Omaa elämää ei enää ole. Minä olen ainakin täysin loppu.
Tähän päälle vielä se oma elämä: suurimmalla osalla työ, kenties teini-ikäiset lapset (tai osalla jopa pienemmät), oma talo jne.
Vanhuksen syytäkö se on?
Ei, mutta vanhus voisi armahtaa sitä keski-ikäistä lastaan ja hoitaa omat asiansa kuntoon, eikä jättää niitä lapsensa murheeksi. Sillä lapsella on omankin elämän vastuut.
Vanhemman on oltava vanhempi loppuun asti. Lapsi saa olla lapsi ikuisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulisi olla laki että vainajan velat raukeaa sillä hetkellä kun hän kuolee. Lainoittamiseen liittyy riskinsä ja ne tulee kohdistaa usein aivan ihmeellisin ehdoin niitä antaviin pankkeihin, eikä perikuntiin kuolinpesien kautta. Jos pankki antaa riistohintaisen lainan jollekin 70+ vuotiaalle ja jäisi nuolemaan näppejään, olisi se ihan vaan oikeus ja kohtuus.
Velathan raukeaa jos perukirjassa ei ole omaisuutta.
Yleensä on asunto tai talo, johon nuo lainat liittyy.
Pankki ottaa silloin talon haltuunsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Oikeastaan parasta mitä vanhus voi perheelle tehdä on kuolla ajoissa.
Ei, vaan laittaa asiansa kuntoon.
Se ei jouduta kenenkään kuolemaa. Päinvastoin. Siitä voi saada lisävoimia hyvään loppuelämään.
Eli luopua kodistaan, omaisuudestaan, ystävistään ja muistoistaan ja muuttaa yksiöön odottamaan kuolemaa.
Vedäpä tumppuun.
Hassua, miten moni kuvittelee, että se vanhuus vuokrakaksiossa olisi huono: todellisuudessa siinä on paljon hyvää.
-Ei tule hillottua kotona enää vanhoja tavaroita, joita ei oikeasti käytä, vaan kotona on vain tärkeät tavarat. Ja ne tärkeät voi sitten hyvin olla niitä valokuva-albumeita ja muita, ei niitä tarvitse roskiin heittää. Tutut taulut yms saa mukaan.
-Koti on pienempi, eikä ole omaa pihaa. Helpompi pitää siistinä, siivous ei ole mahdoton urakka. Koti yhdessä tasossa, sattuu vähemmän haavereita, kaatumisia yms. Tai jos jalka on paketissa, niin pääsee helposti kulkemaan hissillisessä talossa.
-Ei tarvitse stressata, sataako yöllä lunta, kuka kolaa lumet ja leikkaa nurmikot. Melko monella paikkakunnalla saa (keskustan) kerrostaloon tilattua ruokalähetyksen kotiovelle. Terveysasemat, uimahallit, harrastukset yms ovat lähellä. Naapurustossa voi tutustua uusiin ihmisiin.
Voisi tehdä monelle vanhukselle hyvää päästä sieltä hiipuvalta paikkakunnaltaan kaupunkiin, jossa julkinen liikenne toimii ja on palveluita. Mutta pitää könnätä loppuun saakka jossain Perä-Tuuppolassa, jossa ei ole enää edes ruokakauppaa. Enkä ymmärrä sitä kauheaa tavaran hilloamistakaan, kun säilytetään jotain rikkinäisiä valaisimiakin siltä varalta, että joku ne joskus korvaa. Ja jotain märkiä pahvilaatikoita, jos joku joskus vielä tarvitsisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n huoli on aiheellinen. Voin kokemuksesta kertoa että ei ole helppoa hoitaa ilman aikaisempaa kokemusta perunkirjoitusta, elonjääneen vanhuksen asiat ja vanhan omakotitalon hoito. Omaa elämää ei enää ole. Minä olen ainakin täysin loppu.
Tähän päälle vielä se oma elämä: suurimmalla osalla työ, kenties teini-ikäiset lapset (tai osalla jopa pienemmät), oma talo jne.
Vanhuksen syytäkö se on?
Ei, mutta vanhus voisi armahtaa sitä keski-ikäistä lastaan ja hoitaa omat asiansa kuntoon, eikä jättää niitä lapsensa murheeksi. Sillä lapsella on omankin elämän vastuut.
Tämä. Minä rakastan omaa lastani sen verran, että olen hoitanut järjestelyt valmiiksi ja puhunut näistä myös miehen kanssa. Enkä todellakaan tekisi niin, että jättäisin lapseni setvittäväksi ikävät asiani. On minun asiani hoitaa omat asiani kuntoon, ei se ole lapseni tehtävä.
Minusta se kertoo paljon, miten moni isovanhempi-ikäinen on valmis kaatamaan keski-ikäisen lapsensa syliin tämänkin asian. Moni ei auta lastenlasten kanssa, mutta olettaa sen aikuisen lapsen hoitavan sairastuvan isovanhemman asiat. Kaiken sen päälle, mitä se keski-ikäinen jo tekee, kun hoitaa omien lastensa asiat ja omat asiansa. Ja jos naisista on kyse, niin usein vielä hoitavat miehenkin asioita ja ns. yhteisiä asioita.
Näinhän tämä näkyy olevan. Eläkkeelle jäädessä luovutaan elämästä , muutetaan paikkaan jossa ei tunneta ketään ja ruvetaan odottamaan kuolemaa 20 neliössä noin 20 tavaran kanssa kuin ennen kunnalliskodissa.