Lue keskustelun säännöt.
Kun ikääntyvät vanhemmat eivät uskalla/halua tehdä järjestelyjä sairastumisensa/kuolemansa varalle
25.08.2026 |
Omat isovanhempani (20-luvulla syntyneitä) tekivät hyvissä ajoin ennen kuolemaansa järjestelyitä ja perinnönjakoa. Luopuivat kaupunkiasunnosta ja muuttivat helppoon, vanhuksille suunnattuun rivitaloon, johon sai tarvittaessa hoivapalveluita. Isovanhemmat myivät kesämökin pojilleen (tytöt eivät olisi mökkiä halunneet) ja tytöt saivat vastaavan summan rahana. Mökki siirtyi isälleni ja hänen veljelleen, isovanhemmat kävivät mökillä satunnaisesti, mutta vastuu mökistä kuului jo pojille. Mökki ei ole mikään hulppea, vaan nykymittapuulla hyvin yksinkertainen ja vanha (ei suihkua, ei sisävessaa jne). Olen monta kertaa pyytänyt, että isä ottaisi veljensä kanssa asiakseen avata mökin keittiön lattian tai pyytää ammattilaista tarkastamaan sen. Lattia on painunut ja sitä ei ole 80-luvun jälkeen tarkastettu. Isä ei halua tätä keittiön tarkastamista tehdä "ettei sieltä löytyisi mitään ikävää yllätystä". Isä ei käsitä, että tuo asia jää minulle setvittäväksi, jos hän kuolee. Isän veljen lapset eivät ole kiinnostuneita mökin omistamisesta, eivätkä siellä käy.
Muutenkaan ole tehty mitään valmisteluja vanhempieni/appivanhempieni kuoleman varalle. Ei ole pohdittu, mitä tehdään, jos jompikumpi pariskunnasta kuolee yllättäen/saa sairauskohtauksen ja joutuu hoivakotiin. Ei puhettakaan, että etukäteen olisi mietitty meidän kanssa, että miten asumiskuvioiden, perinnön suhteen tehdään. Oletetaan vain, että kaikki järjestyy aikanaan. Ei käsitetä tippaakaan, miten iso työ meille lapsille voi jäädä selvitettäväksi ihan vain siksi, että vanhemmat eivät ole halunneet näitä asioita miettiä. Kuolemasta puhuminen ei siis ole meillä mikään tabu, mutta näistä järjestelyistä ei jostain syystä puhuta. Olen yrittänyt ottaa asian esille, mutta siitä ei haluta keskustella.
Ajatellaan esim. ison omakotitalon myymistä. Tiedän, että vanhempien omakotitalo menisi nyt kaupaksi. Pienelle paikkakunnalle on rakennettu uusi koulu vanhempien kodin lähelle ja ostajia olisi, mutta asuntoja ko. koulun läheltä on vähän tarjolla. 10 vuoden päästä tilanne on todennäköisesti toinen, kun syntyvyys on laskenut entisestään. En usko, että silloin talo käy kaupaksi samalla tavalla. Ja jos talon myy vasta, kun on joutunut hoivakotiin asumaan, menevät talosta saatavat rahat hoivakotimaksuihin, kun ne katsotaan tuloksi. Jos taas asuntokaupat olisi tehnyt jo aiemmin, ei tilillä valmiiksi olevaan omaisuuteen koskettaisi hoivakotimaksujen vuoksi. Jos asuisi pienellä paikkakunnalla vuokralla vaikka kerrostalossa (mikä on halpaa), ei tarvitsisi murehtia pihatöistä voinnin heikentyessä jne. Eniten harmittaakin tuo, miten pahimmillaan jää itselle setvittäväksi huonokuntoisen vanhuksen talokaupat, kun niitä ei ole tehty hyvänä aikana.
P.S. Jos olet itse tällainen +70 v, niin rakastathan lapsiasi sen verran, ettet jätä heille kaikkea setvittäväksi, vaan hoidat asiasi kuntoon ennen kuolemaasi.
Kommentit (155)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Annoin tälle yläpeukun.
Meillä houkuteltiin leskeksi jäänyt kasikymppinen äiti myymään asunto kehyskunnasta ja muuttamaan pääkaupunkiseudulle vuokralle esteettömään senioritaloon palvelukeskuksen viereen, lähemmäs meitä lapsia ja lastenlapsia. Mutta kovaa ja määrätietoista vänkäämistä se vaati, koska hänkin yksinkertaisesti pelkäsi uusia asioita ja oli menettänyt aloitekykynsä. Avustettuna hän onneksi suostui tekemään kuolinsiivouksen ja hankkiutumaan eroon kaikesta ylimääräisestä kuormasta. Oikeasti hän ei menettänyt mitään, eikä hänellä nyt ole hätäpäivää taloudellisestikaan.
Hän menetti kotinsa ja yksityisyytensä.
Ei menettänyt. Koti on siellä minne sen rakentaa, ja hänellä on oikein viihtyisä kaksio senioritalossa. Kyllä hänellä on yksityisyyttä ihan vaikka sinulle jakaa. Senioritalo ei ole laitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asun pk-seudulla. Tapasin perheen, jossa +80 v ikäiset isovanhemmat olivat onneksi tehneet lopulta ratkaisun, että myivät ison omakotitalon satojen kilometrien päässä kaukana maakunnassa ja muuttivat aikuisen lapsensa lähistölle vuokrakerrostaloon. Kaikki voittivat. Teini käy isovanhemmilla kylässä, aikuinen lapsi pystyy hoitamaan vanhempiensa asioita eikä ole huolta siitä, että pitäisi huolehtia isosta omakotitalosta ja sen myymisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Annoin tälle yläpeukun.
Meillä houkuteltiin leskeksi jäänyt kasikymppinen äiti myymään asunto kehyskunnasta ja muuttamaan pääkaupunkiseudulle vuokralle esteettömään senioritaloon palvelukeskuksen viereen, lähemmäs meitä lapsia ja lastenlapsia. Mutta kovaa ja määrätietoista vänkäämistä se vaati, koska hänkin yksinkertaisesti pelkäsi uusia asioita ja oli menettänyt aloitekykynsä. Avustettuna hän onneksi suostui tekemään kuolinsiivouksen ja hankkiutumaan eroon kaikesta ylimääräisestä kuormasta. Oikeasti hän ei menettänyt mitään, eikä hänellä nyt ole hätäpäivää taloudellisestikaan.
Siis oppikaa. Älkää ostako taloja eikä asuntoja. Niistä ei ole kuin harmia. Vuokralla on huoletonta asua. Ja vanhusten tavarat voi raijata kierrätykseen ja jättää ihan minimitarpeet ja ottaa tilit haltuun ettei tuhlaile. Kyllä 200 pitää kuussa ruokaan riittää ja sähköä säästyy kun ustuu pimeissä eikä katso telkkua.
Painu sinä helvettiin. Suomen muuttotappiokunnat ovat täynnä lahoavia mörskiä joissa vanhukset eivät pärjää ja joita kukaan ei osta. Siellä sinunkin äitisi jumittaa eikä pääse edes lääkäriin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Annoin tälle yläpeukun.
Meillä houkuteltiin leskeksi jäänyt kasikymppinen äiti myymään asunto kehyskunnasta ja muuttamaan pääkaupunkiseudulle vuokralle esteettömään senioritaloon palvelukeskuksen viereen, lähemmäs meitä lapsia ja lastenlapsia. Mutta kovaa ja määrätietoista vänkäämistä se vaati, koska hänkin yksinkertaisesti pelkäsi uusia asioita ja oli menettänyt aloitekykynsä. Avustettuna hän onneksi suostui tekemään kuolinsiivouksen ja hankkiutumaan eroon kaikesta ylimääräisestä kuormasta. Oikeasti hän ei menettänyt mitään, eikä hänellä nyt ole hätäpäivää taloudellisestikaan.
Siis oppikaa. Älkää ostako taloja eikä asuntoja. Niistä ei ole kuin harmia. Vuokralla on huoletonta asua. Ja vanhusten tavarat voi raijata kierrätykseen ja jättää ihan minimitarpeet ja ottaa tilit haltuun ettei tuhlaile. Kyllä 200 pitää kuussa ruokaan riittää ja sähköä säästyy kun ustuu pimeissä eikä katso telkkua.
Talon/asunnon ostamisessa ei ole mitään vikaa. Mutta jos ikää alkaa olla +70 v, ei niitä terveitä ja virkeitä elinvuosia ole puolta vuosisataa edessä. Silloin kannattaa myydä isoksi käynyt, työtä vaativa talo. Vuokralla voi asua elämän loppupuolen. Helppoa, ei tarvitse itse murehtia pihatöistä ja huoltomiehen saa soittamalla paikalle ongelmatilanteissa. Ja monilla vähänkään pienemmillä paikkakunnilla vuokrat ovat halpoja eli ei edes kannata ostaa sitä kerrostalokaksiota omaksi, vaan asua vuokralla loppuun asti.
Vierailija kirjoitti:
Asun pk-seudulla. Tapasin perheen, jossa +80 v ikäiset isovanhemmat olivat onneksi tehneet lopulta ratkaisun, että myivät ison omakotitalon satojen kilometrien päässä kaukana maakunnassa ja muuttivat aikuisen lapsensa lähistölle vuokrakerrostaloon. Kaikki voittivat. Teini käy isovanhemmilla kylässä, aikuinen lapsi pystyy hoitamaan vanhempiensa asioita eikä ole huolta siitä, että pitäisi huolehtia isosta omakotitalosta ja sen myymisestä.
Kuka muuttaa lastensa riesaksi? En minä ainakaan. Ja miniöitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tämä liittyy myös siihen ajatukseen, että isovanhemmat näkevät omaisuutensa "vain omanaan". Ei ajatella, että se kuuluisi omille lapsille perintönä, vaan siitä pidetään kynsin hampain kiinni omilla ehdoilla. Suomenruotsalaiset ovat fiksumpia. He näkevät ne kesämökit ja muut "suvun omaisuutena", josta on tarkoitus itsellä pitää huolta niin, että se säilyy seuraaville sukupolville ja jälkipolvet otetaan mökillä oloon/mökistä huolehtimiseen mukaan jo varhain. Paikat tuntuvat suvun yhteisiltä, eikä vain isovanhempien omaisuudelta. Perintö uskalletaan laittaa myös eläessä jakoon, eikä odotella noutajan tuloa. Fiksua minusta, verotuksellisista syistä ja monella muulla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Annoin tälle yläpeukun.
Meillä houkuteltiin leskeksi jäänyt kasikymppinen äiti myymään asunto kehyskunnasta ja muuttamaan pääkaupunkiseudulle vuokralle esteettömään senioritaloon palvelukeskuksen viereen, lähemmäs meitä lapsia ja lastenlapsia. Mutta kovaa ja määrätietoista vänkäämistä se vaati, koska hänkin yksinkertaisesti pelkäsi uusia asioita ja oli menettänyt aloitekykynsä. Avustettuna hän onneksi suostui tekemään kuolinsiivouksen ja hankkiutumaan eroon kaikesta ylimääräisestä kuormasta. Oikeasti hän ei menettänyt mitään, eikä hänellä nyt ole hätäpäivää taloudellisestikaan.
Hän menetti kotinsa ja yksityisyytensä.
Ei menettänyt. Koti on siellä minne sen rakentaa, ja hänellä on oikein viihtyisä kaksio senioritalossa. Kyllä hänellä on yksityisyyttä ihan vaikka sinulle jakaa. Senioritalo ei ole laitos.
Tutut mummut jäi. Ja tunteeko olevansa haitta? Riippuu oletko tytär vai poika.
Hävitittekö valokuvat, nuo turhat rojut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asun pk-seudulla. Tapasin perheen, jossa +80 v ikäiset isovanhemmat olivat onneksi tehneet lopulta ratkaisun, että myivät ison omakotitalon satojen kilometrien päässä kaukana maakunnassa ja muuttivat aikuisen lapsensa lähistölle vuokrakerrostaloon. Kaikki voittivat. Teini käy isovanhemmilla kylässä, aikuinen lapsi pystyy hoitamaan vanhempiensa asioita eikä ole huolta siitä, että pitäisi huolehtia isosta omakotitalosta ja sen myymisestä.
Kuka muuttaa lastensa riesaksi? En minä ainakaan. Ja miniöitten.
On ihan eri asia asua esim. kilometrin päässä omasta aikuisesta lapsesta vs. satojen kilometrien päässä. Eikä se lähellä asuminen tarkoita, että pitää jatkuvasti nähdä. Mutta onhan se eri asia auttaa kauppaostoksissa tai tarkistaa, onko kaikki mummolla ok, jos puhelimeen ei vastata koko päivänä vs. lähteä ajamaan saman asian takia toiselle puolelle Suomea.
Ap:n huoli on aiheellinen. Voin kokemuksesta kertoa että ei ole helppoa hoitaa ilman aikaisempaa kokemusta perunkirjoitusta, elonjääneen vanhuksen asiat ja vanhan omakotitalon hoito. Omaa elämää ei enää ole. Minä olen ainakin täysin loppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asun pk-seudulla. Tapasin perheen, jossa +80 v ikäiset isovanhemmat olivat onneksi tehneet lopulta ratkaisun, että myivät ison omakotitalon satojen kilometrien päässä kaukana maakunnassa ja muuttivat aikuisen lapsensa lähistölle vuokrakerrostaloon. Kaikki voittivat. Teini käy isovanhemmilla kylässä, aikuinen lapsi pystyy hoitamaan vanhempiensa asioita eikä ole huolta siitä, että pitäisi huolehtia isosta omakotitalosta ja sen myymisestä.
Me olemme vinkanneet tästä molemmilla isovanhemmille, että toivoisimme heidän asuvan lähempänä. Omat vanhempani eivät tule muuttamaan, asuvat 6 tunnin ajomatkan päässä. Miehen vanhemmille on meiltä vajaa tunti. En usko, että ovat nyt muuttamassa, mutta todella toivon asian muuttuvan tulevaisuudessa. On paljon helpompi olla arjen asioissa avuksi lähellä kuin ensin ajaa vajaa tunti suuntaansa viedäkseen anoppi lääkäriin/apteekkiin.
Ja kyllä, osa todella haluaa olla vanhempiensa apuna.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n huoli on aiheellinen. Voin kokemuksesta kertoa että ei ole helppoa hoitaa ilman aikaisempaa kokemusta perunkirjoitusta, elonjääneen vanhuksen asiat ja vanhan omakotitalon hoito. Omaa elämää ei enää ole. Minä olen ainakin täysin loppu.
Tähän päälle vielä se oma elämä: suurimmalla osalla työ, kenties teini-ikäiset lapset (tai osalla jopa pienemmät), oma talo jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisen siis pitää eläkkeelle jäädessään antaa elämänsä päätösvalra ja omaisuutensa lapsilleen?
Miten ne suomenruotsalaiset viettää loppuelämänsä sen yhden lusikan ja vaatekerran kanssa kun suvun omaisuus on siirrretty?
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä liittyy myös siihen ajatukseen, että isovanhemmat näkevät omaisuutensa "vain omanaan". Ei ajatella, että se kuuluisi omille lapsille perintönä, vaan siitä pidetään kynsin hampain kiinni omilla ehdoilla. Suomenruotsalaiset ovat fiksumpia. He näkevät ne kesämökit ja muut "suvun omaisuutena", josta on tarkoitus itsellä pitää huolta niin, että se säilyy seuraaville sukupolville ja jälkipolvet otetaan mökillä oloon/mökistä huolehtimiseen mukaan jo varhain. Paikat tuntuvat suvun yhteisiltä, eikä vain isovanhempien omaisuudelta. Perintö uskalletaan laittaa myös eläessä jakoon, eikä odotella noutajan tuloa. Fiksua minusta, verotuksellisista syistä ja monella muulla tavalla.
Kuulostaa kamalalta tuollainen velvoitemökki, jota ei saa edes myydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Annoin tälle yläpeukun.
Meillä houkuteltiin leskeksi jäänyt kasikymppinen äiti myymään asunto kehyskunnasta ja muuttamaan pääkaupunkiseudulle vuokralle esteettömään senioritaloon palvelukeskuksen viereen, lähemmäs meitä lapsia ja lastenlapsia. Mutta kovaa ja määrätietoista vänkäämistä se vaati, koska hänkin yksinkertaisesti pelkäsi uusia asioita ja oli menettänyt aloitekykynsä. Avustettuna hän onneksi suostui tekemään kuolinsiivouksen ja hankkiutumaan eroon kaikesta ylimääräisestä kuormasta. Oikeasti hän ei menettänyt mitään, eikä hänellä nyt ole hätäpäivää taloudellisestikaan.
Siis oppikaa. Älkää ostako taloja eikä asuntoja. Niistä ei ole kuin harmia. Vuokralla on huoletonta asua. Ja vanhusten tavarat voi raijata kierrätykseen ja jättää ihan minimitarpeet ja ottaa tilit haltuun ettei tuhlaile. Kyllä 200 pitää kuussa ruokaan riittää ja sähköä säästyy kun ustuu pimeissä eikä katso telkkua.
Talon/asunnon ostamisessa ei ole mitään vikaa. Mutta jos ikää alkaa olla +70 v, ei niitä terveitä ja virkeitä elinvuosia ole puolta vuosisataa edessä. Silloin kannattaa myydä isoksi käynyt, työtä vaativa talo. Vuokralla voi asua elämän loppupuolen. Helppoa, ei tarvitse itse murehtia pihatöistä ja huoltomiehen saa soittamalla paikalle ongelmatilanteissa. Ja monilla vähänkään pienemmillä paikkakunnilla vuokrat ovat halpoja eli ei edes kannata ostaa sitä kerrostalokaksiota omaksi, vaan asua vuokralla loppuun asti.
Eikä pelkästään se työmäärä, vaan se kasvava velkavuori mikä monesti näihin taloihin liittyy. Kattoremppaa, ikkunaremppaa, oviremppaa, putkiremppaa jne. Velat kasvaa ja tuloksena on monesti kuolinpesä jossa arvonsa menettänyt talo ja isot velat. Siinäpä perillisillä ihmettelemistä, etenkin jos vieläpä leski jää siihen loukkoon luuhaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Oikeastaan parasta mitä vanhus voi perheelle tehdä on kuolla ajoissa.
Ei, vaan laittaa asiansa kuntoon.
Se ei jouduta kenenkään kuolemaa. Päinvastoin. Siitä voi saada lisävoimia hyvään loppuelämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n huoli on aiheellinen. Voin kokemuksesta kertoa että ei ole helppoa hoitaa ilman aikaisempaa kokemusta perunkirjoitusta, elonjääneen vanhuksen asiat ja vanhan omakotitalon hoito. Omaa elämää ei enää ole. Minä olen ainakin täysin loppu.
Tähän päälle vielä se oma elämä: suurimmalla osalla työ, kenties teini-ikäiset lapset (tai osalla jopa pienemmät), oma talo jne.
Vanhuksen syytäkö se on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja keräävä mielipide:
Minusta sairaiden ja/tai iäkkäiden pitäisi jälkikasvuaan ajatellen laittaa asiansa kuntoon ajoissa. Jos on paljon ikää tai sairauksia, niin pitäisi ajatella asiaa myös niiden omien läheisten kannalta. Ei ole mitään herkkua hoitaa huonokuntoisen vanhempansa puolesta asioita, jotka hän on vain lykännyt hamaan tulevaisuuteen.
Oikeastaan parasta mitä vanhus voi perheelle tehdä on kuolla ajoissa.
Ei, vaan laittaa asiansa kuntoon.
Se ei jouduta kenenkään kuolemaa. Päinvastoin. Siitä voi saada lisävoimia hyvään loppuelämään.
Eli luopua kodistaan, omaisuudestaan, ystävistään ja muistoistaan ja muuttaa yksiöön odottamaan kuolemaa.
Jos on kolme lasta eri puolilla suomea kenen hoidettavaksi muutan?
Tulisi olla laki että vainajan velat raukeaa sillä hetkellä kun hän kuolee. Lainoittamiseen liittyy riskinsä ja ne tulee kohdistaa usein aivan ihmeellisin ehdoin niitä antaviin pankkeihin, eikä perikuntiin kuolinpesien kautta. Jos pankki antaa riistohintaisen lainan jollekin 70+ vuotiaalle ja jäisi nuolemaan näppejään, olisi se ihan vaan oikeus ja kohtuus.
Siis oppikaa. Älkää ostako taloja eikä asuntoja. Niistä ei ole kuin harmia. Vuokralla on huoletonta asua. Ja vanhusten tavarat voi raijata kierrätykseen ja jättää ihan minimitarpeet ja ottaa tilit haltuun ettei tuhlaile. Kyllä 200 pitää kuussa ruokaan riittää ja sähköä säästyy kun ustuu pimeissä eikä katso telkkua.