Heitä (naisia) on jotka elävät lastensa kautta. Sillä tavalla voi kuitenkin eläää vain noin 20 vuotta ja sitten iskee oma yksinäisyys.

Minä olen synnyttänyt lapseni, jotka olemme yhdessä heidän isänsä kanssa elättäneet aikuisiksi. Yleensä  18 vuotta se aika normaalien terveiden  lastensa kanssa kestää. Sitten meidän omat lapsemme joutuivat muuttamaan opiskelujensa vuoksi toisille paikkakunnille asumaan.  Kaikki aikuiset lapsemme ovat jo työelämässä ja perustaneet omat perheensä puolisoittensa kanssa.  Me vanhemmat olemme eläkkeellä. Ja kyllä me ihan kahdestaan olemme tässä jo työikäisenäkin elelty eikä mitenkään lastemme kautta. Heillä on ihan  omat elämänsä töineen ja menoineen ja haasteensa elämässään kuten meillä vanhemmillakin.  Perheellisenä elämä on tottakai erilaista kuin ikisinkkuna eläminen. 

Aikuisten lastemme kanssa tietysti vietämme heidän vapaa-aikojen ja lomiensa mukaan yhteistä aikaa seurustellen ja tavaten toisiamme.  Eiköhän se ole ihan normaalia olla yhteyksissä omien lastensa kanssa heidän ollessaan aikuisiakin.  Lisäksi tietysti molemmilla osapuolilla on omat muut ystävänsä, työyhteisön toverit ja sukulaissuhteensa siis perheellistyneillä aikuisilla lapsillaankin puolisoittensa puolesta lisää sukulaisiakin kuin ystävyyssuhteitakin.  

Minullakin on omat ystäväni ja oli ennen lastemme syntymääkin kuten puolisollanikin.  Työkaveritkin aikoinaan. 

En ole keskittynyt elämässäni vain lapsiini ja mukamas heidän kauttaan viettänyt elämääni. Minulla on omia harrastuksia ja puolisollani omansa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tunnistan. Lisäksi äitini eli miehensä kautta, jota piti jalustalla ja samalla toisaalta oli hänen alistamansa. Nyt kun olen avannut omia kokemuksiani isästäni ja lapsuudestani äidille ihan siksi, että haluan kaikkien muidenkin näkevän mitä se oli, hän on jossain identiteettikriisissä. Itse en koe voivani muuttaa mitään tai vaikuttaa mihinkään, mutta en myöskään nykypäivässä hyssyttele ja peittele mitään: aivan sama on, pystyvätkö he kestämään sanomaani. Joku sanoo, että anna vanhusten jo olla rauhassa. Niin tietenkin annankin. Itse he kuitenkin haluavat joskus nähdä ja pitää yhteyttä, enkä silloin ole mikään kiltti ja nöyrä tyttönen, vaan kommentoin, jos näen nykyhetkessä sitä niin kutsuttua tiedostamattomuutta ja käytöstä sen pohjalta.

Äitini ei oikein pysty ottamaan vastaan sitä, että oma mies ei ollutkaan mikään suurmies ja oma äitiystyökin meni omien selvittämättömien traumojen takia vähän sinne päin. Ikäluokalleen tyypillisesti, 80-v., hän sitten yrittää ohittaa ja lakaista näitä puolia menneestä maton alle. Lohtua tuovat erilaiset varstoissa säilytetyt esineet menneestä, joiden katseleminen ja järjesteleminen sitten varmaankin lohduttaa. Tavarat eivät esitä haastavia väitteitä vaan näyttävät kivalta. Niiden varassa voi kokea, että on identiteetti. Kaksi keski-ikäistä lasta on ja heidän lapsensa, mutta ne suhteet menevät jonkinlaisessa virtuaalisuudessa, koska todellisia asioita ei koskaan kohdata. Hyvää päivää kirvesvartta kun kohdataan ja muuten sellaista ajatuksen tason fantasiointia.

Hyvähän se on ettei ole katkeroitunut ja muistele huonoja asioita, vaan muistaa hyvät.

Miksi ihmeessä tuot esiin omaa näkökulmaasi menneisyydestä, varmasti äitisi tietää millaista elämä on ollut. Jos sinä et ole tyytyväinen nykyisyyteen, suosittelen lukemaan "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" tms. 

 

Mennyttä ei voi muuttaa, joten suosittelen sinunkin muistelevan ennemmin hyviä asioita menneisyydestä. Sääliksi käy äitiäsi, että näkiessä menet vain jotain historiallisia asioita paasaamaan.

Eihän se äiti tajua. Joskus pitää saada puhua suunsa puhtaaksi. Jokaisella on oikeus esittää mielipiteensä. Kunhan ei jää liikaa menneeseen kiinni siinäkään asiassa. 

Ehkä kannattaa tuollaiset traumat avautua terapeutille, eikä vanhan äidin päälle. Mitä tuolla voi kuvitella saavuttavansa ja luuleeko olevansa jotenkin parempi? Aivan hirveää käytöstä. Mennyt on mennyttä. 

Samaa mieltä, mitä se hyödyttää vanhoja vanhempiaan enää ruoskia siitä miten huonoja olivat. Se ei vie mitään eteenpäin eikä tule tuosta kun enemmän pahaa mieltä. Omat traumansa kannattaa purkaa ammatti-ihmisen kanssa.

Ymmärrän täysin, jos on sitä tyyppiä, joka ei ole intohimoinen missään lajissa tai työelämässä. Itse en oilein näe mikä olisi syvempi elämäntarkoitus kuin jälkikasvu. Useimmilla kuitenkin varmaan on jokin osa-alue elämässään, johon lapset eivät kuulu, tuskin kovin moni elää täysin lasten kautta, mutta jos elää, niin omahan on valinta.

Ja peruskoulu kestää vain 9 vuotta. Elämässä on erilaisia ajanjaksoja ja sitten tulee jotain muuta tilalle.

Yksinäisyyttä ihminen voi kokea ihan  kuka tahansa, eikä se riipu siitä onko omia lapsia vai ei lainkaan. Eikä se ole siitä kiinni, minkä ikäisiä omat lapsesi ovat tai minkä ikäinen itse olet. 

Itse haluaisin harrastaa ja keskittyä omiin asioihin enemmän, mutta aikuiset lapset ovat tehneet minusta ja miehestäni lastenvahdin sekä koirien hoitajan.