Heitä (naisia) on jotka elävät lastensa kautta. Sillä tavalla voi kuitenkin eläää vain noin 20 vuotta ja sitten iskee oma yksinäisyys.

Äitini on tuollainen. Elää eläkeläisenä yksin tekemättä sen kummempaa. Tärkeää on, että on lapsia ja lapsenlapsia. Minusta on jo vuosikymmenet tuntunut siltä, ettei kyse ole pelkästään meidän pärjäämisestämme elämässämme. Kyse on enemmänkin siitä, että voi omille tuttavilleen kertoilla, miten hänen onnistuneen kasvatustyönsä ansiosta olemme menestyneet. Se mummo, jolla on eniten maisteriksi valmistuneita lapsia ja lapsenlapsia, on kisan voittaja.

No ihan luonnollista tuo on, että kun rakastat jotakuta, haluat viettää aikaa hänen kanssaan. Lasten kotoa pois muutto voi olla tosi rankka ja masentava kokemus. Ihminen haluaa myös kokea itsensä tarpeelliseksi. Vähän empatiaa kehiin?

Kyllä tunnistan. Lisäksi äitini eli miehensä kautta, jota piti jalustalla ja samalla toisaalta oli hänen alistamansa. Nyt kun olen avannut omia kokemuksiani isästäni ja lapsuudestani äidille ihan siksi, että haluan kaikkien muidenkin näkevän mitä se oli, hän on jossain identiteettikriisissä. Itse en koe voivani muuttaa mitään tai vaikuttaa mihinkään, mutta en myöskään nykypäivässä hyssyttele ja peittele mitään: aivan sama on, pystyvätkö he kestämään sanomaani. Joku sanoo, että anna vanhusten jo olla rauhassa. Niin tietenkin annankin. Itse he kuitenkin haluavat joskus nähdä ja pitää yhteyttä, enkä silloin ole mikään kiltti ja nöyrä tyttönen, vaan kommentoin, jos näen nykyhetkessä sitä niin kutsuttua tiedostamattomuutta ja käytöstä sen pohjalta.

Äitini ei oikein pysty ottamaan vastaan sitä, että oma mies ei ollutkaan mikään suurmies ja oma äitiystyökin meni omien selvittämättömien traumojen takia vähän sinne päin. Ikäluokalleen tyypillisesti, 80-v., hän sitten yrittää ohittaa ja lakaista näitä puolia menneestä maton alle. Lohtua tuovat erilaiset varstoissa säilytetyt esineet menneestä, joiden katseleminen ja järjesteleminen sitten varmaankin lohduttaa. Tavarat eivät esitä haastavia väitteitä vaan näyttävät kivalta. Niiden varassa voi kokea, että on identiteetti. Kaksi keski-ikäistä lasta on ja heidän lapsensa, mutta ne suhteet menevät jonkinlaisessa virtuaalisuudessa, koska todellisia asioita ei koskaan kohdata. Hyvää päivää kirvesvartta kun kohdataan ja muuten sellaista ajatuksen tason fantasiointia.

Elin 30 vuotta itselleni, joten mimulla on hyvin aikaa vaikka 30 vuotta elää lapselleni, mutta en elä lapseni kautta silti.

Kun siellä ulkomailla on käydessä tai asuessa niin ihanaa, niin miksi edes välittää jostain (varsinkaan tuntemattomien some-)ihmisten mielipiteistä?

Okei muttasilläkin väliä onko sitä kumppania vai ei Enksi nekään sikuiset  joilla ystäviä vietä enemmön aikaa niiden kanssa, kun oman puolison kanssa? 

Vierailija kirjoitti:

No ihan luonnollista tuo on, että kun rakastat jotakuta, haluat viettää aikaa hänen kanssaan. Lasten kotoa pois muutto voi olla tosi rankka ja masentava kokemus. Ihminen haluaa myös kokea itsensä tarpeelliseksi. Vähän empatiaa kehiin?

Millä perustein väität, ettei aloitus ole empaattinen? Se on vain keskustelunaloitus kiinnostavasta aiheesta, ei syytös. Ei-ap

Itsehän en näistä äitiyshommista mitään tiedä näin vapaaehtoisesti lapsettomana naisena, mutta voisin kuvittella tuon täysin lastensa kautta elämisen olevan nykyään pienen porukan ilmiö.

Mielestäni se on ihan luonnollista, että vanhemman elämä käpristyy useaksi vuodeksi lasten ympärille ja sitten taas aletaan keskittymään omaan elämään, kun lapset ovat riittävän isoja. Lisäksi, kaverit ovat usein saman ikäisiä, eli varmaan kaverisuhteetkin sitten taas alkavat korostumaan, kun on enemmän aikaa ja jaksamista panostaa puolin ja toisin niihin.

Yleisempi ilmiö nykypäivänä näyttäisi olevan se, että kun lapset ovat riittävän isoja ja avioliitto on päättynyt eroon, naiset keskittyvät tyytyväisenä omaan itseensä, vihdoin ensisijaisesti itselleen eläen.

Lähinnä urheilupiireissä olen nähnyt ihmisten elävän lastensa kautta. Ne urheilu intoilija vanhemmat ovat muutenkin ihan sekopäistä porukkaa. Joka joukkueessa jonkun vanhempi on se idiootti jonka oma lapsi on jo ihan kypsä vanhempaansa 

Tunnen erään joka ei puhu mistään muusta kuin lapsistaan ja erityisesti lastensa kavereista.

Kaikki eivät ole samasta puusta veistettyjä. Annan lasteni elää rauhassa omaa elämäänsä, mutta kuuluvat aina myös minun elämääni erittäin tärkeintä. Hyvä aihe silti.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tunnistan. Lisäksi äitini eli miehensä kautta, jota piti jalustalla ja samalla toisaalta oli hänen alistamansa. Nyt kun olen avannut omia kokemuksiani isästäni ja lapsuudestani äidille ihan siksi, että haluan kaikkien muidenkin näkevän mitä se oli, hän on jossain identiteettikriisissä. Itse en koe voivani muuttaa mitään tai vaikuttaa mihinkään, mutta en myöskään nykypäivässä hyssyttele ja peittele mitään: aivan sama on, pystyvätkö he kestämään sanomaani. Joku sanoo, että anna vanhusten jo olla rauhassa. Niin tietenkin annankin. Itse he kuitenkin haluavat joskus nähdä ja pitää yhteyttä, enkä silloin ole mikään kiltti ja nöyrä tyttönen, vaan kommentoin, jos näen nykyhetkessä sitä niin kutsuttua tiedostamattomuutta ja käytöstä sen pohjalta.

Äitini ei oikein pysty ottamaan vastaan sitä, että oma mies ei ollutkaan mikään suurmies ja oma äitiystyökin meni omien selvittämättömien traumojen takia vähän sinne päin. Ikäluokalleen tyypillisesti, 80-v., hän sitten yrittää ohittaa ja lakaista näitä puolia menneestä maton alle. Lohtua tuovat erilaiset varstoissa säilytetyt esineet menneestä, joiden katseleminen ja järjesteleminen sitten varmaankin lohduttaa. Tavarat eivät esitä haastavia väitteitä vaan näyttävät kivalta. Niiden varassa voi kokea, että on identiteetti. Kaksi keski-ikäistä lasta on ja heidän lapsensa, mutta ne suhteet menevät jonkinlaisessa virtuaalisuudessa, koska todellisia asioita ei koskaan kohdata. Hyvää päivää kirvesvartta kun kohdataan ja muuten sellaista ajatuksen tason fantasiointia.

Kasvatukessakin on epäonnistunut kun tuollaisen empatiakyvyttömän ihmisen on saanut aikaan ja eipä tuo omakaan aikuisiän kehityksesi ole kovinkaan kummoista.

Usein monien elämä jatkuu melko samanlaisena. Työpaikka, asuminen, ihmissuhde  ja lapsenlapset, joita hoidetaan. 

Mikäs siinä, jos pitää pysyvyydestä. Omalla kohdallani pientä muuntelua tapahtuu jatkuvasti. Perusasiat pidän tietenkin kunnossa, mutta kauhistaisi jäädä pyörittelemään peukaloita ja odottamaan jonkun tarjoamaa apua.

Lapsenlapset olisivat kivoja, mutta olen aina tiennyt, ettei minusta tule isoäitiä. Voin joskus tulevaisuudessa olla vaikka taloyhtiön yleismummi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tunnistan. Lisäksi äitini eli miehensä kautta, jota piti jalustalla ja samalla toisaalta oli hänen alistamansa. Nyt kun olen avannut omia kokemuksiani isästäni ja lapsuudestani äidille ihan siksi, että haluan kaikkien muidenkin näkevän mitä se oli, hän on jossain identiteettikriisissä. Itse en koe voivani muuttaa mitään tai vaikuttaa mihinkään, mutta en myöskään nykypäivässä hyssyttele ja peittele mitään: aivan sama on, pystyvätkö he kestämään sanomaani. Joku sanoo, että anna vanhusten jo olla rauhassa. Niin tietenkin annankin. Itse he kuitenkin haluavat joskus nähdä ja pitää yhteyttä, enkä silloin ole mikään kiltti ja nöyrä tyttönen, vaan kommentoin, jos näen nykyhetkessä sitä niin kutsuttua tiedostamattomuutta ja käytöstä sen pohjalta.

Äitini ei oikein pysty ottamaan vastaan sitä, että oma mies ei ollutkaan mikään suurmies ja oma äitiystyökin meni omien selvittämättömien traumojen takia vähän sinne päin. Ikäluokalleen tyypillisesti, 80-v., hän sitten yrittää ohittaa ja lakaista näitä puolia menneestä maton alle. Lohtua tuovat erilaiset varstoissa säilytetyt esineet menneestä, joiden katseleminen ja järjesteleminen sitten varmaankin lohduttaa. Tavarat eivät esitä haastavia väitteitä vaan näyttävät kivalta. Niiden varassa voi kokea, että on identiteetti. Kaksi keski-ikäistä lasta on ja heidän lapsensa, mutta ne suhteet menevät jonkinlaisessa virtuaalisuudessa, koska todellisia asioita ei koskaan kohdata. Hyvää päivää kirvesvartta kun kohdataan ja muuten sellaista ajatuksen tason fantasiointia.

Hyvähän se on ettei ole katkeroitunut ja muistele huonoja asioita, vaan muistaa hyvät.

Miksi ihmeessä tuot esiin omaa näkökulmaasi menneisyydestä, varmasti äitisi tietää millaista elämä on ollut. Jos sinä et ole tyytyväinen nykyisyyteen, suosittelen lukemaan "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" tms. 

Mennyttä ei voi muuttaa, joten suosittelen sinunkin muistelevan ennemmin hyviä asioita menneisyydestä. Sääliksi käy äitiäsi, että näkiessä menet vain jotain historiallisia asioita paasaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä urheilupiireissä olen nähnyt ihmisten elävän lastensa kautta. Ne urheilu intoilija vanhemmat ovat muutenkin ihan sekopäistä porukkaa. Joka joukkueessa jonkun vanhempi on se idiootti jonka oma lapsi on jo ihan kypsä vanhempaansa 

Jep, urheilupiireissä varsinkin näitä miehiä, jotka itse eivät menestyneet, niin lapsen pitää menestyä isänkin edestä. Sitten jos lapsi lopettaa harrastuksen niin se on kriisi isälle. 

Lapsi on naiselle usein oman egon jatke. Miehelle egon jatkeeksi riittää usein automobiili. Miehet ovat asiakeskeisempiä ja naiset ihmiskeskeisempiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tunnistan. Lisäksi äitini eli miehensä kautta, jota piti jalustalla ja samalla toisaalta oli hänen alistamansa. Nyt kun olen avannut omia kokemuksiani isästäni ja lapsuudestani äidille ihan siksi, että haluan kaikkien muidenkin näkevän mitä se oli, hän on jossain identiteettikriisissä. Itse en koe voivani muuttaa mitään tai vaikuttaa mihinkään, mutta en myöskään nykypäivässä hyssyttele ja peittele mitään: aivan sama on, pystyvätkö he kestämään sanomaani. Joku sanoo, että anna vanhusten jo olla rauhassa. Niin tietenkin annankin. Itse he kuitenkin haluavat joskus nähdä ja pitää yhteyttä, enkä silloin ole mikään kiltti ja nöyrä tyttönen, vaan kommentoin, jos näen nykyhetkessä sitä niin kutsuttua tiedostamattomuutta ja käytöstä sen pohjalta.

Äitini ei oikein pysty ottamaan vastaan sitä, että oma mies ei ollutkaan mikään suurmies ja oma äitiystyökin meni omien selvittämättömien traumojen takia vähän sinne päin. Ikäluokalleen tyypillisesti, 80-v., hän sitten yrittää ohittaa ja lakaista näitä puolia menneestä maton alle. Lohtua tuovat erilaiset varstoissa säilytetyt esineet menneestä, joiden katseleminen ja järjesteleminen sitten varmaankin lohduttaa. Tavarat eivät esitä haastavia väitteitä vaan näyttävät kivalta. Niiden varassa voi kokea, että on identiteetti. Kaksi keski-ikäistä lasta on ja heidän lapsensa, mutta ne suhteet menevät jonkinlaisessa virtuaalisuudessa, koska todellisia asioita ei koskaan kohdata. Hyvää päivää kirvesvartta kun kohdataan ja muuten sellaista ajatuksen tason fantasiointia.

Hyvähän se on ettei ole katkeroitunut ja muistele huonoja asioita, vaan muistaa hyvät.

Miksi ihmeessä tuot esiin omaa näkökulmaasi menneisyydestä, varmasti äitisi tietää millaista elämä on ollut. Jos sinä et ole tyytyväinen nykyisyyteen, suosittelen lukemaan "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" tms. 

 

Mennyttä ei voi muuttaa, joten suosittelen sinunkin muistelevan ennemmin hyviä asioita menneisyydestä. Sääliksi käy äitiäsi, että näkiessä menet vain jotain historiallisia asioita paasaamaan.

Eihän se äiti tajua. Joskus pitää saada puhua suunsa puhtaaksi. Jokaisella on oikeus esittää mielipiteensä. Kunhan ei jää liikaa menneeseen kiinni siinäkään asiassa. 

No itseasiassa voi elää vaikka 40 vuotta, kun aloittaa kakskymppisenä tai alle ja lopettaa yli neljäkymppisenä lastenteon. Niistä riittää puuhaa ja sisältöä reippaasti yli kuuskymppiseksi. Ja todennäköisesti siinä kohtaa alkaa sit olla liuta lapsenlapsiakin. 

Antaa jokaisen elää elämäänsä miten haluaa, kunhan ei tukahduta lapsiaan. Saa ne lapset silti olla naisen elämän tärkein ja ainoa todella merkityksellinen sisältö. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tunnistan. Lisäksi äitini eli miehensä kautta, jota piti jalustalla ja samalla toisaalta oli hänen alistamansa. Nyt kun olen avannut omia kokemuksiani isästäni ja lapsuudestani äidille ihan siksi, että haluan kaikkien muidenkin näkevän mitä se oli, hän on jossain identiteettikriisissä. Itse en koe voivani muuttaa mitään tai vaikuttaa mihinkään, mutta en myöskään nykypäivässä hyssyttele ja peittele mitään: aivan sama on, pystyvätkö he kestämään sanomaani. Joku sanoo, että anna vanhusten jo olla rauhassa. Niin tietenkin annankin. Itse he kuitenkin haluavat joskus nähdä ja pitää yhteyttä, enkä silloin ole mikään kiltti ja nöyrä tyttönen, vaan kommentoin, jos näen nykyhetkessä sitä niin kutsuttua tiedostamattomuutta ja käytöstä sen pohjalta.

Äitini ei oikein pysty ottamaan vastaan sitä, että oma mies ei ollutkaan mikään suurmies ja oma äitiystyökin meni omien selvittämättömien traumojen takia vähän sinne päin. Ikäluokalleen tyypillisesti, 80-v., hän sitten yrittää ohittaa ja lakaista näitä puolia menneestä maton alle. Lohtua tuovat erilaiset varstoissa säilytetyt esineet menneestä, joiden katseleminen ja järjesteleminen sitten varmaankin lohduttaa. Tavarat eivät esitä haastavia väitteitä vaan näyttävät kivalta. Niiden varassa voi kokea, että on identiteetti. Kaksi keski-ikäistä lasta on ja heidän lapsensa, mutta ne suhteet menevät jonkinlaisessa virtuaalisuudessa, koska todellisia asioita ei koskaan kohdata. Hyvää päivää kirvesvartta kun kohdataan ja muuten sellaista ajatuksen tason fantasiointia.

Hyvähän se on ettei ole katkeroitunut ja muistele huonoja asioita, vaan muistaa hyvät.

Miksi ihmeessä tuot esiin omaa näkökulmaasi menneisyydestä, varmasti äitisi tietää millaista elämä on ollut. Jos sinä et ole tyytyväinen nykyisyyteen, suosittelen lukemaan "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" tms. 

 

Mennyttä ei voi muuttaa, joten suosittelen sinunkin muistelevan ennemmin hyviä asioita menneisyydestä. Sääliksi käy äitiäsi, että näkiessä menet vain jotain historiallisia asioita paasaamaan.

Eihän se äiti tajua. Joskus pitää saada puhua suunsa puhtaaksi. Jokaisella on oikeus esittää mielipiteensä. Kunhan ei jää liikaa menneeseen kiinni siinäkään asiassa. 

Ehkä kannattaa tuollaiset traumat avautua terapeutille, eikä vanhan äidin päälle. Mitä tuolla voi kuvitella saavuttavansa ja luuleeko olevansa jotenkin parempi? Aivan hirveää käytöstä. Mennyt on mennyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tunnistan. Lisäksi äitini eli miehensä kautta, jota piti jalustalla ja samalla toisaalta oli hänen alistamansa. Nyt kun olen avannut omia kokemuksiani isästäni ja lapsuudestani äidille ihan siksi, että haluan kaikkien muidenkin näkevän mitä se oli, hän on jossain identiteettikriisissä. Itse en koe voivani muuttaa mitään tai vaikuttaa mihinkään, mutta en myöskään nykypäivässä hyssyttele ja peittele mitään: aivan sama on, pystyvätkö he kestämään sanomaani. Joku sanoo, että anna vanhusten jo olla rauhassa. Niin tietenkin annankin. Itse he kuitenkin haluavat joskus nähdä ja pitää yhteyttä, enkä silloin ole mikään kiltti ja nöyrä tyttönen, vaan kommentoin, jos näen nykyhetkessä sitä niin kutsuttua tiedostamattomuutta ja käytöstä sen pohjalta.

Äitini ei oikein pysty ottamaan vastaan sitä, että oma mies ei ollutkaan mikään suurmies ja oma äitiystyökin meni omien selvittämättömien traumojen takia vähän sinne päin. Ikäluokalleen tyypillisesti, 80-v., hän sitten yrittää ohittaa ja lakaista näitä puolia menneestä maton alle. Lohtua tuovat erilaiset varstoissa säilytetyt esineet menneestä, joiden katseleminen ja järjesteleminen sitten varmaankin lohduttaa. Tavarat eivät esitä haastavia väitteitä vaan näyttävät kivalta. Niiden varassa voi kokea, että on identiteetti. Kaksi keski-ikäistä lasta on ja heidän lapsensa, mutta ne suhteet menevät jonkinlaisessa virtuaalisuudessa, koska todellisia asioita ei koskaan kohdata. Hyvää päivää kirvesvartta kun kohdataan ja muuten sellaista ajatuksen tason fantasiointia.

Myös sinun kannattaisi hyväksyä, että menneet ovatmenneitä ja katsoa jo eteenpäin.