Muita lapsettomia jotka ei jaksa enää nähdä lapsia saaneita kavereita?

Vierailija kirjoitti:

No sitten et. Ei se ole sen kummempaa. Itselläkin pieniä lapsia ja hankalaa se on tavata lapsettomia, kun eivät ymmärrä esim, että joskus joutuu perumaan tapaamisen, jos lapsi sairastuu. En jaksa sitä loukkaantumista ja suuttumista. Enkä jaksa niin intensiivistä tapaamista, että pitäisi 90% keskittyä koko ajan toiseen ihmiseen. Joskus on mukava olla yhdessä hiljaakin.

Kurjaa, jos sulla on sellaisia ystäviä, jotka ihan oikeasti suuttuvat, jos lapsi sairastuu. Kuulostaa todella oudolta ja epäkohteliaalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä haluan tavata ystäviä ilman lapsia, mua ei kiinnosta mitä lapsille kuuluu ellen sitä erikseen kysy. Ei sen lapsen, koiran, kissan, harrastuksen sun muun tarvitse hallita koko keskustelua siten, että henkilö itse jää taka-alalle. Sitten voin yhtä hyvin olla tapaamatta henkilöä, jos hän käyttää kaiken aikansa kertoakseen IrmaPetterin asioita. Aivan kuten en haluaisi, että toinen henkilö kertoo puolisostaan koko ajan jos kahvilla istutaan, tällöin ihminen itse jää kertomansa asian taakse eikä välttämättä edes kerro oikeasti, että mitä hänelle itselleen kuuluu tai miten hän voi. Ei sellaisesta tapaamisesta jää mitään käteen itselle, en mä ainakaan ajattele, että "kiva nyt tiedän. mitä IrmaPetterille kuuluu" tai "nyt se kertoi puolisostaan kaiken" ja itsestään ei mitään.

Toivottavasti en järkytä sua, mutta sama ongelma toistuu vielä sittenkin, kun lapset on jo (toivottavasti) isoja ja tilalle on tullut hoivavastuu vanhuksista. Sitten taas meidän kuulumiset ovatkin Erkin tai Irjan kuulumisia. Miksikö? Oma elämä ei ole oikeastaan omaa, kun on riittävän isossa mittakaavassa vastuussa toisesta ihmisestä. Jos satut tapamaan mua huono-onnisella viikolla ja kysyt mun kuulumisia, saat kuulla että Annelilla oli taas virtsatulehdus. Ja syy on se, että kyseinen virtsatulehdus laittoi uusiksi koko viikkoni; aiheutti 6 puhelua, yhden ambulanssin tilaamisen, työviikon järjestelyn uusiksi, sillä keskiviikko oli pakko ottaa vapaaksi, draaman siitå kun en muistanut perua kotihoidon käyntiä tuolta kyseiseltä keskiviikolta ja vielä tämän meidän kahvittelun jälkeen mun pitää mennä apteekin kautta Annelin luo. Missä välissä olisin ehtinyt tai jaksanut mitään sellaista, joka täyttäisi sinun määritelmäsi minun omista kuulumisista, jotka olisivat ainoaa käypää vaihdon välinettä vastineeksi sinun kuulumisistasi, jotka sun onneksesi ovat täysin sinun omiasi, eivätkä kenenkään muun?

Huomaatko eron?

"Minä olen aivan jumalattoman väsynyt ja kyllästynyt, koska Annelin ongelmien takia meni koko viikko ihan sekaisin."

vs

"Anneli teki blaablaablaa ja Anneli sanoi blaablaablaa ja Anneli sitä ja Anneli tätä ja Anneli tuota."

Tätä tarkoitin jo aikaisemmassa viestissäni, jossa sanoin, että haluaisin mieluummin sen äidin kuulumisia kuin sen lapsen kuulumisia. Ne ovat eri asioita, vaikka toisiinsa kytkeytyvätkin.

Minulla ei ole omia lapsia, vielä, mutta koska en ole itsekeskeinen mätäsäkki, ymmärrän miksi perheellisillä ystävilläni on mennyt prioriteetit uusiksi.

Kuulostat suoraan sanottuna aika plta ystävältä.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on 17v ja täysi-ikäisiä, että ehkä saan vastata. Tulin äidiksi 22-vuotiaana. Ja jouduin kasvamaan nopeasti sen myötä. Ja muistan vieläkin sen tunteen, miten säälittävän itsekeskeisiltä ja lapsellisilta kavereiden jutut tuntuivat. Minäminäminä. Baarit, reissut, kaveridraamat. Miehetmiehetmiehet. Ja taas minäminäminä. Ja vastaavasti kaverit suhtautuivat säälillä ja välinpitämättömyydellä muhun, mun elämään ja äitiyteen. Oli todellakin viisasta, että toisiamme kunnioittaen annoimme väliemme lempeästi etääntyä ja uudet ystävät samasta elämäntilanteesta tulivat tilalle.

 

Nyt ole 44v. Monilla samanikäisillä on nyt pieniä tai kouluikäisiä lapsia. Mua ei kiinnosta heidän lapsiperhe-elämä, äitijutut ja lasten asiat yhtään. Vauvat ja taaperot ärsyttää, ei ole söpöjä ei hellyyttäviä juuri nyt. Ja tajuan täysin, että en mitenkään voi olettaa, että tuota elämänvaihetta elävien kavereiden mielestä on aidosti kiinnostavaa, että aloitin barren, teetin mekon paikallisella käsityöläisellä, otin uuden projektin töissä tai kävin mieheni kanssa festareilla. Kaikki tuo on täysin turhaa, lapsellista, itsekeskeistä tyhjänpäiväisyyttä sen rinnalla, mistä heidän elämänsä koostuu nyt. Olisi heidän lapsiensa kannalta (ja heidän itsensäkin) erittäin haitallista, jos heitä kiehtoisi tuo kaikki tyhjänpäiväisyys enemmän kuin oma lapsi. 

 

Aika aikansa kutakin. Ei siinä ole mitään väärää, että etsii elämäänsä siihen vaiheeseen sopivat ystävät, joihin on helppo samaistua. Ei välejä tarvitse katkaista. Minusta kannattaa kunnioittaa omia erilaisia elämänvaiheitaan ja muidenkin ilman, että aletaan loukkaantumaan muille ja ottamaan luonnolliset asiat henkilökohtaisina loukkauksina. Me ehditään elää monta elämää yhden elämän aikana. Eikö se ole ihanaa!

Tämän varmaankin piti olla positiivinen ja kaikkia osapuolia ymmärtävä viesti, mutta en tajua miten kukaan voi ajatella että kaikki muu paitsi lapsiin liittyvä on tyhjänpäiväistä ja turhaa. Ja että mitä ystävä tekee elämässään, oli se mitä hyvänsä, ei aidosti kiinnosta. Jos se on niin turhaa niin miksi edes menit festareille? Ei näiden asioiden tarvitse enemmän kiinnostaa kun ne omat lapset, ei kukaan lapseton edes niin väitä, mutta normaaliahan se on kiinnostua läheisten elämästä jonkun verran ainakin. Kiinnostaako sinua tänä aikana kuitenkin muiden lapset? Sitten kun heidän ja omat lapset kasvaa aikuiseksi ja häippäsee niin elämällä ei ole vissiin tarkoitusta enää? Onneksi mun äitiystävien käyttäytyminen ei ollut tuollaista edes pikkulapsiaikana, enkä mäkään säälinyt tai ollut välinpitämätön heitä kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

YHYYYYY YSTÄVÄNI PRIORISOIVAT PERHETTÄÄN MINUN SIJAAN!!!! MITEN HE KEHTAAVAT ASETTAA LAPSENSA MINUN EDELLE BWÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!

Mutta kun ketään ei pohjimmiltaan kiinnosta se sinun lapsesi. Olisit iloinen, että sinulla on ystäviä. Hoida itse se oma lapsesi ja tee sen lisäksi mitä haluat, jos haluat. Ja koita kunnioittaa myös muiden ihmisten elämää.

Minulla ei ole omia lapsia, vielä, mutta koska en ole itsekeskeinen mätäsäkki, ymmärrän miksi perheellisillä ystävilläni on mennyt prioriteetit uusiksi.

Kuulostat suoraan sanottuna aika plta ystävältä.

Minua ihmetyttää äidit, jotka kertovat teini-ikäisten lastensa asioista niin avoimesti ystävilleen. On väärin, että jaetaan nuoren henkilökohtaisia asioita ilman hänen lupaansa.

Vierailija kirjoitti:

Jaa. Mun mielestä ihminen on kiinnostava juuri suhteessa muihin ihmisiin, osana omaa laumaansa. Jos ihminen voi puhua pitkään pelkästään itsestään mainitsematta ketään muuta, on se minusta tylsää ja huolestuttavaa. Alan epäilemään, voisiko olla myös niitä n-persoonallisuuden ihmisiä. Vai pelkästään vain nuori ja lapsellinen.

Hei, minähän taidan olla tällainen n-ihminen! Minulla ei ole ketään, jonka asioista kertoa, joten juttelen enimmäkseen töistäni. Aina silloin tällöin kerron jotakin pientä mummostani. Onneksi useimmat ystävyyssuhteet ovat sikäli yksisuuntaisia, että pelkkä "kuunteleminen" riittää. Siinä voi toinen avata vuodatushanat, minun osani on olla passiivinen sanelukone. Näytän myötätuntoiselta ja annan ajatusteni vaeltaa modaalilogiikassa ja Kripken mahdollisten maailmojen teoriassa.

Ymmärrän täysin aloittajaa ja hänen pointtinsa myös. Hirveän vaikea on vapaaehtoisesti lapsettomana jatkaa ystävyyttä sellaisen vanhemmaksi tulleen kanssa, jolle lapsi on yhtäkuin koko maailma. Mistään muusta ei puhuta, kaikki pyörii lapsen ympärillä ja lapsen aikataulujen ja oikkujen mukaan. Olen kiinnostunut ystävistäni, en heidän lapsistaan. Haluan viettää aikaa ystävieni, en heidän lastensa kanssa. 

Itse olen ratkaissut tämän tyyppiset ongelmat tapaamalla lapsettomia ystäviäni ilman lapsia. Tietenkin osaa lapset eivät häiritse ja sellaiset ovat tulleet ihan meille kyläänkin ja lapset olleet paikalla.
Jos ystävyyssuhde on tärkeä, niin molemmat osapuolet kyllä etsivät ratkaisuja sen jatkamiseen.

Lisäksi vielä.
Minäkin joskus ajattelin että elämä lapsettomana on paras vaihtoehto, kuitenkin lapsia saatuani huomasit kuinka paljon ne toivat hyvää elämääni.
Monesta ihmisestä myös huomaa, että he kunnolla aikuistuvat vasta saatuaan lapsia. Herätään, että nyt joutuukin oikeasti toimimaan vastuullisesti.
Ja uskon kyllä, ettet välttämättä arvosta tätä toista kommenttiani. Minäkin olisin viitannut sille kintaalla nuorempana. Nyt kuitenkin tiedän paremmin.


 

Minä en ymmärrä ihmisiä jotka puhuvat lapsettomille ihmisille lapsistaan, ylipäätään. En minä ainakaan ole koskaan puhunut mistään mun lasten kehityksen yksityiskohdista tai mistään sellaisille joita se ei oikeasti kiinnosta. Enkä minä muuttunut erityisesti kiinnostuksenkohteiden suhteen vaikka sain ensimmäisen lapseni, ihan samalla tavalla katsoin elokuvia ja sarjoja ja luin kirjoja kuin ennenkin. Toki se muutti minua sillä tavalla, että minusta tuli vastuullinen toisesta, avuttomasta ihmisestä, ja luin kyllä kirjojakin lapsen kehityksestä, aivojen kehityksestä jne. ja juttelimme niistä asioista ystävättären kanssa joka sai ensimmäisen lapsensa samoihin aikoihin. Mutta ei mulla mitään menojakaan lapsen päiväunet tai mikään määritellyt, lapsi nukkui rattaissa muutenkin aina kun jonnekin lähdettiin, ja lapselle on helppo ottaa ruoka mukaan.

Politiikkaa olen aina seurannut, ei sekään jäänyt sen takia että mulla on nyt lapsi. Nuorempien lasten syntymän jälkeenkin olin aika pian mukana luottamustehtävissä, joissa olin ennen lapsen syntymääkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mitä noiden lapsellisten päässä liikkuu sen suhteen, että miksi heidän mielestään muiden pitäisi olla kiinnostuneita pershedelmästään? Eivätkö tajua, ettei se pentu kiinnosta muita kuin lähisukulaisia mahdollisesti? Muut tietävät kyllä, että maailmassa on +8 miljardia ihmistä, niin mikä ihme se yksi pentu on?

Ja mikä ihme ihminen se sitten sinäkään olet?

Oli kyllä niin ruma kommenttisi, että ei sinua tarvitsisikaan kenenkään huomioida.  

Tottakai oma lapsi on tärkeä ja aina etusijalla.  Jos et pysty mukautumaan kaverisi elämän tilanteeseen, et ole kovinkaan hääppöinen ystävä.  

Aina kun luen tai kuulen sanan "pershedelmä," käännyn poispäin.  Et ole fiksu ihminen.

ethän kääntynyt :D

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole omia lapsia, vielä, mutta koska en ole itsekeskeinen mätäsäkki, ymmärrän miksi perheellisillä ystävilläni on mennyt prioriteetit uusiksi.

 

Kuulostat suoraan sanottuna aika plta ystävältä.

Sinäpä vaikutatkin fiksulta ja hienotunteiselta. Haukut toisia paskaksi ystäväksi ja itsekeskeiseksi mätäsäkiksi, kun he ovat jostain asiasta vähän eri mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on 17v ja täysi-ikäisiä, että ehkä saan vastata. Tulin äidiksi 22-vuotiaana. Ja jouduin kasvamaan nopeasti sen myötä. Ja muistan vieläkin sen tunteen, miten säälittävän itsekeskeisiltä ja lapsellisilta kavereiden jutut tuntuivat. Minäminäminä. Baarit, reissut, kaveridraamat. Miehetmiehetmiehet. Ja taas minäminäminä. Ja vastaavasti kaverit suhtautuivat säälillä ja välinpitämättömyydellä muhun, mun elämään ja äitiyteen. Oli todellakin viisasta, että toisiamme kunnioittaen annoimme väliemme lempeästi etääntyä ja uudet ystävät samasta elämäntilanteesta tulivat tilalle.

 

Nyt ole 44v. Monilla samanikäisillä on nyt pieniä tai kouluikäisiä lapsia. Mua ei kiinnosta heidän lapsiperhe-elämä, äitijutut ja lasten asiat yhtään. Vauvat ja taaperot ärsyttää, ei ole söpöjä ei hellyyttäviä juuri nyt. Ja tajuan täysin, että en mitenkään voi olettaa, että tuota elämänvaihetta elävien kavereiden mielestä on aidosti kiinnostavaa, että aloitin barren, teetin mekon paikallisella käsityöläisellä, otin uuden projektin töissä tai kävin mieheni kanssa festareilla. Kaikki tuo on täysin turhaa, lapsellista, itsekeskeistä tyhjänpäiväisyyttä sen rinnalla, mistä heidän elämänsä koostuu nyt. Olisi heidän lapsiensa kannalta (ja heidän itsensäkin) erittäin haitallista, jos heitä kiehtoisi tuo kaikki tyhjänpäiväisyys enemmän kuin oma lapsi. 

 

Aika aikansa kutakin. Ei siinä ole mitään väärää, että etsii elämäänsä siihen vaiheeseen sopivat ystävät, joihin on helppo samaistua. Ei välejä tarvitse katkaista. Minusta kannattaa kunnioittaa omia erilaisia elämänvaiheitaan ja muidenkin ilman, että aletaan loukkaantumaan muille ja ottamaan luonnolliset asiat henkilökohtaisina loukkauksina. Me ehditään elää monta elämää yhden elämän aikana. Eikö se ole ihanaa!

Minkä takia nuo luettelemasi asiat olisivat tyhjänpäiväisiä, mutta lapsi ja kaikki siihen liittyvä ei? Miksi arvoitat asioita?

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat hieman joustamattomalta. Mutta tekstistäsi oikeastaan välittyykin, miksi olet vapaaehtoisesti lapseton: lapset eivät kiinnosta. Minuakaan ei kiinnostanut ennen kuin sain lapsen. Sitten vasta ymmärsin kuinka ihanaa ja ihmeellistä se on ja miten millään muulla ei ole enää väliä. Et ole enää lapellisten kaveriesi prioriteetti no silloinkaan kun näette, mikä ymmärrettävästi harmittaa, mutta näin se vaan on ainakin jonkin aikaa kun lapst ovat pieniä. On omä päätöksesi, kestääkö egosi sitä vai ei. 

Mamma siellä paasaa hormonihuuruissaan 😂

Vapaaehtoisesti lapseton kaveri, joka olevinaan vihaa lapsia, otti puolisokseen eronneen miehen jolla lapsia edellisestä suhteesta ja lisäksi kaverin kaikilla ystävillä on myös lapsia ja sitten tämä lapseton kaveri vaan valittaa näistä muiden lapsista ja haukkuu niitä ja valittaa kun kukaan ei ikinä ehdi nähdä tai puhu mistään muusta kuin lapsista, mutta ei silti suostu hankkimaan itselleen lapsettomia kavereita. 

Vierailija kirjoitti:

No se pikkulapsiaika menee nopeasti. Minä en itse tajua lapsista mitään, mutta äkkiä vuodet menevät ja nyt ystävän lapsi on 16-vuotias nuori, jonka kanssa on mukava jutella.

Kuka jaksaa odottaa 16 vuotta? Ketä edes oikeasti kiinnostaa toisen lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on 17v ja täysi-ikäisiä, että ehkä saan vastata. Tulin äidiksi 22-vuotiaana. Ja jouduin kasvamaan nopeasti sen myötä. Ja muistan vieläkin sen tunteen, miten säälittävän itsekeskeisiltä ja lapsellisilta kavereiden jutut tuntuivat. Minäminäminä. Baarit, reissut, kaveridraamat. Miehetmiehetmiehet. Ja taas minäminäminä. Ja vastaavasti kaverit suhtautuivat säälillä ja välinpitämättömyydellä muhun, mun elämään ja äitiyteen. Oli todellakin viisasta, että toisiamme kunnioittaen annoimme väliemme lempeästi etääntyä ja uudet ystävät samasta elämäntilanteesta tulivat tilalle.

 

Nyt ole 44v. Monilla samanikäisillä on nyt pieniä tai kouluikäisiä lapsia. Mua ei kiinnosta heidän lapsiperhe-elämä, äitijutut ja lasten asiat yhtään. Vauvat ja taaperot ärsyttää, ei ole söpöjä ei hellyyttäviä juuri nyt. Ja tajuan täysin, että en mitenkään voi olettaa, että tuota elämänvaihetta elävien kavereiden mielestä on aidosti kiinnostavaa, että aloitin barren, teetin mekon paikallisella käsityöläisellä, otin uuden projektin töissä tai kävin mieheni kanssa festareilla. Kaikki tuo on täysin turhaa, lapsellista, itsekeskeistä tyhjänpäiväisyyttä sen rinnalla, mistä heidän elämänsä koostuu nyt. Olisi heidän lapsiensa kannalta (ja heidän itsensäkin) erittäin haitallista, jos heitä kiehtoisi tuo kaikki tyhjänpäiväisyys enemmän kuin oma lapsi. 

 

Aika aikansa kutakin. Ei siinä ole mitään väärää, että etsii elämäänsä siihen vaiheeseen sopivat ystävät, joihin on helppo samaistua. Ei välejä tarvitse katkaista. Minusta kannattaa kunnioittaa omia erilaisia elämänvaiheitaan ja muidenkin ilman, että aletaan loukkaantumaan muille ja ottamaan luonnolliset asiat henkilökohtaisina loukkauksina. Me ehditään elää monta elämää yhden elämän aikana. Eikö se ole ihanaa!

Minkä takia nuo luettelemasi asiat olisivat tyhjänpäiväisiä, mutta lapsi ja kaikki siihen liittyvä ei? Miksi arvoitat asioita?

Eikös se arvottaminen lähtenyt tuolta aloituksesta saakka..? Ja ole ikäänkuin koko keskustelun idea?

Muistan olleeni todella dramaattinen, kun kaveripiiriini syntyi ensimmäinen lapsi. :D Ekana raskaana oli tuolloin se kaikista läheisin kaverini, ja vieläpä suht nuorena silloisiin ensisynnyttäjiin verraten.

Kun sain kuulla kaverini olevan raskaana, minä oikeasti itkin - en ilosta, vaan siksi, että kaverini "kuolee". XD Koska varsinkin ne pari ensimmäistä vuotta tuntuivat siltä, kuin kaverini olisi kuollut; pidimme ennen yhteyttä päivittäin ja kyläilimme välillä pitkiäkin aikoja puolin ja toisin, mutta kaverini saatua lapsia olemme hädin tuskin nähneet.

Osittain "syy" on toki minussakin, koska en vain halua tavata kavereideni lapsia. Tätä nykyä jo neljällä kavereistani on lapsia, mutten ole nähnyt niistä yhtäkään, en edes vauvana. Ihan vain koska kammoan lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ota huomioon että sinäkin olet (kai?) joskus ollut lapsi.

Entä sitten?

Jokainen meistä on myös joskus kuollut. Entä sitten?

Mitä nämä tyhjänpäiväiset lauseet oikein ovat?

Tapasin juuri ystävääni pitkästä aikaa, sillä hän on tehnyt selväksi että häntä ei lapsijutut kiinnosta ja haluaa tavata minua ilman lastani. Meni sellainen 7kk, että tämä sitten käytännössä onnistui. Ja olin puhumatta lapsestani mitään, sillä tiedän että ne eivät häntä kiinnosta. Tuntui, että mulla on aika vähän kerrottavaa, kun eipä vuoden ikäisen vauvan äidillä oikein ole muuta elämä kuin se vauva ja äitiys. Täältä ketjusta nyt opin, että voisin siis omasta näkökulmastani kai puhua vaikka siitä äitiydestä hieman, kunhan ei vauvastani sinällään, mutta enpä tiedä olisinko osannut pitää näitä riittävästi erillään. Noh, ystäväni puhui sitten munkin edestä. Uudesta tapailumiehestään. Miehen työpaikasta. Miehen asunnosta. Miehen parhaasta ystävästä ja miehen eksästä. Ja rehellisyyden nimissä, ei se keskustelu olisi mun näkökulmastani ollut kovinkaan paljon mielenkiintoisempi, jos ystäväni olisi kertonut tapailumiehestään vain omien kuulumistensa näkökulmasta. Jos siitä sitä pidetään kriteerinä sille, millainen on sallittua omien kuulumisten vaihtoa tai sivullisten (tapailumiesten tai lapsien) kuulumisten kertomista.

Voi olla, että ei tarvi enää tavata, enkä oikein tiedä, miksi käytin tässäkin kirjoituksessa termiä ystävä. Tuntuu, että taidan pärjätä oikein hyvin ilman tällaista ystävyyttä.