Lue keskustelun säännöt.
Mitä tämä käytös oikein on? Ystävä 50vee
21.08.2026 |
Lapsuudenystävä on viime vuosina (ollaan 50vee) muuttunut minun mielestäni paljon. Vai onko sittenkin niin, että minä olen muuttunut?
Hän ei halua keskustella syvällisemmin mistään. Jos yritän keskustella lasten kanssa olevista "vaikeuksista", vaihdevuosista, ikääntymisestä, raha-asioista niin hän kuittaa asiat olankohautuksella. Hänen mielestään kaikki nämä keskustelunaiheet esim.vaihdevuodet eivät vielä kosketa meitä, hän sanoo että ne tulee sitten joskus. Ja minä kuulemma olen liian negatiivinen nykyään.
Tuntuu siltä, ettei hän halua jutella mistään mikä on hieman vaikea aihe ja hänellä on siihen tietysti täysi oikeus.
Nyt olen tilanteessa jossa en oikein tiedä haluanko häntä kovasti enää nähdä. Viimeisen vuoden aikana hän on myös arvostellut minun ulkonäköä ja osottanut ärtymystä minuun. En ole ollut huomaavinana asiaa, mutta ne on kyllä vähän jäänyt painamaan mieltä.
Kannattaako hieman ottaa etäisyyttä vai mitä tekisitte tässä tilanteessa. Ystävyys on erittäin arvokas minulle, joten en halua että tulee mitään sanomisia ja välirikkoa jne.
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Ärtymys ja arvostelu on vaihdevuosioireita
Minulla alkoi sitten vaihdevuodet siinä kymmenen ikävuoden paikkeilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaveri, jonka kanssa soittelen viikoittain. Yleensä hän muodon vuoksi kysyy mitä minulle kuuluu. Sitten kun lyhyesti kerron, niin hän pääseekin puhumaan omista asioistaan ja puhetta riittää vaikka tunnin verran.
Joskus en oikeasti kuuntele, vaan annan hänen höpöttää ja itse selaan nettiä. Sanon vain väliin jotain pientä. Ahaa. Niinkö. Voi voi. Ihanko totta. Onpa harmi. Vai niin.
Olen siis jonkinlainen terapeuttinen puhelinpalvelu.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaveri, jonka kanssa soittelen viikoittain. Yleensä hän muodon vuoksi kysyy mitä minulle kuuluu. Sitten kun lyhyesti kerron, niin hän pääseekin puhumaan omista asioistaan ja puhetta riittää vaikka tunnin verran.
Joskus en oikeasti kuuntele, vaan annan hänen höpöttää ja itse selaan nettiä. Sanon vain väliin jotain pientä. Ahaa. Niinkö. Voi voi. Ihanko totta. Onpa harmi. Vai niin.
Olen siis jonkinlainen terapeuttinen puhelinpalvelu.
Sama täällä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaveri, jonka kanssa soittelen viikoittain. Yleensä hän muodon vuoksi kysyy mitä minulle kuuluu. Sitten kun lyhyesti kerron, niin hän pääseekin puhumaan omista asioistaan ja puhetta riittää vaikka tunnin verran.
Joskus en oikeasti kuuntele, vaan annan hänen höpöttää ja itse selaan nettiä. Sanon vain väliin jotain pientä. Ahaa. Niinkö. Voi voi. Ihanko totta. Onpa harmi. Vai niin.
Olen siis jonkinlainen terapeuttinen puhelinpalvelu.
No voithan sinäkin ottaa välillä puheenvuoron ja puhua omistasi. Mitä järkeä tuossa edes on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävä on kertonut mikä häntä ärsyttää sinussa, mutta sinä et yhtään kuuntele.
Olen huomannut, että ihminen, joka esim. tulee kotiini ja alkaa neuvoa sekä arvostella sisustusratkaisujani, virheellisesti on siinä käsityksessä, että pidän hänen sisustusmaustaan, koska en kritisoi hänen kotiaan.
Mielestäni jokainen laittaa itse elämänsä ja ympäristönsä mieleisekseen. Jos ystävän maku on erilainen kuin omani, ei se haittaa minua. Mutta se haittaa, jos itse en saa vastaavaa kohteliasta käytöstä osakseni.
Kiinnostaisi tietää, minkälaisia sisustusratkaisuja ihmiset toistensa kodeissa arvostelee. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa toisten sisustusratkaisut, ellei sitten oikeasti seinillä ole täytetty pygmien päitä tai ruoka syödään aboriginaalien pyhästä maasta kaivetulla marmoripöydällä. Ja miten tuollaisen öykkärin kaveriksi on alun perin edes ajautunut...
No, esim. eräs besserwisser tuli tosissaan ehdottamaan, että puramme meille mieleisen ja käytännöllisen rakenneratkaisun, joka oli talossamme yksi niistä piirteistä, joka erityisesti viehätti meitä ostopäätöstä tehtäessä.
Ei kai sellaista tarvitse ottaa vakavasti. Tuttavasi on vain heitellyt ilmaan ehdotuksiaan. Sinun ei tarvitse noudattaa niitä.
Ei toki noudatettukaan. Ei uuden kodin seinärakenteita aleta purkamaan ja rakentelemaan uudelleen jonkun ulkopuolisen mielijohteiden mukaan.
Kysymys on siitä, että miksi on tarve tulla osoittamaan toisen kodista "vikoja" tyyliin "tuo kohta pitää rakentaa uusiksi, koska minun mielestäni tarvitsette siihen sitä sun tätä". Itse en menisi kritisoimaan kenenkään uutta kotia. Ymmärtäisin kyllä, että se on ystävän harkiten toteutettu unelma, jossa hänellä on nyt monen vuoden säästöt kiinni. Jos hän on tyytyväinen, kelpaa minullekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaveri, jonka kanssa soittelen viikoittain. Yleensä hän muodon vuoksi kysyy mitä minulle kuuluu. Sitten kun lyhyesti kerron, niin hän pääseekin puhumaan omista asioistaan ja puhetta riittää vaikka tunnin verran.
Joskus en oikeasti kuuntele, vaan annan hänen höpöttää ja itse selaan nettiä. Sanon vain väliin jotain pientä. Ahaa. Niinkö. Voi voi. Ihanko totta. Onpa harmi. Vai niin.
Olen siis jonkinlainen terapeuttinen puhelinpalvelu.No voithan sinäkin ottaa välillä puheenvuoron ja puhua omistasi. Mitä järkeä tuossa edes on.
On kokemusta samanlaisesta tyypistä. Sen tunnin kuuntelun jälkeen saakin puhemaratonin loppumaan pikaisesti, kun alkaa päättäväisesti puhua omista kuulumisistaan.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meidän arvomaailma on vain jotenkin muuttunut, ehkä muuttuja olen minä.
Esim.kerroin hänelle yhdestä naurettavasta mokasta minkä tein niin häntä se ei naurattanut yhtään vaan hän vaan tokas että ei hän tollasta kyllä tekis. Uudesta kaveristaan hän puhuu todella paljon ja kuinka heillä on niin paljon yhteistä.
Ehkä häntä vain ärsyttää minä ja mun ajatukset. Tuntuu ettei hän arvosta enää minua tarpeeksi?
Ja varmasti minussakin on vikaa. Ehkä haluankin puhua paljon syvällisemmim kuin aiemmin tai ainakin haluaisin, mutta sen hän kuittaa negatiivisenä vuorovaikutuksena. Harmi ettei ystävän kanssa voi olla oma itsensä.
Ap
Jos ei ystävän kanssa voi olla oma itsensä, pitää miettiä sanomisiaan, ettei kaveri suutu, niin ei se ole mitään ystävyyttä enää. Muistan kouluajoilta erään tyypin, jonka kanssa olimme paljon yhdessä. Kerran hän sanoi toisesta luokkalaisesta, kuinka tämä on hänen paras kaverinsa. Päätin sitten omasta puolestani lopettaa kaveruuden siihen. Toki sitä edelsi myös eräänlainen piikittelyn ja tiuskimisen aika, kun selvästi kävi ilmi, että olin lopulta joku viimeinen vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meidän arvomaailma on vain jotenkin muuttunut, ehkä muuttuja olen minä.
Esim.kerroin hänelle yhdestä naurettavasta mokasta minkä tein niin häntä se ei naurattanut yhtään vaan hän vaan tokas että ei hän tollasta kyllä tekis. Uudesta kaveristaan hän puhuu todella paljon ja kuinka heillä on niin paljon yhteistä.
Ehkä häntä vain ärsyttää minä ja mun ajatukset. Tuntuu ettei hän arvosta enää minua tarpeeksi?
Ja varmasti minussakin on vikaa. Ehkä haluankin puhua paljon syvällisemmim kuin aiemmin tai ainakin haluaisin, mutta sen hän kuittaa negatiivisenä vuorovaikutuksena. Harmi ettei ystävän kanssa voi olla oma itsensä.
Ap
Jos ei ystävän kanssa voi olla oma itsensä, pitää miettiä sanomisiaan, ettei kaveri suutu, niin ei se ole mitään ystävyyttä enää. Muistan kouluajoilta erään tyypin, jonka kanssa olimme paljon yhdessä. Kerran hän sanoi toisesta luokkalaisesta, kuinka tämä on hänen paras kaverinsa. Päätin sitten omasta puolestani lopettaa kaveruuden siihen. Toki sitä edelsi myös eräänlainen piikittelyn ja tiuskimisen aika, kun selvästi kävi ilmi, että olin lopulta joku viimeinen vaihtoehto.
Tämä on todella lapsellista tällä iällä edes joutua tuntemaan näin, mutta menee vähän samaan kategoriaan kuin tuo sinun kertomasi.
Oltiin hyvän ystävän kanssa sovittu tapaaminen yhteen tapahtumaan. Kalkkiviivoilla tai oikeastaam samana päivänä kun mentiin ko.paikkaan tuli ilmi, että hän oli sopinut nykyisen parhaan kaverinsa kanssa että tämä uuso kaveri myös tulee ja heillä oli jos jatkot jne sovittuna. En enää tällä iällä haluaisi edes kokea tällaista tuntemusta, mutta loukkaannuin tuosta vähän. En näyttänyt loukkaantumista millään tavalla, mutta oma "arvo" tuli selväksi tuon tapahtuman jälkeen. En voisi koskaan itse tehdä kenellekään noin?!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös huomannut vanhemmiten, että monet ystävien keskustelut liikkuvat kovin ympäripyöreissä asioissa. Kaipaisin syvällisempää, mutta huomaan, että muita ei kiinosta. Minulle ei pitkän päälle anna oikein mitään jos puheet liikkuvat tasolla mitä kukin on tehnyt tai jossain sisustusjutuissa tms. Tietenkin voi välillä puhua tekemisistään tai sisustuksesta, mutta jotain muutakin kaipaan, voi olla, että olen sitten erilainen. Olen vanhempi yksinasuva nainen, ei mieskaveria siinä mielessä, ja naisystävät samaa ikäluokkaa suunnilleen. Osalla parisuhde, osalla ei.
Kerran aloin kysyä kun istuimme kahvilla muutaman ystävän kanssa yhdessä kotonani, että oletteko miettineet kuinka valtava avaruus on ja voisiko siellä olla elämää. Eräs sanoi, ettei ole miettinyt, muut olivat hiljaa. Se siitä sitten. Myös monet muut tämäntyyppiset aiheet eivät muita kiinnosta. Ihan kuin kaiken juttelun pitäisi olla jotain konkreettista ja arkista.
Samas mietin, itsekin kaipaan tällaisia isoja asioita, ajatuksia jotka avartavat oloa. Aloittajan mainitsemat asiat eivät minullekaan ole syvällisyyttä, päin vastoin juuri sitä arkea ja elämää. Enkä tarkoita ettei niistä saisi puhua, saa ja pitääkin. Mutta kaipaan syvällisempää: mitä on tämä elämä, mikä tämä maailma, mistä mitä kaikkea täällä voisi vielä tehdä jos avartaisi näkemyksiään. Aloittajalle sanoisin että ehkä olette vain hieman erilaisia, eikä kumpikaan toista huonompi, mutta toiveet ei sovi yhteen.
Yhden ystävän voimme jutella esim.siitä, mitä tekee jos ei ole turvallisuudentunnetta työpaikalla tai suhteessa jne. Näitä keskusteluja koen, että ovat edes jollain tapaa syvällisempiä kuin se että joku kertoo kuinka hienon vaatteen osti alesta. Jonkun kaverim kanssa ei pääse edes tällaisiim keskustelun aihioihin, näkee naamasta ettei edes osaa puhua miusta kuin hyvin pinnallisista jutuista. Ei halua tai ei osaa, ei ole mielipidettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meidän arvomaailma on vain jotenkin muuttunut, ehkä muuttuja olen minä.
Esim.kerroin hänelle yhdestä naurettavasta mokasta minkä tein niin häntä se ei naurattanut yhtään vaan hän vaan tokas että ei hän tollasta kyllä tekis. Uudesta kaveristaan hän puhuu todella paljon ja kuinka heillä on niin paljon yhteistä.
Ehkä häntä vain ärsyttää minä ja mun ajatukset. Tuntuu ettei hän arvosta enää minua tarpeeksi?
Ja varmasti minussakin on vikaa. Ehkä haluankin puhua paljon syvällisemmim kuin aiemmin tai ainakin haluaisin, mutta sen hän kuittaa negatiivisenä vuorovaikutuksena. Harmi ettei ystävän kanssa voi olla oma itsensä.
Ap
Jos ei ystävän kanssa voi olla oma itsensä, pitää miettiä sanomisiaan, ettei kaveri suutu, niin ei se ole mitään ystävyyttä enää. Muistan kouluajoilta erään tyypin, jonka kanssa olimme paljon yhdessä. Kerran hän sanoi toisesta luokkalaisesta, kuinka tämä on hänen paras kaverinsa. Päätin sitten omasta puolestani lopettaa kaveruuden siihen. Toki sitä edelsi myös eräänlainen piikittelyn ja tiuskimisen aika, kun selvästi kävi ilmi, että olin lopulta joku viimeinen vaihtoehto.
Tämä on todella lapsellista tällä iällä edes joutua tuntemaan näin, mutta menee vähän samaan kategoriaan kuin tuo sinun kertomasi.
Oltiin hyvän ystävän kanssa sovittu tapaaminen yhteen tapahtumaan. Kalkkiviivoilla tai oikeastaam samana päivänä kun mentiin ko.paikkaan tuli ilmi, että hän oli sopinut nykyisen parhaan kaverinsa kanssa että tämä uuso kaveri myös tulee ja heillä oli jos jatkot jne sovittuna. En enää tällä iällä haluaisi edes kokea tällaista tuntemusta, mutta loukkaannuin tuosta vähän. En näyttänyt loukkaantumista millään tavalla, mutta oma "arvo" tuli selväksi tuon tapahtuman jälkeen. En voisi koskaan itse tehdä kenellekään noin?!
Minulle kävi samanlainen kokemus aikoinaan. Tuntui kyllä tosi ikävältä. On myös jotenkin ärsyttävää että kavereita pitää arvottaa noin että joku on "paras", siitähän seuraa että muut ovat huonompia? Ja sen kyllä käytöksestä valitettavasti usein huomaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitä vanhenemista turhaan vatvomaan. Se tapahtuu kyllä vaikka et puhuisi siitä sanaakaan. Onhan niitä paljon kiinnostavampia asioita mistä jutella.
Onko kiinnostavampaa keskustella ystävyyden toisen osapuolen ulkonäköön liittyvistä asioista?
Itse otin etäisyyttä pitkäaikaiseen ystävään, kun hän alkoi arvostella ulkonäköäni, pukeutumistani ja aviomiestäni. Toki aiemminkin oli tullut niitä outoja kommentteja esim. lapsistani, mutta pitkään laitoin ajattelemattomuuden piikkiin.
Tulin siihen tulokseen, että hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti, mutta enpä enää viihtynyt hänen seurassaan, kuten ennen. Muistan vielä, miten hermoilin viimeiseksi jäänyttä tapaamistamme, että sanooko hän jotain vaatteistani tai hiuksistani. En kokenut enää iloa tapaamisesta.
En tiedä, mikähän siinä on. Itsellänikin on ex-kaveri, joka alkoi kiinnostua ulkonäöstään (ja muidenkin ulkonäöstä) aivan kohtuuttomasti vähän alle viisikymppisenä. Itse hän on aika tavallisen näköinen suomalaisnainen, ei kaunis eikä ruma, ihan tavallinen. Alkoi käymään jatkuvasti kuntosalilla, mikä tietenkin on terveellistä, ja kaikenlaisissa leikkauksissa ja hoidoissa, hiukset ja naama aina viimesen päälle. Minä taas olen aina ollut tyytyväinen ulkonäkööni melko luomuna. Jostain syystä tämä alkoi varmaan ärsyttää häntä, kun alkoi jossain vaiheessa huomautella ulkonäöstäni, vaikka toisaalta väitti pitävänsä kaikkia ihmisiä kauniina, siis omien sanojensa mukaan "jopa minua". Ja tbh, minä olen kaunis häneen verrattuna. :) Jotenkin sääli, että ilmeisesti huonon itsetuntonsa takia koko ihminen oli aivan eksyksissä ennen kuin pisti välit minuun poikki. Ehkä ne sitten oli ne vaihdevuodet.
Mulla oli myös pitkäaikainen kaveri, joka alkoi jossain vaiheessa paljon arvostella ulkonäköäni. Ei siis mitenkään rakentavasti, vaan saattoi kertoa, että en saa luulla olevani kaunis :D No kiitos tiedosta, olen ihan lapsesta asti pitänyt itseäni aika rumana. Lopulta itse laitoin välit poikki, koska aloin jo ennen tapaamisia olla hälytystilassa, että mistähän taas saan arvostelua. Aika pieneen pitkä ystävyys sitten lopulta katkesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meidän arvomaailma on vain jotenkin muuttunut, ehkä muuttuja olen minä.
Esim.kerroin hänelle yhdestä naurettavasta mokasta minkä tein niin häntä se ei naurattanut yhtään vaan hän vaan tokas että ei hän tollasta kyllä tekis. Uudesta kaveristaan hän puhuu todella paljon ja kuinka heillä on niin paljon yhteistä.
Ehkä häntä vain ärsyttää minä ja mun ajatukset. Tuntuu ettei hän arvosta enää minua tarpeeksi?
Ja varmasti minussakin on vikaa. Ehkä haluankin puhua paljon syvällisemmim kuin aiemmin tai ainakin haluaisin, mutta sen hän kuittaa negatiivisenä vuorovaikutuksena. Harmi ettei ystävän kanssa voi olla oma itsensä.
Ap
Minä ottaisin paljon etäisyyttä hänestä.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meidän arvomaailma on vain jotenkin muuttunut, ehkä muuttuja olen minä.
Esim.kerroin hänelle yhdestä naurettavasta mokasta minkä tein niin häntä se ei naurattanut yhtään vaan hän vaan tokas että ei hän tollasta kyllä tekis. Uudesta kaveristaan hän puhuu todella paljon ja kuinka heillä on niin paljon yhteistä.
Ehkä häntä vain ärsyttää minä ja mun ajatukset. Tuntuu ettei hän arvosta enää minua tarpeeksi?
Ja varmasti minussakin on vikaa. Ehkä haluankin puhua paljon syvällisemmim kuin aiemmin tai ainakin haluaisin, mutta sen hän kuittaa negatiivisenä vuorovaikutuksena. Harmi ettei ystävän kanssa voi olla oma itsensä.
Ap
Ette taida olla enää ystäviävaan vanhoja tuttuja. Olette kasvaneet eri suuntiin. Vähentäisin yhteydenpitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös huomannut vanhemmiten, että monet ystävien keskustelut liikkuvat kovin ympäripyöreissä asioissa. Kaipaisin syvällisempää, mutta huomaan, että muita ei kiinosta. Minulle ei pitkän päälle anna oikein mitään jos puheet liikkuvat tasolla mitä kukin on tehnyt tai jossain sisustusjutuissa tms. Tietenkin voi välillä puhua tekemisistään tai sisustuksesta, mutta jotain muutakin kaipaan, voi olla, että olen sitten erilainen. Olen vanhempi yksinasuva nainen, ei mieskaveria siinä mielessä, ja naisystävät samaa ikäluokkaa suunnilleen. Osalla parisuhde, osalla ei.
Kerran aloin kysyä kun istuimme kahvilla muutaman ystävän kanssa yhdessä kotonani, että oletteko miettineet kuinka valtava avaruus on ja voisiko siellä olla elämää. Eräs sanoi, ettei ole miettinyt, muut olivat hiljaa. Se siitä sitten. Myös monet muut tämäntyyppiset aiheet eivät muita kiinnosta. Ihan kuin kaiken juttelun pitäisi olla jotain konkreettista ja arkista.
Samas mietin, itsekin kaipaan tällaisia isoja asioita, ajatuksia jotka avartavat oloa. Aloittajan mainitsemat asiat eivät minullekaan ole syvällisyyttä, päin vastoin juuri sitä arkea ja elämää. Enkä tarkoita ettei niistä saisi puhua, saa ja pitääkin. Mutta kaipaan syvällisempää: mitä on tämä elämä, mikä tämä maailma, mistä mitä kaikkea täällä voisi vielä tehdä jos avartaisi näkemyksiään. Aloittajalle sanoisin että ehkä olette vain hieman erilaisia, eikä kumpikaan toista huonompi, mutta toiveet ei sovi yhteen.
Arkea ja elämää. Kyllä. Mutta miksei siitäkään saisi puhua?
Itse olisin vaihdevuosi-ikäisenä halunnut joskus puhua vaihdevuosivaivoistani muillekin kuin gynekologeille, koska kaipasin vertaistukea. Mutta ei niistä ystäväpiirissäni vaan haluttu puhua. Joten se siitä.
Onneksi anopin ja äitini kanssa pystyin juttelemaan niistä asioista jonkin verran.
Minä en enää tässä 54 v korkeassa iässä jaksaisi jauhaa samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Monelle kaverille elämä tuntuu todella olevan vaikeuksia ja vaihdevuosia, mitään mukavaa ei tapahdu eikä mikään itsen ulkopuolinen kiinnosta. Minä haluaisin pallotella ajatuksia vaikka PISA-tuloksista, mutta kavereiden mielestä on mukavampi vertailla emättimen kuivuuteen vaikuttavia voiteita tai kauhistella sitä, miten lapsen opintotuki ei riitä wolttaamiseen.
Mieluummin siis juttelen puolituttujen kanssa mielipideasioista ilman ystävyyden tunnelatausta kuin kuuntelen jatkuvaa valitusta siitä, miten kaikki on huonosti.
Jaa-a onko hän yksinäinen sinkku? Koska jos on niin ymmärrän miksi lapsiasioista ei haluaisi puhua. Tietenkään en voi tietää. Mutta jos on. Niin yksin kun on pitkän aikaa. Ei välttämättä jaksa enää kuunnella muitten perhe elämästä tai lapsista. Se saattaa muistuttaa henkilöä siitä että hän kaipaa elämäänsä jonkun. Mutta ei sitä saa. ei ole onni käynyt. Joten ei voi edes liittyä keskusteluun. Ehkä arvailla. Mutta kuunnella muitten perhe elämän kokemuksista on välillä raskasta yksinäisellä.
Ensinnä nousee mieleen, että onko sinulla ap tosiaan tapana puhua usein nimenomaan negatiivisista asioista (kun ystäväsi sanoo, että olet aina negatiivinen) Jokainen varmaan tietää, että on raskasta kuunnella jatkuvaa valittamista, jos semmoista on kyse. Toki on myös niin että hyvälle ystävälle täytyy voida myös murheitaan purkaa. Voisko teissä molemmissa olla vähän vikaa?
Kaikki ei halua puhua raha-asioista. Ja näköjään olet siinä iässä, jos puhut vaan ikääntymisestä ja vaihdevuosista, eli kolotuksista. Siitähän huomaa että on " vanha" kun puhuu vaan,polvi on kipeä,ei jaksa enää niinku nuorena,harmaat hiukset,paino ei vaan tipu, kolottaa vähän sormia,onkohan mulla reuma jne.