Mitä häpesitte lapsuuden perheessä tai vanhemmissa?

Häpesin kun minun boomer vanhemmat oli köyhiä duunareita ilman koulutusta. Nyt olen heitä köyhempi ja moninkertaisesti kouluttautuneempi.
-milleniaali

Äiti oli outo, kukaan kaveri ei halunnut tulla meille 

Sitä että isä höpisi muille että sukupuolia on tuhansia.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkea. Ihan kaikkea.

Isällä oli aina puku päällä ja hänet haki joku autolla töihin. Äiti puhui kirjakieltä ja toi minulle ja siskolle tuliaisia ulkomailta. Meillä oli taloudenhoitaja, lapsenlikka ja au pair. Minä synnyin ulkomailla missä sisko aloitti koulun. Hän kävi ranskalais-suomalaisen koulun, minä tavallisen ala- ja yläasteen, missä en voinut kertoa juurikaan mitään meidän perheen elämästä, kun se oli niin outoa verrattuna muihin. Kasiluokan jälkeen pyysin parasta ystävääni meidän kanssa purjehtimaan Kreikan saaristoon, mutta sen vanhemmat ei päästäneet. Äiti vielä vakuutteli että ihan on turvallista kun meillä on huippupätevä crew : D ei vissiin mennyt ihan perille!

Mulla oli lähes päinvastainen. Olisivatpa olleet poissa joskus ettei olisi tullut niin usein turpaan.

Korkeaa koulutusta, akateemisia juhlia, väitöskirjoja, professuureja, kokouksia Valtiovarainministeriössä.

T. Lapsi 80-luvulla

Sama. Köyhyyttä, niitä kuluneita vaatteita, kenkiä. Vanhemmat erosivat, niin äiti joutui pienestä palkasta maksamaan vastikkeen ja aravan lyhennyksen. Hyvä puoli siinä oli, et alakoulussa oli muita samanlaisia - se et "samanlaiset lapset leikkii parhaiten keskenään". 

Tuosta asiasta juteltiin kaverin kanssa joskus myöhemmin baari-illan jälkeen, kartsalla. Kaveri sanoi, et arvaa oliko meillä/heillä varaa? .... Niinpä meistä tuli bestikset. Itku ihan pirahti, molemmilta. Sitten taas äijämeininkiä: tässä ruveta poraamaan, tollasen asian takia :))

Häpesin perheeni pienuutta: oli vain äiti ja minä. (Isäni oli kuollut tapaturmaisesti eikä äidillä ollut uusia suhteita.) Ekalla luokalla (kasarin alussa) ope antoi meidän luokalle piirretyt mustavalkoiset miehen, naisen, pojan ja tytön kuvat, joista kunkin piti poimia omaa perhettään vastaavat kuvat ja värittää hiukset, silmät ja pusero niin, että ne vastasivat todellisuutta. Sitten kunkin "perhekuvat" yhdistettiin omille paperiarkeilleen ja sinitarrattiin luokan takaseinälle. Toivoin aina, että luokkakaverit eivät tarkastelisi noita perhekuvia ja näkisi mun miniperhettäni. Muistaakseni yksi poika asui isänsä kanssa eli luokan seinällä oli toinenkin pieni perhe, se lohdutti hieman.

Kehohäpeä murrosiässä oli ikävä juttu, mutta minkäs teet? Kaikki eivät voi voittaa geenilotossa. Mutta ei se mitään, sillä mikä ei tapa, vahvistaa vain.

Sitä että meillä oli niin paljon lapsia. Sitä että äiti oli aina vihainen kun kaveri oli käymässä ja tuli syyttelemään asioista niin kuin ne olisi kaverin syy.

En sitten tuonut ketään enää kylään ja sekin  oli väärin.

Lapsi voi siis hävetä ihan outoja juttuja. Minä esim.häpesin sitä, kun äitini oli aika kaunis ja sai siksi paljon huomiota miehiltä vaikka oli siis naimisissa. Äitiä  itseään ei huomio haitannut, oli kait niin tottunut. 

Häpesin äitiäni, joka oli ärhäkkä kiukuttelija, joka ei epäröinyt purkaa pahaa tuultaan asiakaspalvelijoihin tai kehenkään, jonka katsoi olevan alempiarvoinen kuin hän. Viimeisinä vuosinaan hän oli usein sairaalahoidossa, ja mä kuljin perässä pyytelemässä anteeksi hoitajilta, kun äitini oli käyttäytynyt huonosti, kohteli heitä kuin kyökkipiikoja.

Vierailija kirjoitti:

Kehohäpeä murrosiässä oli ikävä juttu, mutta minkäs teet? Kaikki eivät voi voittaa geenilotossa. Mutta ei se mitään, sillä mikä ei tapa, vahvistaa vain.

Totta. En mennyt ylä-asteella uimaan kun meisseli on levossa reiden mittanen.

Hävetti kun meillä oli kotona päihdeongelma ja väkivaltaa. Toiselta vanhemmista puuttui hampaita eivätkä kumpikaan osanneet jutella tai vuorovaikuttaa normaalisti. Nyt aikuisenakaan en ikinä puhu lapsuudenperheestäni.

Mahtava lukea ketjua, ihan liikuttuu. Varmaan asioita, joista ei kehtaa edelleenkään kertoa, mutta puhdistavaa päästää ne täällä ulos.

Niin hauska muisto tuli mieleen😆.  Kun mummo haki minut ja veljeni luokseen viikonloppuisin, käski veljeni aina mennä matalaksi takapenkillä kun lähdettiin pihasta, ettei hänen kaverit näe ja yhdistä meitä mummon kuplavolkkariin. 

Iaän alkoholismia, peeheemme köyhyyttä ja kaikkea epävarmuutta. Koulu oli minulle pelastus ja opiskelinkin (opintolainan avulla) saavuttaakseni uuden paremman elämän. 

Ei niin yleistä ysärillä. 

Vanhempani saivat minut vajaat nelikymppisenä ja olivat jopa 15-vuotta vanhempia kuin kaverieni vanhemmat. Häpesin myös äitini ylipainoa ja sitä ettei kiinnittänyt huomiota ulkonäköön (harmaat hiukset, ei meikkiä jne.). Kuulemma fiksut ihmiset eivät kuluta aikaa sellaiseen. 
Sellainen trauma jäänyt, että motivoin painonhallintaa, treeniä ja ulkonäköjuttuja paljon lasten kautta. 

Vanhoja vanhempiani. Koulukaverit kutsuivat äitiä minun mummoksi ja isää ukiksi. Äiti oli jo 50 kun minä olin kymmenen.

Ulkonäkö, vaatteet, hiukset, äidin outous. Olkatoppavaihe oli kasarilla, mutta hautajaisissa oli megaolkatoppaukset, ei ymmärtänyt hävetä kun se oli muka normaalia. 

Kotia,autoa,ulkonäköä,rahatilannetta,työttömyyttä,käytöstä...

Meillä ei kavereita  käyny koskaan.