Hautajaisvieraiden käytös

No itse ajattelen että se siunaustilaisuus on se surullisin osuus jossa itketään silmät päästänsä ja sitten muistotilaisuudessa muistellaan vainajaa ja nauretaan mukaville ja hauskoille muistoille. Täilläisista on ainakin itselle jäänyt lohdullinen mieli. Ei se tarkoita etteikö oltaisi edelleen surullisia vaikkei sitä koko ajan ulospäin näytetä.

Vanhempani asuivat alueella jossa Savon ja Hämeen raja kulkee seurakunnan halki. Isäni hautajaisiin tuli pappi joka kuvitteli meidän olevan savolaisia. Naurettiin kun mietittiin monennesta kerroksesta isäukko ois heittänyt papin ulos.

Mun isä ja äiti olivat olleet yksissä hautajaisissa, joissa koko väki oli räjähtänyt nauramaan useaan kertaan. Oli luettu vainajan elossaolon aikana kirjoittamia pakinoita, kun hän oli sairausaikanaan määrännyt, että lukekaa näitä, hän on vanha ihminen eikä hänen hautajaisissaan saa itkeä, vaan ne, jotka on vielä maan päällä, saavat luvan olla iloisia.  

Vierailija kirjoitti:

Rakas läheiseni kuoli. Surin ja itkin viikkotolkulla. Tuli hautajaiset, hämmästyin itsekin levollisuutta ja rauhaa, jonka kirkossa koin. Muistotilaisuudessa sitten olikin useita hauskoja ja arvostavia puheita ja muisteluita edesmenneestä.  Tunnnelma ei ollut raskas.  Suru ja ikävä on tietenkin jäänyt, eihän siitä irti pääse ikinä, muuttaa muotoaan ehkä. 

Tämä. Kun oma vanhempi kuoli, se suruaika oli helpottanut. Vaikka äitini kuoli suhteellisen nuorena, niin me ehdimme surra jo monta kuukautta, sillä aivoinfarktin jälkeen äidillä ei ollut mitään toimintakykyä muutamaan kuukauteen.  Se pois pääsy oli hänelle helpotus. Lisäksi minulla oli pienet lapset, en minä voinut jäädä mustaan aukkoon vaan lapset oli hoidettava normaalisti. Neljävuotias sanoi hautajaisissa "mummo tule pois arkusta" ja kaksivuotias ei ymmärtänyt oikein ollenkaan mistä on kyse vaan oli hyväntuulinen kun tuossa iässä oli aina sellainen ja tykkäsi ihmisistä.  

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Ei hautajaisissa nauraminen ole kielletty. Moni kertoo muistotilaisuudessa hauskoja sattumuksia ja muistoja. Se ei ollut se ap:n pointti.

Vierailija kirjoitti:

Tuohon miten surraan vaikuttaa niin monet asiat. Osa suvuista ei sure, vaan suru peitetään iloisella käytöksellä. Voi olla että vieraat eivät olleet läheisiä tai olivat läheisiä, mutta kuolema olikin helpotus kaikille. Tuntematta ihmisiä, on vaikea sanoa mikä oli syynä. Voi olla myös tapa. Savolaiset hautajaiset ovat iloisempi tapahtuma kuin hämäläiset häät oli joku sananparsi joskus.

Ei ole. Vaan "Karjalaiset hautajaiset on hauskemmat kuin hämäläiset häät."

Vierailija kirjoitti:

Rakas läheiseni kuoli. Surin ja itkin viikkotolkulla. Tuli hautajaiset, hämmästyin itsekin levollisuutta ja rauhaa, jonka kirkossa koin. Muistotilaisuudessa sitten olikin useita hauskoja ja arvostavia puheita ja muisteluita edesmenneestä.  Tunnnelma ei ollut raskas.  Suru ja ikävä on tietenkin jäänyt, eihän siitä irti pääse ikinä, muuttaa muotoaan ehkä. 

Minun elämäni vakavimmat hautajaiset ovat olleet ne ne jotka järjestin itsemurhan tehneelle tyttärelleni. Vanha äitini yritti keventää tunnelmaa muistotilaisuudessa lörpöttelemällä niitä näitä kaalinpäivä, mutta ei oikein irronnut. Kukaan tyttäreni ystävistä ei puhunut mitään, mutta olen silti kiitollinen että he tulivat, ja ehkä se päivä oli heillekin tärkeä kokemus, vaikka ei hauskaa ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä en itkenyt enkä ollut surullinen isäni hautajaisissa. Elämässään ei koskaan välittänyt olemassaolostani, ei yhtään aihetta suruun.

Menit kuitenkin hautajaisiin näyttäytymään. Ketä yritit miellyttää? Eikö sinun olisi tuollaisessa tilanteessa ollut fiksumpaa jättäytyä pois? Se olisi ollut stament.

Äitini hautajaisissa juotiin jopa viiniä muistotilaisuudessa. Ei äiti olisi paheksunut sitä.

Ihmiset ovat erilaisia. Mietin sitäkin, että nykyisin hautajaiset ei yleensä järjesty ihan heti kuoleman jälkeen vaan saattaa mennä useampikin viikko. Pahin suru ja shokkivaihe on jo silloin ohi. Vaikka vainaja ei olisi kitunutkaan pitkään ennen kuolemaansa, niin monihan toivookin lähtevänsä tästä elämästä nk saappaat jalassa eikä ensin kuukausia tai pahimmassa tapauksessa vuosia jossain hoivakodissa maaten. Kun siis kuitenkin kyseessä oli jo iäkäs ihminen, niin kumpi hänelle sitten nyt oli parempi tapa lähteä? 

Mietin sitten sitäkin, että nykyisin ei taideta olla kovin tiiviisti sukulaisten kanssa tekemisissä. Eli hautajaisiin saapuvat sukulaiset eivät välttämättä ole enää vuosikausiin olleet kovin läheisiä edesmenneen kanssa. Kun äitini pari vuotta sitten kuoli, mä ihmettelin sitä, miten jotkut sukulaiset itkien ja nyyhkien halasivat mua ja mun piti heitä lohduttaa. Siis ihmisiä, jotka eivät olleet vuosikausiin pitäneet mitään yhteyttä äitiini.  Tekopyhää teatteria, sanoisin. 

"Kun äitini pari vuotta sitten kuoli, mä ihmettelin sitä, miten jotkut sukulaiset itkien ja nyyhkien halasivat mua ja mun piti heitä lohduttaa. Siis ihmisiä, jotka eivät olleet vuosikausiin pitäneet mitään yhteyttä äitiini.  Tekopyhää teatteria, sanoisin."

Ai sinäkö omaisena saat päättää, miten muut surevat, tai vieläpä loukkaantua muiden surusta? Kyllä minä itken sellaisten ihmisten hautajaisissa, vaikken olisi heitä nähnyt vuosikymmeniin. Minulla on heistä rakkaita muistoja.

Vierailija kirjoitti:

Muistotilaisuudet ovatkin yleensä irvokkaita, koska niissä hautajaisvieraat ikään kuin juhlivat sitä että ovat itse elossa. Olen ollut vanhanaikaisissa hautajaisissa joihin osallistui koko kylä, ja kun ukot olivat juoneet tarpeeksi sahtia, tunnelma nousi kattoon ja äityi iltaa kohti jopa aggressiiviseksi.

Missä? Taitaa olla näitä vauvelien juttuja.