Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmiset jaksaa olla ns. kuolleessa parisuhteessa?
05.08.2026 |
Missä perusteet yhdessäololle on joko yhteinen talous/miehen rahat tai jo isot lapset?
Mitään yhteistä ei enää ole, ei rakkautta eikä oikein kiinnostusta olla yhdessä.
Miksi niin moni ei uskalla olla yksin?
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rahan ja omaisuuden takia, ainakin suomalaiset naiset.
Just tämä, suomalaiset naiset haluaa mieluummin mökin, talon, autot ja matkat mieheltä kuin että tekisivät omalle elämälleen jotain!
Hetkonen, en nyt tajunnut. Miksi "suomalaisten naisten" pitäisi tehdä omalle elämälleen jotain, mikä on sinun mieleesi? Jos he haluavat jotain ja toimivat sen mukaan, hehän toimivat oman tahtonsa mukaan.
Taidat olla riidankylväjätrolli.
Miksi he puhuvat töissä ja kavereilleen että haluavat erota. Haukkuvat jatkuvasti miestään. Ei ole mitään yhteistäkään. "Haluaisin erota mutta kun on se mökkikin". Minusta tuo on surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei edes asuttu samassa osoitteessa eikä ollut rahaa ja lapsia pitämässä yhdessä, mutta jäin silti, koska silloin sain olla yksin niin oudolta kuin se kuulostaakin. Samaa ei voi sanoa enää sen jälkeen, kun erosin ja tieto siitä levisi.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka olen eronnut, niin en tunnista kuollutta parisuhdetta.
Kaiken ei tarvitse olla yhteistä, kunhan on jokin yhteinen juttu. Uskon, että kaikkien kanssa se löytyy, kun jaksaa kaivaa.Jos parisuhteessa on alussa ollut rakkautta, niin ei se rakkaus mihinkään häviä. Tarkennan: jos rakastumisvaiheen jälkeen on parisuhde syventynyt aikanaan rakkaudeksi, niin tämä rakkaus ei häviä. Siihen on keinot kaivaa se esiin.
Kiinnostuksen ja motivaation puute on esimerkeistä suurin este.
Vaikka elämäni on nykyään oikein hyvää, niin olen noiden syiden varassa syvästi eroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Ero on aikamoista uhkapeliä, mitä lapsille tapahtuu siinä rytäkässä. Joskus menee hyvin. Meillä ei mennyt hyvin.
En ihan tajua tuota ettei se rakkaus mihinkään häviä. Kyllä se rakkaus häviää. Monella on käynyt niin. Ei tunne ja tahto ole mikään ikuinen tila. Ei kaikilla riitä rakkaus ikuisesti. Miksi ihmiset muuten eroavat niin paljon? Itse olen eronnut pari kertaa ja voin sanoa että rakkaus oli itsellä totaalisen loppu ja millään kaivamalla se ei olis esiin tullut
Olen kasvanut perheessä jossa äiti ja isä olivat yhdessä ihan vain lasten ja maallisen mammonan takia. Pakko myöntää että siitä jäi itselle outo parisuhdemalli. Vasta vanhempana opin omassa parisuhteessa miten hyvää se voi olla. Muutenkaan kotona ei ollut kovin lämpimä ja rakastava tunnelma vaikka eivät riidelleetkään. Jotenkin sitä vain lapsena aisti asioita. Yhdessä tehtiin asioita mutta jotain siitä puuttui. Parikymppisenä sanoinkin vanhemmilleni että olisivat vain eronneet aikaisemmin. Ei olisi meidän lasten takia tarvinnut esittää ja pitää kulissia yllä. Eivätkä he siinä edes kovin hyvin onnistuneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan monen mielestä eläminen kuolleessa parisuhteessa on parempi kuin ero. Joillekin vielä tänäkin päivänä avioero on häpeän ja epäonnistumisen paikka, joten ei tohdita erota. Ja varmaan monet ajattelevat lapsiaan ja omaisuuden jakamista. Jos on vuosien mittaan kertynyt paljon omaisuutta, tuntuu liian hankalalta alkaa sitä jakamaan.
Ehkä moni on yksinkertaisesti laiska.
Eroaminen vaatii työtä. Muuttaminen vaatii työtä. Yhteisen omaisuuden jakaminen ja/tai realisoiminen vaatii työtä.
Tämä on totta ja sitten jaksetaan vuosia valittaa mutta kun se mieskin on sellainen ja en jaksa sitä katsella jne. Mutta sen sijaan että valittaisi toisesta ei jaksa tehdä omalle elämälle mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ihan tajua tuota ettei se rakkaus mihinkään häviä. Kyllä se rakkaus häviää. Monella on käynyt niin. Ei tunne ja tahto ole mikään ikuinen tila. Ei kaikilla riitä rakkaus ikuisesti. Miksi ihmiset muuten eroavat niin paljon? Itse olen eronnut pari kertaa ja voin sanoa että rakkaus oli itsellä totaalisen loppu ja millään kaivamalla se ei olis esiin tullu
=> sitten suhteessanne ei ole ollut rakkautta, jos se on hävinnyt. Olet tulkinnut rakastumisen, tai himon, tai tuttuuden tunteen tai tarpeen täyttymisen, tai transaktion rakkaudeksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut perheessä jossa äiti ja isä olivat yhdessä ihan vain lasten ja maallisen mammonan takia. Pakko myöntää että siitä jäi itselle outo parisuhdemalli. Vasta vanhempana opin omassa parisuhteessa miten hyvää se voi olla. Muutenkaan kotona ei ollut kovin lämpimä ja rakastava tunnelma vaikka eivät riidelleetkään. Jotenkin sitä vain lapsena aisti asioita. Yhdessä tehtiin asioita mutta jotain siitä puuttui. Parikymppisenä sanoinkin vanhemmilleni että olisivat vain eronneet aikaisemmin. Ei olisi meidän lasten takia tarvinnut esittää ja pitää kulissia yllä. Eivätkä he siinä edes kovin hyvin onnistuneet.
Eiväthän he olleet yhdessä vain teidän takianne vaan myös muun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mitä se sinua kaivelee. Tässä ihan hyvä olla, kaikkialla hyvä olla eikä tarvitse repiä lapsen perhettä rikki.
Eroaminen on työlästä ja vaivalloista, eli en viitsi. Vaikka oma talo jo onkin valmiina mutta se tavaramäärän läpikäyminen ja siirto kahteen kertaan; ei kiitos.
Rahallisesti helpottaisi, miehet on kalliita pitää. Ja tienaan erittäin hyvin, mies vielä himpun paremmin mutta siis rahasta homma ei ole kiinni yhtään.
Ja voihan tilanne tästä vielä parantua. Kaikissa suhteissa tulee näitä aallonpohjia enkä ainakaan itse ensimmäisenä ole heti kaikesta vain luovuttamassa hankalan paikan edessä.
N42
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan monen mielestä eläminen kuolleessa parisuhteessa on parempi kuin ero. Joillekin vielä tänäkin päivänä avioero on häpeän ja epäonnistumisen paikka, joten ei tohdita erota. Ja varmaan monet ajattelevat lapsiaan ja omaisuuden jakamista. Jos on vuosien mittaan kertynyt paljon omaisuutta, tuntuu liian hankalalta alkaa sitä jakamaan.
Ehkä moni on yksinkertaisesti laiska.
Eroaminen vaatii työtä. Muuttaminen vaatii työtä. Yhteisen omaisuuden jakaminen ja/tai realisoiminen vaatii työtä.
Tämä on totta ja sitten jaksetaan vuosia valittaa mutta kun se mieskin on sellainen ja en jaksa sitä katsella jne. Mutta sen sijaan että valittaisi toisesta ei jaksa tehdä omalle elämälle mitään.
Mitä sille omalle elämälle käytännössä pitäisi tehdä mielestäsi? Ajatellaan teoreettisesti. Jos esim. itse eroaisin, se muuttaisi asuinjärjestelyt, omaisuuden, lasten lapsuusajat. Ei se toisi käytännössä mitään hyvää. En siltikään tapailisi muita tai tähtäisi uuteen parisuhteeseen, vaan olisin yksin. Yhtä hyvin voi olla yksin suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan monen mielestä eläminen kuolleessa parisuhteessa on parempi kuin ero. Joillekin vielä tänäkin päivänä avioero on häpeän ja epäonnistumisen paikka, joten ei tohdita erota. Ja varmaan monet ajattelevat lapsiaan ja omaisuuden jakamista. Jos on vuosien mittaan kertynyt paljon omaisuutta, tuntuu liian hankalalta alkaa sitä jakamaan.
Ehkä moni on yksinkertaisesti laiska.
Eroaminen vaatii työtä. Muuttaminen vaatii työtä. Yhteisen omaisuuden jakaminen ja/tai realisoiminen vaatii työtä.
Tämä on totta ja sitten jaksetaan vuosia valittaa mutta kun se mieskin on sellainen ja en jaksa sitä katsella jne. Mutta sen sijaan että valittaisi toisesta ei jaksa tehdä omalle elämälle mitään.
Mitä sille omalle elämälle käytännössä pitäisi tehdä mielestäsi? Ajatellaan teoreettisesti. Jos esim. itse eroaisin, se muuttaisi asuinjärjestelyt, omaisuuden, lasten lapsuusajat. Ei se toisi käytännössä mitään hyvää. En siltikään tapailisi muita tai tähtäisi uuteen parisuhteeseen, vaan olisin yksin. Yhtä hyvin voi olla yksin suhteessa.
Kyllä ero tuo hyvää, kun se suhde on huono. Itse ainakin koin elämäni alkaneen uudelleen erossa. Avioliitossa oli ivaa, kylmyyttä ja taloudellista hyväksikäyttöä.
Olin rakastunut vielä vuosia, vaikka ex kohteli minua rumasti. Sitten loppui toivo ja rakkaus minulta. Nykyisin oikeastaan inhottaa koko suhde.
Vierailija kirjoitti:
Mitä aitoa hyötyä on oikeastaan edes elää kukin yksin vs. järkisuhteessa? Lähes sama asia, mutta ensimmäinen vain on järkevämpi.
Miksi Suomessa ei ole käytössä pakkoavioliitot jos kerran on parempi elää järkisuhteessa kuin yksin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan monen mielestä eläminen kuolleessa parisuhteessa on parempi kuin ero. Joillekin vielä tänäkin päivänä avioero on häpeän ja epäonnistumisen paikka, joten ei tohdita erota. Ja varmaan monet ajattelevat lapsiaan ja omaisuuden jakamista. Jos on vuosien mittaan kertynyt paljon omaisuutta, tuntuu liian hankalalta alkaa sitä jakamaan.
Ehkä moni on yksinkertaisesti laiska.
Eroaminen vaatii työtä. Muuttaminen vaatii työtä. Yhteisen omaisuuden jakaminen ja/tai realisoiminen vaatii työtä.
Tämä on totta ja sitten jaksetaan vuosia valittaa mutta kun se mieskin on sellainen ja en jaksa sitä katsella jne. Mutta sen sijaan että valittaisi toisesta ei jaksa tehdä omalle elämälle mitään.
Mitä sille omalle elämälle käytännössä pitäisi tehdä mielestäsi? Ajatellaan teoreettisesti. Jos esim. itse eroaisin, se muuttaisi asuinjärjestelyt, omaisuuden, lasten lapsuusajat. Ei se toisi käytännössä mitään hyvää. En siltikään tapailisi muita tai tähtäisi uuteen parisuhteeseen, vaan olisin yksin. Yhtä hyvin voi olla yksin suhteessa.
Kyllä ero tuo hyvää, kun se suhde on huono. Itse ainakin koin elämäni alkaneen uudelleen erossa. Avioliitossa oli ivaa, kylmyyttä ja taloudellista hyväksikäyttöä.
Olin rakastunut vielä vuosia, vaikka ex kohteli minua rumasti. Sitten loppui toivo ja rakkaus minulta. Nykyisin oikeastaan inhottaa koko suhde.
Tuo on eri tilanne kuin aloituksessa mainittu tilanne, jossa ei vain ole enää mitään yhteistä. Eri
Vierailija kirjoitti:
En ihan tajua tuota ettei se rakkaus mihinkään häviä. Kyllä se rakkaus häviää. Monella on käynyt niin. Ei tunne ja tahto ole mikään ikuinen tila. Ei kaikilla riitä rakkaus ikuisesti. Miksi ihmiset muuten eroavat niin paljon? Itse olen eronnut pari kertaa ja voin sanoa että rakkaus oli itsellä totaalisen loppu ja millään kaivamalla se ei olis esiin tullu
=> sitten suhteessanne ei ole ollut rakkautta, jos se on hävinnyt. Olet tulkinnut rakastumisen, tai himon, tai tuttuuden tunteen tai tarpeen täyttymisen, tai transaktion rakkaudeksi.
On ollut rakkautta alkuun. Ihan satavarmasti rakkaus voi hävitä ja häviää ihan takuulla todella monella ihmisellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja mitä se sinua kaivelee. Tässä ihan hyvä olla, kaikkialla hyvä olla eikä tarvitse repiä lapsen perhettä rikki.
Eroaminen on työlästä ja vaivalloista, eli en viitsi. Vaikka oma talo jo onkin valmiina mutta se tavaramäärän läpikäyminen ja siirto kahteen kertaan; ei kiitos.
Rahallisesti helpottaisi, miehet on kalliita pitää. Ja tienaan erittäin hyvin, mies vielä himpun paremmin mutta siis rahasta homma ei ole kiinni yhtään.
Ja voihan tilanne tästä vielä parantua. Kaikissa suhteissa tulee näitä aallonpohjia enkä ainakaan itse ensimmäisenä ole heti kaikesta vain luovuttamassa hankalan paikan edessä.
N42
Ei ollut kyse ensimmäisestä luovuttamisesta :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä aitoa hyötyä on oikeastaan edes elää kukin yksin vs. järkisuhteessa? Lähes sama asia, mutta ensimmäinen vain on järkevämpi.
Miksi Suomessa ei ole käytössä pakkoavioliitot jos kerran on parempi elää järkisuhteessa kuin yksin?
Harvassa maassa on pakkoavioliittoja. Esim. intian keskiluokassa on järjestettyjä avioliittoja, mutta itse saa valita, meneekö vanhempien etsimän puolison kanssa naimisiin vai ei.
Tunnen monia intilaisia, kaikilla järjestetyt liitot. Näyttää prosentuaalisesti toimivan ihan yhtä hyvin kuin meidän liitot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan tajua tuota ettei se rakkaus mihinkään häviä. Kyllä se rakkaus häviää. Monella on käynyt niin. Ei tunne ja tahto ole mikään ikuinen tila. Ei kaikilla riitä rakkaus ikuisesti. Miksi ihmiset muuten eroavat niin paljon? Itse olen eronnut pari kertaa ja voin sanoa että rakkaus oli itsellä totaalisen loppu ja millään kaivamalla se ei olis esiin tullu
=> sitten suhteessanne ei ole ollut rakkautta, jos se on hävinnyt. Olet tulkinnut rakastumisen, tai himon, tai tuttuuden tunteen tai tarpeen täyttymisen, tai transaktion rakkaudeksi.On ollut rakkautta alkuun. Ihan satavarmasti rakkaus voi hävitä ja häviää ihan takuulla todella monella ihmisellä.
Rakkautta ei koskaan ole ”alussa”. Se tulee vasta 2-5 vuoden jälkeen, kun rakastumisvaihe loppuu. Silloin mitataan, onko suhteessa rakkautta. Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan monen mielestä eläminen kuolleessa parisuhteessa on parempi kuin ero. Joillekin vielä tänäkin päivänä avioero on häpeän ja epäonnistumisen paikka, joten ei tohdita erota. Ja varmaan monet ajattelevat lapsiaan ja omaisuuden jakamista. Jos on vuosien mittaan kertynyt paljon omaisuutta, tuntuu liian hankalalta alkaa sitä jakamaan.
Ehkä moni on yksinkertaisesti laiska.
Eroaminen vaatii työtä. Muuttaminen vaatii työtä. Yhteisen omaisuuden jakaminen ja/tai realisoiminen vaatii työtä.
Tämä on totta ja sitten jaksetaan vuosia valittaa mutta kun se mieskin on sellainen ja en jaksa sitä katsella jne. Mutta sen sijaan että valittaisi toisesta ei jaksa tehdä omalle elämälle mitään.
Mitä sille omalle elämälle käytännössä pitäisi tehdä mielestäsi? Ajatellaan teoreettisesti. Jos esim. itse eroaisin, se muuttaisi asuinjärjestelyt, omaisuuden, lasten lapsuusajat. Ei se toisi käytännössä mitään hyvää. En siltikään tapailisi muita tai tähtäisi uuteen parisuhteeseen, vaan olisin yksin. Yhtä hyvin voi olla yksin suhteessa.
No jos pystyy sen ukonkin tarpeita tyydyttämään, itseä alkoi ällöttää kaikki fyysinen kanssakäyminen. En halunnut että asutaan samassa asunnossa, enkä myöskään läpeensä kuolleessa järkisuhteessa vain lasten vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan monen mielestä eläminen kuolleessa parisuhteessa on parempi kuin ero. Joillekin vielä tänäkin päivänä avioero on häpeän ja epäonnistumisen paikka, joten ei tohdita erota. Ja varmaan monet ajattelevat lapsiaan ja omaisuuden jakamista. Jos on vuosien mittaan kertynyt paljon omaisuutta, tuntuu liian hankalalta alkaa sitä jakamaan.
Ehkä moni on yksinkertaisesti laiska.
Eroaminen vaatii työtä. Muuttaminen vaatii työtä. Yhteisen omaisuuden jakaminen ja/tai realisoiminen vaatii työtä.
Tämä on totta ja sitten jaksetaan vuosia valittaa mutta kun se mieskin on sellainen ja en jaksa sitä katsella jne. Mutta sen sijaan että valittaisi toisesta ei jaksa tehdä omalle elämälle mitään.
Mitä sille omalle elämälle käytännössä pitäisi tehdä mielestäsi? Ajatellaan teoreettisesti. Jos esim. itse eroaisin, se muuttaisi asuinjärjestelyt, omaisuuden, lasten lapsuusajat. Ei se toisi käytännössä mitään hyvää. En siltikään tapailisi muita tai tähtäisi uuteen parisuhteeseen, vaan olisin yksin. Yhtä hyvin voi olla yksin suhteessa.
Kyllä ero tuo hyvää, kun se suhde on huono. Itse ainakin koin elämäni alkaneen uudelleen erossa. Avioliitossa oli ivaa, kylmyyttä ja taloudellista hyväksikäyttöä.
Olin rakastunut vielä vuosia, vaikka ex kohteli minua rumasti. Sitten loppui toivo ja rakkaus minulta. Nykyisin oikeastaan inhottaa koko suhde.
Ero toi hyvää sinulle, mutta et voi yleistää sitä automaationa muihin. Ei se kaikille tuo mitään extraa. Lähtökohtaisesti eroavat parit häviävät jo asumiskustannuksissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan monen mielestä eläminen kuolleessa parisuhteessa on parempi kuin ero. Joillekin vielä tänäkin päivänä avioero on häpeän ja epäonnistumisen paikka, joten ei tohdita erota. Ja varmaan monet ajattelevat lapsiaan ja omaisuuden jakamista. Jos on vuosien mittaan kertynyt paljon omaisuutta, tuntuu liian hankalalta alkaa sitä jakamaan.
Ehkä moni on yksinkertaisesti laiska.
Eroaminen vaatii työtä. Muuttaminen vaatii työtä. Yhteisen omaisuuden jakaminen ja/tai realisoiminen vaatii työtä.
Tämä on totta ja sitten jaksetaan vuosia valittaa mutta kun se mieskin on sellainen ja en jaksa sitä katsella jne. Mutta sen sijaan että valittaisi toisesta ei jaksa tehdä omalle elämälle mitään.
Mitä sille omalle elämälle käytännössä pitäisi tehdä mielestäsi? Ajatellaan teoreettisesti. Jos esim. itse eroaisin, se muuttaisi asuinjärjestelyt, omaisuuden, lasten lapsuusajat. Ei se toisi käytännössä mitään hyvää. En siltikään tapailisi muita tai tähtäisi uuteen parisuhteeseen, vaan olisin yksin. Yhtä hyvin voi olla yksin suhteessa.
Niin voit, jos toisen läsnäolo ei sua mitenkään häiritse. Itseäni alkoi ukko tympimään ja huomasin nauttivani yksinäisistä hetkistä kun se oli töissä. Kun ovi kävi ja se tuli kotiin, niin tunnelma ja mieliala jotenkin heti valahti huonommaksi. Ei me riidelty, vaan muututtiin jotenkin merkityksettömiksi toisillemme. Ero oli lopulta helpotus ja nyt voin hyvin.
P.S. Kyllä rakkaus voi loppua.
Juu, minulla tälläinen avuton tuttu. Mies hoitanut aina kaiken, ollut kotirouvana. Elää miehen asunnossa, ajaa miehen autoilla, mies huolehtii kaikesta. Nyt kun ero alkanut käydä mielessä, ei saa mitään tehtyä. "Kun ei ole rahaa, kun ei ole töitä, olisi pitänyt ja voivoi". Ikinä tuo ei saa erottua, olen varma.