Lue keskustelun säännöt.
Tökeröin kuulemasi surunvalittelu?
04.08.2026 |
Aloitan: Ystäväni kertoi Facebookissa äitinsä nukkuneen pois. Ilmeisesti joku hänen sukulaisistaan kommentoi, että onneksi voit ajatella heidän vastasyntynyttä vauvaansa nii tulee parempi mieli.. niin että mitä vattua?
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
"Sehän oli vain koira. Lähe shoppailee". Tämmönen letkautus. ( itkin monta päivää ).
Monille ihmisille lemmikki saattaa olla kaikkein läheisin elävä olento.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei nyt varsinaisesti surunvalittelu, mutta anoppini sanoi mulle isäpuoleni hautajaisten jälkeen, että kun näki minun itkevän tilaisuudessa, tuli vasta silloin mieleen että minäkin saatan surra isäpuoleni kuolemaa. Ei toki siinäkään tilanteessa esittänyt mitään surunvalittelua minulle, kertoi vain havaintonsa. Hän tiesi kyllä oikein hyvin, että isäpuoleni on ollut elämässäni alakouluikäisestä lähtien, oli meidän lapsille pappa jne. Että niin, mitäpä sitä näinkään läheistä ihmistä suremaan.
Ei ollut verisukulainen, joten oletti ettet välittäisi? Minusta ihan normaali olettamus
Eli ystävän, miehen tai vaikka anopinkaan kuolemaa ei surra, koska ei ole verisukulainen?
Ei tarvitse, koska veri on vettä sakeampaa. Noita voi hankkia uusia
Vierailija kirjoitti:
Tämä on aivan kauhea! Ja yksi sukulaiseni kertoi, että hänen puolisonsa adressissa oli vähän samantapainen "lohdutus" elämän jatkumisesta, jossa selvästi viitattiin kirjoittajan omaan syntyvään lapseen. Aivan älytöntä!
Itse mietin, kun ukkini kuoli pari viikkoa oman lapseni syntymän jälkeen, että näin se menee. Yksi suvusta lähtee ja uusi elämä syntyy. Kaunis ajatus, mikä lohduttaa.
Vierailija kirjoitti:
Se on vaikea sanoa kenellekään surevalle mitään. Siksi kannattaakin lähinnä kuunnella ja myötäillä surevan puheita.
Hyvin sanottu.
Kerroin joskus aiemmin, et pääsin sairaalaan töihin (tekniselle puolelle). Samaan aikaan isän avopuoliso sai syöpädiagnoosin, "kuolemantuomion". Menin katsomaan häntä töitten jälkeen; itse poltin, hänkin joskus, mut oli lopettanut jo ajat sitten. Mentiin sitten sairaalan parvekkeelle: siinä hän kertoi sen tuomion. Mietin vähän aikaa, et mitä sanoisin; ei mitään typerää, et "elämä jatkuu" tai "otan osaa". Myönsin suoraan oman tyhmyyteni ja sanoin: En osaa nyt lohduttaa sinua. Hän vastasi siihen, ei sinun tarvitsekaan, riittää, et olet siinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei nyt varsinaisesti surunvalittelu, mutta anoppini sanoi mulle isäpuoleni hautajaisten jälkeen, että kun näki minun itkevän tilaisuudessa, tuli vasta silloin mieleen että minäkin saatan surra isäpuoleni kuolemaa. Ei toki siinäkään tilanteessa esittänyt mitään surunvalittelua minulle, kertoi vain havaintonsa. Hän tiesi kyllä oikein hyvin, että isäpuoleni on ollut elämässäni alakouluikäisestä lähtien, oli meidän lapsille pappa jne. Että niin, mitäpä sitä näinkään läheistä ihmistä suremaan.
Ei ollut verisukulainen, joten oletti ettet välittäisi? Minusta ihan normaali olettamus
Minusta ihan sairas olettamus, jos kyseessä on kuitenkin henkilö joka on ollut läheinen ihmisen elämässä hänen koko elämänsä. Tuolla sinun sairaalla logiikallasi kukaan ei välittäisi kenenkään kuolemasta, jos kuollut ei ole verisukulainen esim. rakas ystävä. Olet outo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä tahansa aito yritys on parempi kuin ei mitään, kuten minun paras ja pitkäikäisin ystävä. Hän kun ei vaivautunut ikinä edes kysymään itse, että elääkö vanhempani vielä, vaikka tiesi että on vain ajan kysymys....sitten kun kerroin tapahtuneesta, niin ei mitään. Ei surunvalittelukorttia, ei adressia ei mitään. Kuitenkin lapsuudessa oli usein vieraillut kotonamme että ei mitenkään täysin tuntematon henkilö hänelle ollut. Ja vaikkei enää aikuisena tuntenut häntä läheisesti, niin kuitenkin minun suruni olisi vaatinut jotain huomioimista.
Vierailija kirjoitti:
Monet vaan eivät osaa sanoa: "Otan osaa".
Harva kai tahallaan sanoo tarkoituksella tökerösti. Olen itsekin kuullut kaikenlaista, mutta enpä jää miettimään sen enempää. Hyvää ne tarkoittavat. Ei kannata olla niin suoraviivainen itsekkään, vaan ymmärtää meitä on erilaisia ihmisiä tässä maailmassa. Ja totuushan on, se meidän läheisen kuolema ei välttämättä merkitse yhtään mitään jollekin random työkaverille. En minäkään kauhesti mieti tuttavien äitien/isien/setien kuolemia, vaikka osaankin esittää osanottoni. Relatkaa nyt vähän!!!
En kiistä, etteikö voisi olla myös ilkeällä mielellä tehtyjä surunvalitteluja tai osanottoja.
Mutta tämä kyllä jossain määrin hämmentää minua, että takerrutaan siihen mitä joku sanoo ehkä itselleenkin hyvin vaikeassa tilanteessa. Kyllä keskiverto surunvalittelija kuitenkin tekee sen ns. hyvällä, vaikka sanavalinnat eivät aina nappiin osuisikaan. Tietenkin osa meistä tulkitsee kaiken sanotun niin negatiivisesti kuin mahdollista, mutta suosittelen lämpimästi ainakin yrittämään sitä, että tulkitset kaikki asiat niin positiivisesti kuin mahdollista. On henkisesti paljon helpompaa.
Jos joku koittaa tuollaisessa tilanteessa ilkeillä ja otat sen siitä huolimatta hyvällä, olet taas voittajana tilanteessa. Siinä ei menetä yhtään mitään. Kun taas pahimmillaan menetät vuosia kestävän ystävyyden, kun tulkitset hyvää yrittäneen ystävän sanat verisenä loukkauksena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kevyet mullat
Tämähän ei sinänsä ole suruvalittelu, pikemminkin viimeinen toivotus kohdistettuna suoraan vainajalle.
Isäni kuoli, yks sanoi "isiä kuolee joka päivä", no en osannut vastata siihen muuta kuin minulla oli vain yksi isä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa jaa -semmost se on se elo, tuliks iso perintö? Sehän oli jo aika vanhakin, joku kuuskytviis?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei nyt varsinaisesti surunvalittelu, mutta anoppini sanoi mulle isäpuoleni hautajaisten jälkeen, että kun näki minun itkevän tilaisuudessa, tuli vasta silloin mieleen että minäkin saatan surra isäpuoleni kuolemaa. Ei toki siinäkään tilanteessa esittänyt mitään surunvalittelua minulle, kertoi vain havaintonsa. Hän tiesi kyllä oikein hyvin, että isäpuoleni on ollut elämässäni alakouluikäisestä lähtien, oli meidän lapsille pappa jne. Että niin, mitäpä sitä näinkään läheistä ihmistä suremaan.
Ei ollut verisukulainen, joten oletti ettet välittäisi? Minusta ihan normaali olettamus
Minusta ei. Monessa perheessä voi isä- tai äitipuoli olla rakkaampi kuin se oma verisukua oleva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa ei oikein osata olla hienotunteisia. Itselleni ei sanottu mitään valitteluja, kun aviomies kuoli. Suhtauduttiin niin kuin meille olisi avioero tullut. Ei näitä tämmöisiä auta jättää kaivelemaan mieltä. Vaikkei niitä unohtamaankaan pysty, niin anteeksi kannattaa antaa. Kun ei meillä kerran hallita tämmöisiä asioita hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Monet vaan eivät osaa sanoa: "Otan osaa".
Harva kai tahallaan sanoo tarkoituksella tökerösti. Olen itsekin kuullut kaikenlaista, mutta enpä jää miettimään sen enempää. Hyvää ne tarkoittavat. Ei kannata olla niin suoraviivainen itsekkään, vaan ymmärtää meitä on erilaisia ihmisiä tässä maailmassa. Ja totuushan on, se meidän läheisen kuolema ei välttämättä merkitse yhtään mitään jollekin random työkaverille. En minäkään kauhesti mieti tuttavien äitien/isien/setien kuolemia, vaikka osaankin esittää osanottoni. Relatkaa nyt vähän!!!
Otan osaa on ok. "Osanotto." on töks, pitäisi lisätä ainakin pääte "osanottoni".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surin pitkään nuorena äkillisesti kuollutta aviomiestäni. Ystäväni sanoi että kyllä hänelläkin on mummo kuollut eikä hän niin kauan sitä surrut. Äitini "lohdutti" minua sanoilla: "kyllä sinä unohdat".
Sukulaisen puoliso kuoli. Siskonsa tokaisi että uutta matoa koukkuun vaan.
Surevat jää helposti yksin kun ei tiedetä mikä loukkaa ja mikä ei. Ap edistää täällä sitä että surevat jää vielä enemmän yksin. Typerää arvostelua. Palstan täydellisyydet elää ja hengittää muita pilkaten. Tyhmien palsta. Ei muuta, poistun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei nyt varsinaisesti surunvalittelu, mutta anoppini sanoi mulle isäpuoleni hautajaisten jälkeen, että kun näki minun itkevän tilaisuudessa, tuli vasta silloin mieleen että minäkin saatan surra isäpuoleni kuolemaa. Ei toki siinäkään tilanteessa esittänyt mitään surunvalittelua minulle, kertoi vain havaintonsa. Hän tiesi kyllä oikein hyvin, että isäpuoleni on ollut elämässäni alakouluikäisestä lähtien, oli meidän lapsille pappa jne. Että niin, mitäpä sitä näinkään läheistä ihmistä suremaan.
Ei ollut verisukulainen, joten oletti ettet välittäisi? Minusta ihan normaali olettamus
Eli ystävän, miehen tai vaikka anopinkaan kuolemaa ei surra, koska ei ole verisukulainen?
Ei tarvitse, koska veri on vettä sakeampaa. Noita voi hankkia uusia
Se sanonta ei mene alkuperäisesti noin. En itsekään muista miten se meni mutta sen alkuperäisen sanonnan mukaan vedestä syntyvä veri on verta vahvempaa.
Ärsyttänyt aina tuo sanonta, kun se ei pidä paikkaansa edes irl. Tekopyhää humpuukia.
Se oli vaan koira. Niitä saa helposti uusia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on vaikea sanoa kenellekään surevalle mitään. Siksi kannattaakin lähinnä kuunnella ja myötäillä surevan puheita.
Hyvin sanottu.
Kerroin joskus aiemmin, et pääsin sairaalaan töihin (tekniselle puolelle). Samaan aikaan isän avopuoliso sai syöpädiagnoosin, "kuolemantuomion". Menin katsomaan häntä töitten jälkeen; itse poltin, hänkin joskus, mut oli lopettanut jo ajat sitten. Mentiin sitten sairaalan parvekkeelle: siinä hän kertoi sen tuomion. Mietin vähän aikaa, et mitä sanoisin; ei mitään typerää, et "elämä jatkuu" tai "otan osaa". Myönsin suoraan oman tyhmyyteni ja sanoin: En osaa nyt lohduttaa sinua. Hän vastasi siihen, ei sinun tarvitsekaan, riittää, et olet siinä.
Tervakeuhkolle ihan oikein! Eipä ole enää pilaamassa muiden hengitysilmaa. Toivottavasti päätyi helvettiin missä ilmaa ei voi hengittää ja savua kaikkialla
Taidan tuntea saman tyypin… Tökeröä käytöstä.