Lue keskustelun säännöt.
On itse asiassa aika traumaattista todeta että pitkäaikaiset hyvät ystävät ei reagoi mitenkään jos lopetat pitämästä yhteyttä
03.08.2026 |
Moni roikkuu väljissä ihmissuhteissa pitäen yhteyttä yksipuolisesti, koska se on oikeesti tosi tuskaa todella testata onko ystävyys yksipuolista vai ei
Joskus elämässä on ihan tarpeeksi haasteita ja ekstra sydämen särkeminen ei vaan mahdu budjettiin. Moni myös pelkää totuutta ja mahdollista yksinäisyyttä
Mulla on mennyt kokonaisia pitkäaikaisia kaveriporukoita ja lapsuudesta asti olleita ystäviä siinä kun aloin pitää yhtä usein yhteyttä kuin he. Eli en ollenkaan. Eikä kukaan koskaan edes kysynyt mitään. Se oikeesti sattuu.
Kommentit (216)
Vierailija kirjoitti:
No mulle ihmistä ei enää olemassa jos 4 viikkoon ei ole pidetty mitään yhteyttä. Ja varsinkaan jos yhteydenpito ei ole vastavuoroista niin semmoset ystävät saavat todellakin jäädä.
Ei siinä mitään traumaattista ole, se on elämää. Ystäviä tulee ja menee, eri elämänvaiheessa on eri ystävät.
Nuorena aikuisena sai uusia kavereita melko helposti. Keski-ikäisenä tuntuu, että uusia tuttavia saa helposti, mutta kavereiden, saati ystävien, saaminen on todella vaikeaa. Että ei tuo "antaa mennä vaan, kyllä niitä uusia tulee tilalle" ainakaan kaikilla toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jos sairastut vakavasti, jokainen ystävä häipyy. Se on ikävä kokemus. Ihminen jättää sairastuneen lauman jäsenen yksin.
Tutulta kuulostaa. Kukaan mun opiskelukaveri ei ole ollut yhteydessä 15 vuoteen kun lopetin järjestämästä yhteisiä tapaamisia ja odotin että joku muu aktivoituisi. Tuli tunne että ei he oikeasti välitä mua edes tavata. Asun 400km päässä ja kävisin mielelläni kylässä heillä jotka kaikki asuu samassa kaupungissa, mutta kukaan ei kutsu.
Tulee mieleen tätäkin keskustelua lukiessa Liisa Keltikangas-Järvisen uusin kirja itsekkyydestä. Kaikki ovat nykyään aika keskittyneitä siihen, miltä minusta tuntuu, mitä minä haluan, mitä minä jaksan. Monelle on aika vieras sellainen ajatus, että toisesta ihmisestä (muustakin kuin omasta perheenjäsenestä) saattaisi aidosti välittää niin paljon, että olisi oikeasti kiinnostunut siitä, miten hänellä menee. Ihmissuhteen hyödyt pitäisi saada itselleen näkemättä lainkaan vaivaa. Ystävyys tuntuu vaatimukselta, ja toisen toive olla tekemisissä tuntuu "roikkumiselta".
Kuitenkin sitten jos ja kun se vanhuus ja/tai sairaus koittaa, meistä jokainen tajuaa sen, miksi ihmisen ei kuulu olla yksin, ja että esimerkiksi vain omaan puolisoon turvautuminen on aina huono idea. Meillä ei täällä elämässä lopultakaan ole mitään muuta kuin toisemme. Kannattaa katsoa vakavasti peiliin, jos ystävyys tuntuu liian rankalta. Silloin on jotain vialla.
Ystävyys ei ole mitään ihmeellistä. Mutta sen verran se vaatii vaivaa, että yhteyttä on jaksettava pitää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle ihmistä ei enää olemassa jos 4 viikkoon ei ole pidetty mitään yhteyttä. Ja varsinkaan jos yhteydenpito ei ole vastavuoroista niin semmoset ystävät saavat todellakin jäädä.
Ei siinä mitään traumaattista ole, se on elämää. Ystäviä tulee ja menee, eri elämänvaiheessa on eri ystävät.
Aikamoinen trauma ja tragedia se sulle näyttää olevan, jos jo neljässä viikossa alkaa julistaa että hän on mulle kuollut ihminen, kun ei ottanut mitään yhteyttä. Ei hyvää päivää 😅😅😅
Tuskinpa kukaan menettää tuollaisessa yhtään mitään. Pikemminkin helpotus ja varsin helppo tapa päästä eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistaako kukaan ketjua, jossa aloittaja oli lopettanut puheluiden soittamisen ystävälleen? Olivat yllättäen nähneet kaupungilla ja ystävä oli ihmetellyt miksei toinen enää soita. Aloittaja oli kokenut ystävyyden yksipuoliseksi ja totesi, että pysyy se luuri toisellakin kädessä eikä vain hänellä.
En löytänyt ketjua, mutta jos joku muistaa ja löytää, niin voi sen linkata tänne.
Vierailija kirjoitti:
Ja jos sairastut vakavasti, jokainen ystävä häipyy. Se on ikävä kokemus. Ihminen jättää sairastuneen lauman jäsenen yksin.
Tämä. Sairastuminen paljasti kuka on oikea ystävä - Yksi jäi, mutta muut poistuivat (hylkäsivät).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos joku kertoisi minulle että ei ole soitellut viime aikoina koska on halunnut "testata" millainen ystävä on ja milloin oikein aion ottaa yhteyttä niin en olisi kovin kiinnostunut ko. henkilöstä enää. Ihmettelen myös miten jaksetaan laskea jotain odotteluvuosia edellisestä puhelusta. Jos se ystävyys hiipuu niin sitten se hiipuu. Surra saa mutta syyllistäminen on outoa.
Toisaalta jos kaveri ottaakin yhteyttä ja pyytää kahville, niin kummalla tavalla vastaatte: kiitos, mukavaa, vai tivaatteko miksi toinen ei ole soittanut aiemmin (vaikka ettehän tekään ole). Entä kumpi vastaus mielestänne siivittäisi parempaan yhteyteen ja ystävyyden jatkumiseen? Kukaan ei jaksa syyllistäjiä loputtomiin.
Vierailija kirjoitti:
Monet meistä keski-ikäisistä on yksinkertaisesti aika väsyneitä tai muuten vaan vapaa-aikana kiinnostuneita lähinnä omista harrastuksistaan ja ajasta oman perheen kanssa.
Minä kuulun niihin, joka ei yksinkertaisesti jaksa oma-aloitteisesti pitää yhteyttä ystäviin, mutta kyllä he tietävät, että minusta saa halutessaan juttuseuraa, ja olen myös aina valmis auttamaan ongelmatilanteissa.
Minä vain viihdyn omassa seurassani, taide- ja käsityöharrastusteni parissa, niin mahdottoman hyvin, etten ole valmis luovuttamaan sitä aikaani muille kovin usein. Tähänastinen elämä on ollut täynnä velvollisuuksia ja nyt vihdoin saatu oma, kiireetön aika tuntuu luksukselle.
Sitten sinun ja vastaavien pitää olla yksin ja hyväksyä se. Sinun pitää sitten myös hyväksyä se, että myös ne soitot ja kutsumisen loppuu. Ystävyys on vastavuoroisuutta. Ihmisellä on sina voimia ja aikaa sellaisiin asioihin, jotka hänelle ovat tärkeitä. Sinulle ystävyydet eivät ole. Se on ihan hyväksyttävää. Olet sitten vsin yksin ja keskityt taideprojekteihisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aina ollut vähän erakkoluonne, itsekseen oleminen on mukavuusaluettani. Yhden kaveriporukan kanssa on ollut kivaa, mutta vanhemmiten tapaamisten sopiminen on tullut vaikeammaksi ja ihme häsäämiseksi, jossa ihan viime tingassa muutetaankin huvin vuoksi suunnitelmia tai pitäisi venyä extempore-tapaamisiin. Lisäksi tuntuu, että joutuu yhä useammin selittelemään, perustelemaan ja puolustelemaan omaa elämäänsä, en aina jaksa kuunnella elämänneuvojen tuputtamista ja jankkaamista. Vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-eroja tuntuvat siis korostuvan, kiinnostuksen kohteet ovat taas erkaantuneet, ja yksinolo on helpompaa, kevyempää, vähemmän stressiä.
Hyvä huomio tuo, että vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-erot jotenkin korostuvat ja kiinnostuksen kohteet erkaantuvat. Itse olen vanhemmiten kiinnostunut yhä enemmän esimerkiksi taiteista ja puutarhanhoidosta, ja monet vanhat tuttavat ovat tosissaan hurahtaneet golfiin tai moottoripyöräilyyn. Ei siinä ole oikein mitään yhteistä enää sitten, kun elämäntyylit ovat täysin erilaiset, enkä todellakaan jaksa keskustella golfista ja moottoripyöräilystä, en siis yhtään.
Mutta toisten pitäisi sitten jaksaa keskustella sinun taide yms projekteista????
Tunnistan APn tunteen. Oma ns. paras ystäväni puhuu tähän tyyliin , että voi lähteä seurakseni johonkin tapahtumaan, jos minulla ei ole ketään muuta jota pyytää. En oikein tiedä mitä tuosta pitäisi ajatella. Hän ei koskaan pyydä minua mihinkään. Toisaalta sanoo että olen hänen toiseksi paras ystävänsä. Kyselen hänen kuulumisiaan ja lohdutan jos on vaikeuksia, mutta kovin yksipuolista on. Mulla on just menossa kolmas viikko etten ole kuullut mitään viime viestini jälkeen. Ajattelin etten ole enää yhteydessä, vaikka surulliselta tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä toivoisin ihmisten erottavan kaksi asiaa.
On ihan eri juttu, jos toisesta kuuluu harvoin, mutta häntä kiinnostaa kuulumisesi ja kertoo omistaan. Se taas ei ole kivaa, että toisesta ei kuulu ja yhteydenottoihisi ei vastata/vastataan parin viikon viiveellä, eikä toista kiinnosta sinun kuulumisesi/eikä hän kerro elämänsä isoista tapahtumistakaan. Sitten luet somesta, että toinen ei ole kertonut sinulle menneensä kihloihin/saaneensa lapsen/muuttaneensa Norjaan.
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin ihmisten erottavan kaksi asiaa.
On ihan eri juttu, jos toisesta kuuluu harvoin, mutta häntä kiinnostaa kuulumisesi ja kertoo omistaan. Se taas ei ole kivaa, että toisesta ei kuulu ja yhteydenottoihisi ei vastata/vastataan parin viikon viiveellä, eikä toista kiinnosta sinun kuulumisesi/eikä hän kerro elämänsä isoista tapahtumistakaan. Sitten luet somesta, että toinen ei ole kertonut sinulle menneensä kihloihin/saaneensa lapsen/muuttaneensa Norjaan.
Ehkä se toinen ei ajattele teitä siis ystävinä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toivoisin ihmisten erottavan kaksi asiaa.
On ihan eri juttu, jos toisesta kuuluu harvoin, mutta häntä kiinnostaa kuulumisesi ja kertoo omistaan. Se taas ei ole kivaa, että toisesta ei kuulu ja yhteydenottoihisi ei vastata/vastataan parin viikon viiveellä, eikä toista kiinnosta sinun kuulumisesi/eikä hän kerro elämänsä isoista tapahtumistakaan. Sitten luet somesta, että toinen ei ole kertonut sinulle menneensä kihloihin/saaneensa lapsen/muuttaneensa Norjaan.
Ehkä se toinen ei ajattele teitä siis ystävinä
Pointti onkin siinä, että aiemmin on oltu eri tavalla läheisiä. Siitä toisesta on kuulunut, kuulumiset ovat kiinnostaneet jne. Sitten toinen onkin yksipuolisesti ottanut etäisyyttä, usein omiin kiireisiin/murheisiin vedoten. Ja lopulta tajuat vuosien jälkeen, että kiireet ja murheet olivat "kaunis" tekosyy. Toista ei vain enää kiinnostanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas ajattelen että suurin osa ihmisistä on samanlaisia kuin minä eli huonoja pitämään yhteyttä. Mutta sitten kun tavataan/viestitellään niin mukavaa on. Ei minusta ystävyydet mene katki siitä että on taukoja yhteydenpidossa. Minuun otti yhteyttä vanha kaveri josta en ollut kuullut mitään yli 10 vuoteen. Instassa seurataan toisiamme, mutta ei oltu viestitelty. Käytiin syömässä ja istumassa iltaa ja meillä oli tosi hauskaa. Ei ole mitään tarvetta vaihtaa arkisia kuulumisia jatkuvasti, mutta jos taas nähdään niin tiedän että juttua riittää.
Juuri näin. Hyvin harvat ihmiset on oikeasti sellaisia aktiivisia yhteydenpitäjiä. Itse olen erityisen huono sinä. Silloin kun vielä lähetettiin perinteisiä postikortteja, jo joulukorttien lähettäminen nimilistalla olijoille oli haastavaa. Toisaalta näin miehenä voin hyvin pitää pitkiä taukoja. Minulla on paljon kavereita, joiden kanssa viestittelen kerran vuodessa tai harvemmin. Asun itse kaukana heistä, joten näemme ehkä kerran 5 tai 10 vuodessa. Parikin kaveriani on ottanut yhteyttä lähes 20 vuoden jälkeen. Aina ollut sen jälkeen hetken mukavaa jutella ja sitten taas odotellaan 20 vuotta seuraavaa kertaa. Joku sanoi ketjussa, että naisilla helposti painottuu "entinen" kaveri. Itsellä on todella kova kynnys sanoa, että joku olisi entinen kaveri. Ehkä jostain ihan lapsuudesta, monen vuosikymmenen takaa löytyy sellaisia, joista sanoisin entinen. Se ettei olla nähty tai juteltu 20 vuoteen ei tarkoita, että kyseessä olisi entinen. Kaveruutta ei ole missään vaiheessa katkaistu. Sen sijaan on helpompi sanoa entinen työkaveri, koska työpaikka on vaihtunut, mahdollisesti jopa molemmilla. Jos on entinen työpaikka, niin on entinen työkaverikin, mikäli ei ole edennyt työkaveruudesta kaveruuteen.
Näin ajattelen itsekin, mutta valitettavasti olen huomannut, että naisten kanssa asiat harvemmin toimii näin. Mieheni tilanne on taas aivan kuin sinulla, eli voi nähdä kavereitaan pitkänkin ajan jälkeen ja ovat kuin aikaa ei olisi kulunut välissä ollenkaan. Osalla naisista tuntuu valitettavasti olevan vähän sellainen kaikki tai ei mitään ajattelumalli. Otetaan ikään kuin loukkauksena, jos eivät saa "omistaa" sinua ja olla arkitasolla perillä kaikista asioistasi. Omasta mielestäni sellainen yhteydenpito on taas hyvin uuvuttavaa, ja en halua tuntea kaverisuhteissa olevani tilivelvollinen kenellekään. Tuntuu mahdottomalta löytää sellaisia kaverisuhteita, jotka eivät menisi rikki heti, jos yhteyttä ei pidetä viikottain.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Kukaan mun opiskelukaveri ei ole ollut yhteydessä 15 vuoteen kun lopetin järjestämästä yhteisiä tapaamisia ja odotin että joku muu aktivoituisi. Tuli tunne että ei he oikeasti välitä mua edes tavata. Asun 400km päässä ja kävisin mielelläni kylässä heillä jotka kaikki asuu samassa kaupungissa, mutta kukaan ei kutsu.
Pakolla tuli tavattua, kun ei kehdannut kieltäytyä. Hyvä, kun lopetit yhteydenpidon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas ajattelen että suurin osa ihmisistä on samanlaisia kuin minä eli huonoja pitämään yhteyttä. Mutta sitten kun tavataan/viestitellään niin mukavaa on. Ei minusta ystävyydet mene katki siitä että on taukoja yhteydenpidossa. Minuun otti yhteyttä vanha kaveri josta en ollut kuullut mitään yli 10 vuoteen. Instassa seurataan toisiamme, mutta ei oltu viestitelty. Käytiin syömässä ja istumassa iltaa ja meillä oli tosi hauskaa. Ei ole mitään tarvetta vaihtaa arkisia kuulumisia jatkuvasti, mutta jos taas nähdään niin tiedän että juttua riittää.
Juuri näin. Hyvin harvat ihmiset on oikeasti sellaisia aktiivisia yhteydenpitäjiä. Itse olen erityisen huono sinä. Silloin kun vielä lähetettiin perinteisiä postikortteja, jo joulukorttien lähettäminen nimilistalla olijoille oli haastavaa. Toisaalta näin miehenä voin hyvin pitää pitkiä taukoja. Minulla on paljon kavereita, joiden kanssa viestittelen kerran vuodessa tai harvemmin. Asun itse kaukana heistä, joten näemme ehkä kerran 5 tai 10 vuodessa. Parikin kaveriani on ottanut yhteyttä lähes 20 vuoden jälkeen. Aina ollut sen jälkeen hetken mukavaa jutella ja sitten taas odotellaan 20 vuotta seuraavaa kertaa. Joku sanoi ketjussa, että naisilla helposti painottuu "entinen" kaveri. Itsellä on todella kova kynnys sanoa, että joku olisi entinen kaveri. Ehkä jostain ihan lapsuudesta, monen vuosikymmenen takaa löytyy sellaisia, joista sanoisin entinen. Se ettei olla nähty tai juteltu 20 vuoteen ei tarkoita, että kyseessä olisi entinen. Kaveruutta ei ole missään vaiheessa katkaistu. Sen sijaan on helpompi sanoa entinen työkaveri, koska työpaikka on vaihtunut, mahdollisesti jopa molemmilla. Jos on entinen työpaikka, niin on entinen työkaverikin, mikäli ei ole edennyt työkaveruudesta kaveruuteen.
Näin ajattelen itsekin, mutta valitettavasti olen huomannut, että naisten kanssa asiat harvemmin toimii näin. Mieheni tilanne on taas aivan kuin sinulla, eli voi nähdä kavereitaan pitkänkin ajan jälkeen ja ovat kuin aikaa ei olisi kulunut välissä ollenkaan. Osalla naisista tuntuu valitettavasti olevan vähän sellainen kaikki tai ei mitään ajattelumalli. Otetaan ikään kuin loukkauksena, jos eivät saa "omistaa" sinua ja olla arkitasolla perillä kaikista asioistasi. Omasta mielestäni sellainen yhteydenpito on taas hyvin uuvuttavaa, ja en halua tuntea kaverisuhteissa olevani tilivelvollinen kenellekään. Tuntuu mahdottomalta löytää sellaisia kaverisuhteita, jotka eivät menisi rikki heti, jos yhteyttä ei pidetä viikottain.
En ajattele tuota ns omistamisena, mutta jos naiselle viestität esim vuoden tauon jälkeen, olen saanut hyvinkin karua palautetta. Paras oli varmasti se, kun minulle kerrottiin, että tapani pitää yhteyttä joskus ja jouluna on narsistista, ja kertoo ylipäätään ajatusmaailmastani ja tavastani priorisoida ihmisiä. Ko ihminen myös vihjasi, että ei ole minulle hyödyllinen, jonka vuoksi en pidä tiivistä yhteyttä - loinen ja hyväksikäyttäjä kun olen. Tuli mahtava fiilis.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan APn tunteen. Oma ns. paras ystäväni puhuu tähän tyyliin , että voi lähteä seurakseni johonkin tapahtumaan, jos minulla ei ole ketään muuta jota pyytää. En oikein tiedä mitä tuosta pitäisi ajatella. Hän ei koskaan pyydä minua mihinkään. Toisaalta sanoo että olen hänen toiseksi paras ystävänsä. Kyselen hänen kuulumisiaan ja lohdutan jos on vaikeuksia, mutta kovin yksipuolista on. Mulla on just menossa kolmas viikko etten ole kuullut mitään viime viestini jälkeen. Ajattelin etten ole enää yhteydessä, vaikka surulliselta tuntuu.
Kolme viikkoa vaan? Ystävän kanssa voi mennä pari kuukauttakin ettei pidetä yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa pitää yhteyttä "nähdään joka toinen kuukausi kerran kahvilla"-ystäviin. Suostun kyllä kahvikupillisen hörppimään jos toinen pyytää, mutta itse unohdan koko ihmisen noin harvalla näkemisellä.
Ystävyys kestää, vaikka tapaisi vain kerran vuodessa. Ei se vaadi kuukausittaistakaan yhteydenpitoa.
Jos näen ihmisen kerran vuodessa, emme ole ystäviä kuin ehkä hänen kuvitelmassaan.
Karua. Itselläni on ystäviä eri puolella maata, ja noin kerran vuodesssa näkeminen on ollut normi jo pitkään. Olemme hyviä ystäviä.
Hyvä huomio tuo, että vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-erot jotenkin korostuvat ja kiinnostuksen kohteet erkaantuvat. Itse olen vanhemmiten kiinnostunut yhä enemmän esimerkiksi taiteista ja puutarhanhoidosta, ja monet vanhat tuttavat ovat tosissaan hurahtaneet golfiin tai moottoripyöräilyyn. Ei siinä ole oikein mitään yhteistä enää sitten, kun elämäntyylit ovat täysin erilaiset, enkä todellakaan jaksa keskustella golfista ja moottoripyöräilystä, en siis yhtään.