On itse asiassa aika traumaattista todeta että pitkäaikaiset hyvät ystävät ei reagoi mitenkään jos lopetat pitämästä yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa. Kukaan mun opiskelukaveri ei ole ollut yhteydessä 15 vuoteen kun lopetin järjestämästä yhteisiä tapaamisia ja odotin että joku muu aktivoituisi. Tuli tunne että ei he oikeasti välitä mua edes tavata. Asun 400km päässä ja kävisin mielelläni kylässä heillä jotka kaikki asuu samassa kaupungissa, mutta kukaan ei kutsu. 

Olit se rasittava järjestäjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina ollut vähän erakkoluonne, itsekseen oleminen on mukavuusaluettani. Yhden kaveriporukan kanssa on ollut kivaa, mutta vanhemmiten tapaamisten sopiminen on tullut vaikeammaksi ja ihme häsäämiseksi, jossa ihan viime tingassa muutetaankin huvin vuoksi suunnitelmia tai pitäisi venyä extempore-tapaamisiin. Lisäksi tuntuu, että joutuu yhä useammin selittelemään, perustelemaan ja puolustelemaan omaa elämäänsä, en aina jaksa kuunnella elämänneuvojen tuputtamista ja jankkaamista. Vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-eroja tuntuvat siis korostuvan, kiinnostuksen kohteet ovat taas erkaantuneet, ja yksinolo on helpompaa, kevyempää, vähemmän stressiä.

Hyvä huomio tuo, että vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-erot jotenkin korostuvat ja kiinnostuksen kohteet erkaantuvat. Itse olen vanhemmiten kiinnostunut yhä enemmän esimerkiksi taiteista ja puutarhanhoidosta, ja monet vanhat tuttavat ovat tosissaan hurahtaneet golfiin tai moottoripyöräilyyn. Ei siinä ole oikein mitään yhteistä enää sitten, kun elämäntyylit ovat täysin erilaiset, enkä todellakaan jaksa keskustella golfista ja moottoripyöräilystä, en siis yhtään. 

Mutta toisten pitäisi sitten jaksaa keskustella sinun taide yms projekteista????

Olen eri, mutta ystäväni kanssa meillä on ihan eri harrastukset, muta silti riittää yhteistä puhuttavaa.

Yksi oli olevinaan niin ystävää. Sitten huomasin, että hän vastasi tekstareihini lukematta niitä edes. Tai tajuamatta. Eikä aina edes vastannut. Lakkasin tekstaamasta. Sieltä ei ole kuulunut mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina ollut vähän erakkoluonne, itsekseen oleminen on mukavuusaluettani. Yhden kaveriporukan kanssa on ollut kivaa, mutta vanhemmiten tapaamisten sopiminen on tullut vaikeammaksi ja ihme häsäämiseksi, jossa ihan viime tingassa muutetaankin huvin vuoksi suunnitelmia tai pitäisi venyä extempore-tapaamisiin. Lisäksi tuntuu, että joutuu yhä useammin selittelemään, perustelemaan ja puolustelemaan omaa elämäänsä, en aina jaksa kuunnella elämänneuvojen tuputtamista ja jankkaamista. Vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-eroja tuntuvat siis korostuvan, kiinnostuksen kohteet ovat taas erkaantuneet, ja yksinolo on helpompaa, kevyempää, vähemmän stressiä.

Hyvä huomio tuo, että vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-erot jotenkin korostuvat ja kiinnostuksen kohteet erkaantuvat. Itse olen vanhemmiten kiinnostunut yhä enemmän esimerkiksi taiteista ja puutarhanhoidosta, ja monet vanhat tuttavat ovat tosissaan hurahtaneet golfiin tai moottoripyöräilyyn. Ei siinä ole oikein mitään yhteistä enää sitten, kun elämäntyylit ovat täysin erilaiset, enkä todellakaan jaksa keskustella golfista ja moottoripyöräilystä, en siis yhtään. 

Mutta toisten pitäisi sitten jaksaa keskustella sinun taide yms projekteista????

Olen eri, mutta ystäväni kanssa meillä on ihan eri harrastukset, muta silti riittää yhteistä puhuttavaa.

Samoin. Itse olen kolmen lapsen äiti. Ystäväni ei voi sietää lapsia. Olemme olleet ystäviä teineistä saakka. Kohta 50v mittarissa. Toki en hänelle lapsista ole koskaan mitään hehkuttanut. Isoimmat kuulumiset, mutta mitään neuvolakäyntejä ym en ole hehkuttanut. Niin lapsetkin jo kaikki täysikäisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Olet varmasti nainen, jos on pakko pitää yhteyttä koko ajan tai ystävyys loppuu., Miehet voivat hyvin pitää  vaikka 20 vuoden tauon ja sitten taas tavatessa jatkaa normaalisti siitä mihin viimeksi jäätiin. 

Normaalisti? Siis kyllä noinkin voi käydä, mutta onko se silloin ollut kovinkaan läheistä ystävyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina ollut vähän erakkoluonne, itsekseen oleminen on mukavuusaluettani. Yhden kaveriporukan kanssa on ollut kivaa, mutta vanhemmiten tapaamisten sopiminen on tullut vaikeammaksi ja ihme häsäämiseksi, jossa ihan viime tingassa muutetaankin huvin vuoksi suunnitelmia tai pitäisi venyä extempore-tapaamisiin. Lisäksi tuntuu, että joutuu yhä useammin selittelemään, perustelemaan ja puolustelemaan omaa elämäänsä, en aina jaksa kuunnella elämänneuvojen tuputtamista ja jankkaamista. Vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-eroja tuntuvat siis korostuvan, kiinnostuksen kohteet ovat taas erkaantuneet, ja yksinolo on helpompaa, kevyempää, vähemmän stressiä.

Hyvä huomio tuo, että vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-erot jotenkin korostuvat ja kiinnostuksen kohteet erkaantuvat. Itse olen vanhemmiten kiinnostunut yhä enemmän esimerkiksi taiteista ja puutarhanhoidosta, ja monet vanhat tuttavat ovat tosissaan hurahtaneet golfiin tai moottoripyöräilyyn. Ei siinä ole oikein mitään yhteistä enää sitten, kun elämäntyylit ovat täysin erilaiset, enkä todellakaan jaksa keskustella golfista ja moottoripyöräilystä, en siis yhtään. 

Mutta toisten pitäisi sitten jaksaa keskustella sinun taide yms projekteista????

Olen eri, mutta ystäväni kanssa meillä on ihan eri harrastukset, muta silti riittää yhteistä puhuttavaa.

Samoin. Itse olen kolmen lapsen äiti. Ystäväni ei voi sietää lapsia. Olemme olleet ystäviä teineistä saakka. Kohta 50v mittarissa. Toki en hänelle lapsista ole koskaan mitään hehkuttanut. Isoimmat kuulumiset, mutta mitään neuvolakäyntejä ym en ole hehkuttanut. Niin lapsetkin jo kaikki täysikäisiä. 

Olet lukenut tilannetta oikein, siksi ystävyys on säilynyt erilaisista elämäntilanteista huolimatta. 

Muutin toiselle pyolen suomea, niin paikkakunnalle jääneistä "ystävistä" vain 1 pitää itse aktiivisesti yhteyttä ja pari lähettää joulukortin. 

Kannattaa hankkia riittävän laaja ystäväpiiri niin ei tarvitse itkeä niiden perään, joiden kanssa homma happanee tai hiipuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on asiaan vähemmän dramaattinen (tai traumaattinen) näkökulma. Minulle on vaan realismia, että sellaisia aikuisia ei juurikaan ole, jotka pystyvät priorisoimaan kovin korkealle omat ystävyyssuhteensa. Aikuinen ystävyys on hieman sellaista luxusta; sitä on harvakseltaan, eikä siihen oikein ole resursseja välttämättömyyksien jälkeen, mutta silti tai juuri siitä syystä se on arvostettua. Mulla ei ole yhtään pitkäaikaista ystävyyssuhdetta, jossa ei olisi ollut pitkiä hiljaisia kausia. Joskus luulin, että kun lapset kasvavat, on aikaa enemmäm itselle ja ystävillekin, mutta pah. Tuli ikääntyvien appivanhempien ja omien vanhempien huolehtimiset tilalle ja omatkin voimavarat ja terveys vaan vähenevät vuosi vuodelta.

Minä taas ajattelen että arjessa on hälyttävästi jotain pielessä jos ei ole kerran viikossa aikaa ystäville

Voit ajatella noin, mutta älä ihmettele, jos sinulle ei hirveästi löydy ystäviä noilla kriteereillä.

Nuorenpana oli ystäviä ja tuttuja.

Kävin baareissa, kahvilla ja olin sosiaalisempi.

Tuli työttömyys, sairauksia, nyt melkein erakoitunut kokonaan.

Vaikea luoda uusia ystävyyssuhteita näin aikuisena, varsinkin kun olen introvettti niin suuri kynnys lähteä luomaan mitään uusia ystävyys/kaverisuhteita.

Onneksi on nämä keskustelupalstat muuten pää poksahtaisi kun ei saisi kirjoiteltua ajatuksiaan ulos päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on asiaan vähemmän dramaattinen (tai traumaattinen) näkökulma. Minulle on vaan realismia, että sellaisia aikuisia ei juurikaan ole, jotka pystyvät priorisoimaan kovin korkealle omat ystävyyssuhteensa. Aikuinen ystävyys on hieman sellaista luxusta; sitä on harvakseltaan, eikä siihen oikein ole resursseja välttämättömyyksien jälkeen, mutta silti tai juuri siitä syystä se on arvostettua. Mulla ei ole yhtään pitkäaikaista ystävyyssuhdetta, jossa ei olisi ollut pitkiä hiljaisia kausia. Joskus luulin, että kun lapset kasvavat, on aikaa enemmäm itselle ja ystävillekin, mutta pah. Tuli ikääntyvien appivanhempien ja omien vanhempien huolehtimiset tilalle ja omatkin voimavarat ja terveys vaan vähenevät vuosi vuodelta.

Minä taas ajattelen että arjessa on hälyttävästi jotain pielessä jos ei ole kerran viikossa aikaa ystäville

Olen samaa mieltä siitä, että arki on hälyttävästi pielessä, jos käytännössä kaikki voimavarat kuluu velvollisuuksiin. Mutta niinpä se vain vaikuttaisi olevan, niin mulla kuin muillakin ja kroonisesti. Sitten vielä sekin, että kun olen sote-alalla kuten suurin osa ystävistänikin, niin koko sosiaalinen akku kuluu jo työpäivän aikana ihmisiin, joihin ei ole mitään tunnesidettä. Eikä sitä vaan tunnu riittävän paljon niihin tärkeisiin ihmissuhteisiin. Onhan tämä surullista realismia.

Kerran viikossa aikaa ystäville kuulostaa myös ahdistavalta velvollisuudelta, jos siitä tekee noin tiukan säännön.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina ollut vähän erakkoluonne, itsekseen oleminen on mukavuusaluettani. Yhden kaveriporukan kanssa on ollut kivaa, mutta vanhemmiten tapaamisten sopiminen on tullut vaikeammaksi ja ihme häsäämiseksi, jossa ihan viime tingassa muutetaankin huvin vuoksi suunnitelmia tai pitäisi venyä extempore-tapaamisiin. Lisäksi tuntuu, että joutuu yhä useammin selittelemään, perustelemaan ja puolustelemaan omaa elämäänsä, en aina jaksa kuunnella elämänneuvojen tuputtamista ja jankkaamista. Vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-eroja tuntuvat siis korostuvan, kiinnostuksen kohteet ovat taas erkaantuneet, ja yksinolo on helpompaa, kevyempää, vähemmän stressiä.

Minä olen myös väsynyt jankkaamiseen, tungetteluun ja pyytämättä annettuihin neuvoihin. Tuntuu olevan melko yleistä, että ystävyyssuhteessa ei ymmärretä toisen erillisyyttä itsestä ja kommentoidaan ihan mitä sattuu ihan miten sattuu. Monille rajattomuus on yhtä kuin läheisyys. En siis osaa surra sitä, että tällaiset ystävät ovat lopulta ajautuneet pois elämästäni. Olen lähinnä ihmetellyt, että miten se ei ole tapahtunut aiemmin vaan he ovat roikkuneet minussa vuodesta toiseen siitä huolimatta, että kaikki tekemiseni, ajatukseni, mieltymykseni ja piirteeni ovat aina olleet jotenkin vääriä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet varmasti nainen, jos on pakko pitää yhteyttä koko ajan tai ystävyys loppuu., Miehet voivat hyvin pitää  vaikka 20 vuoden tauon ja sitten taas tavatessa jatkaa normaalisti siitä mihin viimeksi jäätiin. 

Miehet ei tee tuollaista. Naisills on ihme pelejä ja kun aletaan suhteeseen niin jätetään kaverit, saadaan lapsi niin jätetään kaverit. Miehet pitää yhteyttä toisiinsa. 

Joo, on tosiaan olemassa sellainen ei ihan harvinainenkaan miestyyppi, jolla on aikaa kavereilleen aina, KOSKA vaimo hoitaa oletusarvoisesti kodin ja lapset eikä naista tarvitse huomioida ajankäytössä ollenkaan. Näin on tosiaan mahdollista sopia koska vaan poikien mökkireissu, peli-ilta, kapakkakierros tai mitä vaan.

Näiden vaimot ja naisystävät täällä kirjoittelevat turhautuneina, kun ovat varanneet taas kerran perjantain tai lauantain parisuhteelle ja mies tekee oharit koska kaveri pyysi jonnekin.

vapauttavaa 

Vierailija kirjoitti:

Eivät ihmiset koskaan ole ihan sellaisia, kuin juuri sinä haluaisit. Minusta on vähäsen narsistista ajatella niin.

 

Joku pitää aktiivisemmin yhteyttä, joku toinen passiivisemmin. Sellaista se on. Aktiivinen viestittelijä voi välittää sinusta enemmän kuin passiivinen, tai sitten ei. Ehkä hän onkin vain helpommin tylsistyvä ja tarvitsee sinua enemmän viihdykkeenä. Passiivinen kaveri voi olla piittaamaton, tai sitten itsenäinen yksin viihtyvä introvertti, joka vaalii jokavuotista tapaamistanne mielessään ja arvostaa sinua syvästi.

 

Kun muut ihmiset eivät ole aina sellaisia kuin haluaisit, sinun pitää itse toimia niin että olet tyytyväinen oloosi. Voit antautua olemaan se aktiivinen yhteydenpitäjä, tai jättää sikseen. Kumpi toimii sinulle paremmin?

 

Yleinen elämänkokemus sanoo, että yksinäisyyteen vetäytyminen ja armottomuus harvoin tekevät onnelliseksi. Muiden hyväksyminen ja vaaliminen sellaisinaan ehkä useammin.

Tämä oli tosi hyvin sanottu!

Mulla on muutama ystävä lapsuuden ajoilta, joiden kanssa pidetään harvakseltaan yhteyttä. Minä olen yleensä se, joka tekee aloitteen.

Joulukortit yms. saattaa tulla tai viestiä synttäreinä.

Nyt tapasimme noin 15v. jälkeen, kun lapsi valmistui. Juttu jatkui siitä mihin se viimeksi jäi. Oli hauskaa ja lopulta todettiin, että ei  15 vuoden väliä seuraavaan tapaamiseen. Mutta saa nähdä. Ollaan kuitenkin jo kuuskymppisiä.

Tämän tapaamisen jälkeen: lähetettiin toisillemme kuvia juhlista. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Mutta tiedän, että he ovat siellä, valmiina tukemaan ja auttamaan omalla tavallaan. Kuten minäkin heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina ollut vähän erakkoluonne, itsekseen oleminen on mukavuusaluettani. Yhden kaveriporukan kanssa on ollut kivaa, mutta vanhemmiten tapaamisten sopiminen on tullut vaikeammaksi ja ihme häsäämiseksi, jossa ihan viime tingassa muutetaankin huvin vuoksi suunnitelmia tai pitäisi venyä extempore-tapaamisiin. Lisäksi tuntuu, että joutuu yhä useammin selittelemään, perustelemaan ja puolustelemaan omaa elämäänsä, en aina jaksa kuunnella elämänneuvojen tuputtamista ja jankkaamista. Vanhemmiten kommunikointi- ja luonne-eroja tuntuvat siis korostuvan, kiinnostuksen kohteet ovat taas erkaantuneet, ja yksinolo on helpompaa, kevyempää, vähemmän stressiä.

Minä olen myös väsynyt jankkaamiseen, tungetteluun ja pyytämättä annettuihin neuvoihin. Tuntuu olevan melko yleistä, että ystävyyssuhteessa ei ymmärretä toisen erillisyyttä itsestä ja kommentoidaan ihan mitä sattuu ihan miten sattuu. Monille rajattomuus on yhtä kuin läheisyys. En siis osaa surra sitä, että tällaiset ystävät ovat lopulta ajautuneet pois elämästäni. Olen lähinnä ihmetellyt, että miten se ei ole tapahtunut aiemmin vaan he ovat roikkuneet minussa vuodesta toiseen siitä huolimatta, että kaikki tekemiseni, ajatukseni, mieltymykseni ja piirteeni ovat aina olleet jotenkin vääriä. 

Mä olen ollut tuommoinen vähän rajaton ystävä. Nyt olen tietoisesti antanut muille tilaa. Se on tarkoittanut myös yhteydenpidon vähentämistä. Kyse ei ole ystävyyksien himmaamisesta vaan siitä, että ei minun tarvitse koko ajan tietää kaikkea eikä minulla tarvitse olla kaikkeen mielipidettä. Minä elän omaa elämääni ja muut omaansa.

En nykyään myöskään yhtään kaipaa muiden näkemyksiä omiin asioihini. Alkaa välittömästi keittää, jos ystävä kritisoi ajankäyttöäni, että ehtisithän sinä mukaan viikonloppureissulle tai olisihan sulla varaa lähteä ravintolaan syömään. Ei ole, jos minä niin sanon.

En yleensä tykkää näistä miehet sitä ja naiset tätä -väitteistä. Mutta tässä kohtaa asiassa on sen verran perää, että naiset pääsääntöisesti priorisoivat ajan lasten kanssa ja perheen kesken korkeammalle kuin jatkuvan notkumisen ystävien kanssa. Miehissä taas näkee sitäkin, että naiset eivät ole ihan oikeita ihmisiä, vaan arjen mahdollistajia ja jonkinlaisia varusteita. Kaikki, mitä muut miehet tarvitsevat, menee silloin edelle.

Vierailija kirjoitti:

Olet varmasti nainen, jos on pakko pitää yhteyttä koko ajan tai ystävyys loppuu., Miehet voivat hyvin pitää  vaikka 20 vuoden tauon ja sitten taas tavatessa jatkaa normaalisti siitä mihin viimeksi jäätiin. 

Niinkö?

Saapa nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mulle ihmistä ei enää olemassa jos 4 viikkoon ei ole pidetty mitään yhteyttä. Ja varsinkaan jos yhteydenpito ei ole vastavuoroista niin semmoset ystävät saavat todellakin jäädä. 

Ei siinä mitään traumaattista ole, se on elämää. Ystäviä tulee ja menee, eri elämänvaiheessa on eri ystävät. 

Nuorena aikuisena sai uusia kavereita melko helposti. Keski-ikäisenä tuntuu, että uusia tuttavia saa helposti, mutta kavereiden, saati ystävien, saaminen on todella vaikeaa. Että ei tuo "antaa mennä vaan, kyllä niitä uusia tulee tilalle" ainakaan kaikilla toimi.

Minulla on kouluaikaisia ystäviä, joista joihinkin saatan pitää yhteyttä muutaman kerran vuodessa tai joskus muistaa vain kortilla, ja tavata niin että välissä on useampi vuosi. Näin ollaan eletty jo kymmeniä vuosia. Silti he ovat minulle olemassa.

En ymmärrä miten joku muuttuisi olemattomaksi 4 viikon kuluttua.