Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia tajuta aikuisena, että sulla on aivan hirveät vanhemmat?
Kommentit (114)
Vierailija kirjoitti:
Minulla kesti pitkään, että ymmärsin että juoppohullun isäni rinnalla uhrin roolin ottanut äitini ei olekaan sellainen avuton, heikko ja väärinymmärretty raukkaparka, joka ulisemalla ja mykkäkoululla hallinnoi perhettä.
Isääni laitoin yhteydet poikki jo aikoja sitten, äitiini olen vähentänyt ja vähentynyt.
En vain enää jaksa sitä passiivisagressiivista tiuskimista, minun kotiini tunkeutumista, perheeni "tirkistelyä" ja utelua + jatkuvaa ikävää kommentointia. Enkä myöskään messuamista kaikista maailman epäkohdista, uutisista ja valeuutisista. Äidilleni parisuhteeni on kuvi kengässä, halveksuu miestäni ja ehdottelee eroa koko ajan, vaikka meillä huolistakin huolimatta on ollut hyvä perhe-elämä. Kun teen itselleni jotain elämässä niin äitini ei osaa suhtautua siihen positiivisesti, vaan jollain epämääräisellä naljailulla nälvii ja alenta koulutuspyrkimyksiäni, työpaikkojani jne. Kaiken kaikkiaan raskas ihminen, jolle muiden hyvä kohtelu on vaikeaa. Itse olen ollut kiltti, tunnollinen ja suorittajatytär, mutta aina vain olen äitini silmissä monella tavalla piikittelyn ja ikävän puheen väärti.
Mulla oli samanlainen lapsuuden perhe. Etenkin kuvaus äidistä osui kyllä nasevasti munkin äitiin.
En lapsena, tuollaisessa myllyssä, tietenkään osannut kyseenalaistaa vanhempieni elämistä ja olemista. Se oli mulle normaali. Vasta kun lähdin opiskelemaan ja tapasin normaalisti käyttäytyviä ihmisiä, jotka kohtelivat muita hyvin ja arvostavasti tajusin minkälaisessa suossa olinkaan rämpinyt koko siihenastisen elämäni.
Mun lapsuuden perheessä lapset myös eristettiin, tapasin muita lapsia vasta aloittaessani koulun. En tietenkään osannut heidän kanssaan olla tai toimia millään tavalla. Tuloksena oli koko kouluajan kestänyt kiusaaminen.
Aikuinen elämäni on kuitenkin nyt keski-ikäisenä hyvää. On kuitenkin vaatinut monia vaiheita ja itsensä ja elämänsä rakentaminen täysin tyhjästä on kyllä melkoinen työmaa. Ja se on aina tavallaan vähän kesken, itsetunto ja itsetuntemus kun jää saamatta lapsena ja nuorena lähtee aikuisuuteen takamatkalta.
Isääni en pidä mitään yhteyttä ja äitiini välit ivat etäiset. Nähdään erittäin harvoin ja soitellaan yhtä harvakseltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö esikoulu nykyisin ole pakollinen? Se on kyllä hyvä juttu kotona hoidetuille lapsille joita ei edes mihinkään srk/lapsikerhoihin ole laitettu.
80-luvulla, jolloin olin lapsi, eskari oli kerran viikossa kirkonkylällä ja eihän sinne kylille turhaan lähdetty.
Meilläkin aika hullussa perheessä lapset eristettiin tavallisista asioista. Mihinkään kerhoihin, eskariin tai harrastuksiin ei ollut mitään asiaa.
Kavereista en tiennyt mitään ennen koulun alkua. Ja aika eksoottiseksi ilmiöksi kaverit ja ystävyyssuhteet jäivätkin, eristyksissä eivät sosiaaliset taidot kukoista.
Vierailija kirjoitti:
80-luvulla, jolloin olin lapsi, eskari oli kerran viikossa kirkonkylällä ja eihän sinne kylille turhaan lähdetty.
Meilläkin aika hullussa perheessä lapset eristettiin tavallisista asioista. Mihinkään kerhoihin, eskariin tai harrastuksiin ei ollut mitään asiaa.
Kavereista en tiennyt mitään ennen koulun alkua. Ja aika eksoottiseksi ilmiöksi kaverit ja ystävyyssuhteet jäivätkin, eristyksissä eivät sosiaaliset taidot kukoista.
Kaupungeissa onneksi oli toisin. Veljen lapset kävivöt 60-luvulla esikoulun. Omani 70- ja 80-luvuilla. Viitenä päivänä viikossa 4 h. Se oli silloin maksullinen. Päivähoitaja kuljetti kun oli lähellä.
Lisäksi lapseni kävivät uimakoulussa sekä hallilla että rannalla. Tanhuissa, lapsivoimistelussa, pojat nassikka-jalkapallossa ja äitiyslomavuonna 4-vuotias srk:n kerhossa.
Varmaan maaseudulla oli toisin ja pitemmät matkat joka asiaan.
Nuorena aikuisena oli valtava ja mullistava kokemus tajuta, että opiskelukaverit pitivät minusta ja sain harjoitteluissa hyvää palautetta.
Ensimmäinen poikaystäväni sanoi kauniiksi, nautti seurastani, oli kiinnostunut ajatuksistani ja mielipiteistäni. Pojan vanhemmat juttelivat kanssani, kutsuivat viettämään mökkiviikonloppuja. Mökillä laitettiin grillikodassa ruokaa, saunottiin ja uitiin joessa. Illalla pelattiin korttia ja pojan isä tarjoili viiniä. Kaikki olivat hyvällä tuulella ja nukkumaan mentiin hyvissä ajoin ja aamukahvilla oli edelleen hyväntuulisia ihmisiä.
Tästä pojasta ei tullut aviomiestä minulle, mutta antoi perheineen minulle suuren lahjan. Olen arvokas ihminen, jota pitää kohdella hyvin. Ja minä voin kohdella muita yhtä hyvin ja nähdä muissa hyvää myös. Seuraava poikaystävä oli ihana myös ja yhteistä elämää on vietetty jo yli 20 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-luvulla, jolloin olin lapsi, eskari oli kerran viikossa kirkonkylällä ja eihän sinne kylille turhaan lähdetty.
Meilläkin aika hullussa perheessä lapset eristettiin tavallisista asioista. Mihinkään kerhoihin, eskariin tai harrastuksiin ei ollut mitään asiaa.
Kavereista en tiennyt mitään ennen koulun alkua. Ja aika eksoottiseksi ilmiöksi kaverit ja ystävyyssuhteet jäivätkin, eristyksissä eivät sosiaaliset taidot kukoista.
Kaupungeissa onneksi oli toisin. Veljen lapset kävivöt 60-luvulla esikoulun. Omani 70- ja 80-luvuilla. Viitenä päivänä viikossa 4 h. Se oli silloin maksullinen. Päivähoitaja kuljetti kun oli lähellä.
Lisäksi lapseni kävivät uimakoulussa sekä hallilla että rannalla. Tanhuissa, lapsivoimistelussa, pojat nassikka-jalkapallossa ja äitiyslomavuonna 4-vuotias srk:n kerhossa.
Varmaan maaseudulla oli toisin ja pitemmät matkat joka asiaan.
Pitkät välimatkat eivät ole tässä se pointti.
Kirkonkylällä oli harrastuksia ja kerhoja ja kyllä fiksut ja vastuulliset vanhemmat kuljettivat lapsiaan pitkienkin matkojen takaa.
Koulun jälkeenkin oli kerhoja. Omassa pohjoisen pikkukylässäni oli koulun jälkeen musiikkikerho, urheilukerho ja näytelmäkerho. Ymmärtääkseni oli ihan laadukasta harrastustoimintaa tuohon maailman aikaan (80-luku). Ja koulukuljetukseenkin ehti vielä kerhojen jälkeen.
Isälleni ei vain sopinut että sinne koululle jäädään turhaan pyörimään.
Mitä kauemmin tottuu elämään omaa rauhallista ja leppoisaa elämäänsä, sitä tylymmältä tuntuu kohdata omien vanhempiensa iänikuinen asetelma, jossa toinen hallitsee itsekkäästi ja on äänessä koko ajan ja toinen on hiljaa. Isäni oli viimeisinä aikoinaan jopa niin äänekäs ja itsekeskeinen, ettei edes muu lähisuku kestänyt käydä siellä tai puhua puhelimessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Äiti varmaan olisi koittanut tppaa jos olisin sanonut noin edes teininä. Ap
Teinit on aina riidelleet vanhempiensa kanssa. Se on normaalia. Se kuuluu itsenäistymiseen.
Lasteni serkku kuvaili tytärtään, se sulkeutui huoneeseensa 15-vuotiaana ja murahteli, 18-vuotiaana tuli sieltä pois aikuisena mukavana abina. ( valmistuu lääkäriksi parin vuoden päästä.)
No kun pointti on juuri tuossa, että normaalia teinin kapinavaihetta ei ole saanut olla. Vanhemmat ei meillä sietäneet mitään negatiivisia tunteita lapseltaan koskaan, sille saatettiin mielivaltaisesti räjähtää koska vaan ja hylätä emotionaalisesti. Vanhemmat rähjäsi teinin lailla, ei teini.
Ymmärrän, että normaaleissa perheissä kasvaneille voi olla vaikea hahmottaa. Vertailun vuoksi annan esimerkin, mitä olisi seurannut, jos minä olisin teininä yrittänyt kapinoida, vaikka paiskaamalla oven tai sanomalla kirosanan. Äitini olisi alkanut itkeä ja uhkailla itsemurhalla, koska olen aivan mahdoton, sairas, kiittämätön pentu, kun äitiäni kehtaan uhmata. Olisi sanonut, että syntymäni oli suuri virhe ja haluaa nyt itse kuolla. Isäni ei olisi tuosta hyvästä puhunut tai ottanut kontaktia minuun enää koskaan. Sanonut korkeintaan vain, että heitämme sinut kadulle, kun täytät 16. Tunnelma olisi siitä asti muuttunut aivan jäätäväksi ja välimme katkenneet lopullisesti.
Ja lisään, että itsekin ajattelin pitkälle aikuisuuteen, että olen hyvästä perheestä. Sama kuin jollain aiemmalla, että lääkäri sanoi että lapsuus on ollut turvaton, ei hyvä laisinkaan.
Ajattelin jotenkin niin, että kun oli keskiluokkainen elintaso eikä koskaan puutetta perusasioista (ruoka, koti, vaatteet, tavarat, siisteys ym.) eivätkä hakanneet, niin lapsuuteni oli silloin hyvä. Mutta eihän se niin ollut. En tiedä, kokevatko ne ihmiset, joilla kotioloissa on puutetta kaikesta ja väkivaltakin läsnä, jo lapsesta asti elävänsä huonoissa oloissa. Luultavasti, mutta en voi puhua heidän puolesta. Ymmärrän omien kokemusten perusteella, että omanlaisestani ulkoisesti ok taustasta tulevalla voi tosiaan kestää vuosikymmeniä tajuta, ettei lapsuus ollut normaali, kun pitää osata katsoa sitä emotionaalista puolta ja tajuta jääneensä kaikesta sellaisesta paitsi.
Voi olla että kotona ei ollut aineellista puutetta mutta jokin empatiatekijä puuttui. Oletettiin, että aina pitää tehdä parhaansa. Kun oltiin käyty kylässä tai muuten tavattu vieraita, niin sen jälkeen toinen vanhemmista haukkui, miten huonosti ja väärin lapset taas olivat käyttäytyneet ja kuinka vanhempana oli saanut hävetä. Tämä siis huolimatta siitä että oltiin yritetty käyttäytyä niin hyvin kuin pystyttiin.
Koulussa uskontotunnilla opettaja puhui avioliitosta, että sen tarkoitus on kasvattaa ihmistä hiomalla särmiä, opettamalla kompromissien tekoon ja muiden huomioimiseen. Niinpä silloin päätteli, että ongelmakohdat kuuluvat perhe-elämään.
Teidän jutut kuulostaa vaan tyypillisitltä entisajoilta, silloin oli lähes kaikilla tuollaista, ankaruutta & kuria, ei tunteita sanoitettu ja määräysvalta perheen päällä
Mutta se ei ollut hyvä malli. Eikä meillä ollut varsinaisesti "perheen päätä". Varmaan isä olisi halunnut olla sellainen, mutta äiti ei suostunut siihen vaan kannatti aikuisten tasa-arvoa.
Ei nyt hirveät, mutta laiskat ja nössöt.
Oireilin jo lapsena autismia ja ADHD:ta, ja sitä epäiltiinkin (tuohon aikaan nimellä MBD, autismia ei tunnettu tytöillä). Vanhemmat olivat päättäneet, että asiaa ei tutkita enempää, koska asuttiin pienessä kylässä niin eivät halunneet mulle diagnoosia ja tukitoimia k3harin leiman ja juorujen pelossa. Ihan sama, vaikka kärsin, kunhan en vaan ole kyläläisten silmissä vammainen luuseri. Ts. että vanhempien oma maine pysyisi. Diagnoosit tuli sitten lähemmäs 40-vuotiaana.
Äiti paljastikin mulle isän kuoltua, että meidät lapset tehtiin koska FOMO ja ryhmäpaine. Kuulemma avioliittokin oli kuiva, mutta ok koska isällä oli hyvä palkka. Äiti myös unelmoi elämästä isossa kaupungissa, mutta eihän sitä voinut kokeilla siipiään sen jälkeen, kun isän tapasi. Isäni oli sinänsä ok isä, mutta jätti kaiken kodinhoidon äidille. Oli jättänyt jo ennen lasten tuloa. Siitäkin äiti on katkera, vaikka ei varsinaisesti suoraan ole juuri tästä puhunut.
Siis vttu miettikää oikeasti, oletteko valmiita vanhemmuuteen jos elämässä tärkeintä on miettiä, mitä kaikki muut ajattelee. Ja sitä, haluatteko perustaa perheen "perinteisen" miehen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt hirveät, mutta laiskat ja nössöt.
Oireilin jo lapsena autismia ja ADHD:ta, ja sitä epäiltiinkin (tuohon aikaan nimellä MBD, autismia ei tunnettu tytöillä). Vanhemmat olivat päättäneet, että asiaa ei tutkita enempää, koska asuttiin pienessä kylässä niin eivät halunneet mulle diagnoosia ja tukitoimia k3harin leiman ja juorujen pelossa. Ihan sama, vaikka kärsin, kunhan en vaan ole kyläläisten silmissä vammainen luuseri. Ts. että vanhempien oma maine pysyisi. Diagnoosit tuli sitten lähemmäs 40-vuotiaana.
Äiti paljastikin mulle isän kuoltua, että meidät lapset tehtiin koska FOMO ja ryhmäpaine. Kuulemma avioliittokin oli kuiva, mutta ok koska isällä oli hyvä palkka. Äiti myös unelmoi elämästä isossa kaupungissa, mutta eihän sitä voinut kokeilla siipiään sen jälkeen, kun isän tapasi. Isäni oli sinänsä ok isä, mutta jätti kaiken kodinhoidon äidille. Oli jättänyt jo ennen lasten tuloa. Siitäkin äiti on katkera, vaikka ei varsinaisesti suoraan ole juuri tästä puhunut.
Siis vttu miettikää oikeasti, oletteko valmiita vanhemmuuteen jos elämässä tärkeintä on miettiä, mitä kaikki muut ajattelee. Ja sitä, haluatteko perustaa perheen "perinteisen" miehen kanssa.
Ennen vanhaan se ryhmäpaine lasten hankintaan oli ihan yhteiskunnallinen juttu. Jos ei painostusta tullut kylältä, niin kaupungeissa sitä tuli perheiltä ja työyhteisöstä. Juontuu luterilaisuudesta. En usko, että suurin osa ennen 90-lukua lapsensa saaneista erityisemmin halusi niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt hirveät, mutta laiskat ja nössöt.
Oireilin jo lapsena autismia ja ADHD:ta, ja sitä epäiltiinkin (tuohon aikaan nimellä MBD, autismia ei tunnettu tytöillä). Vanhemmat olivat päättäneet, että asiaa ei tutkita enempää, koska asuttiin pienessä kylässä niin eivät halunneet mulle diagnoosia ja tukitoimia k3harin leiman ja juorujen pelossa. Ihan sama, vaikka kärsin, kunhan en vaan ole kyläläisten silmissä vammainen luuseri. Ts. että vanhempien oma maine pysyisi. Diagnoosit tuli sitten lähemmäs 40-vuotiaana.
Äiti paljastikin mulle isän kuoltua, että meidät lapset tehtiin koska FOMO ja ryhmäpaine. Kuulemma avioliittokin oli kuiva, mutta ok koska isällä oli hyvä palkka. Äiti myös unelmoi elämästä isossa kaupungissa, mutta eihän sitä voinut kokeilla siipiään sen jälkeen, kun isän tapasi. Isäni oli sinänsä ok isä, mutta jätti kaiken kodinhoidon äidille. Oli jättänyt jo ennen lasten tuloa. Siitäkin äiti on katkera, vaikka ei varsinaisesti suoraan ole juuri tästä puhunut.
Siis vttu miettikää oikeasti, oletteko valmiita vanhemmuuteen jos elämässä tärkeintä on miettiä, mitä kaikki muut ajattelee. Ja sitä, haluatteko perustaa perheen "perinteisen" miehen kanssa.
Ennen vanhaan se ryhmäpaine lasten hankintaan oli ihan yhteiskunnallinen juttu. Jos ei painostusta tullut kylältä, niin kaupungeissa sitä tuli perheiltä ja työyhteisöstä. Juontuu luterilaisuudesta. En usko, että suurin osa ennen 90-lukua lapsensa saaneista erityisemmin halusi niitä.
Egkäisymenetelmiä tuli 60-luvulla. Abortit 70-luvulla.
Ihan turha minulle ainakaan väittää että 90-luvun jälkeen ei vahinkolapsia. Tai että kaikki lapset 90-luvun jälkeen ovat kasvaneet hyvissä kodeissa rakkaudessa ja sanoituksessa.
Lastensuojelun huumekodeista pelastetut lapset kertovat kyllä nykyajan vanhemmuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo pikkulapsena tajusin isäni olevan hirveä. Meni melkein kolmikymppiseksi tajuta, miten hirveä myös äitini on, kun ei enää eron jälkeen kyennyt piilottelemaan isäni takana. Aluksi ajattelin, että ovat samasta puusta, mutta äitini on kyllä sairaista sairainta lajia, jonka rinnalla isäni on yhä hirveä mutta ei hirviö.
Vierailija kirjoitti:
Mitä kauemmin tottuu elämään omaa rauhallista ja leppoisaa elämäänsä, sitä tylymmältä tuntuu kohdata omien vanhempiensa iänikuinen asetelma, jossa toinen hallitsee itsekkäästi ja on äänessä koko ajan ja toinen on hiljaa. Isäni oli viimeisinä aikoinaan jopa niin äänekäs ja itsekeskeinen, ettei edes muu lähisuku kestänyt käydä siellä tai puhua puhelimessa.
Juuri näin. Moni tällaisia vanhempia puolusteleva (ehkä ovat itsekin juuri sellaisia) ei ymmärrä ettei tuo huono kohtelu/sairas perhedynamiikka jää lapsuuteen vaan lasten aikuistuessa se sairas perhe on edelleen sairas. Lopulta yhteydenpitoa vähentää minimiin.
Olen tuo, jolla oli juoppo isäpuoli. Mä elän hyvää elämää, jonka olen juurikin itse rakentanut. Enkä kanna kaunaa vanhemmilleni enkä syyttele ketään (äiti on myös pyytänyt tavallaan anteeksi, mikä helpotti tätä suhtautumiata). Mutta mulla oli lapsuuden kohtelun takia pitkään surkea itsetunto ja paljon itseinhoa ja sen takia vaikeuksia rakentaa sitä hyvää elämää. Olen siinä vaikeuksien kautta onnistunut (siskoillani oli vielä paljon enemmän vaikeuksia, mutta hekin ovat selvinneet) mutta kyllä ihmisille, joilla oli turvallinen ja rakastava koti, se on paljon helpompaa. Minusta sen asian voi hyvin todeta ääneen. Se ei tarkoita, että roikkuisi jossain katkeruudessa ja syyttelisi vanhempiaan nykyisistä vaikeuksistaan.