Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia tajuta aikuisena, että sulla on aivan hirveät vanhemmat?
Kommentit (114)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan.
Usein lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta. Aikuistuessaan ja/tai tullessaan itse vanhemmaksi saa aikuisen näkökulman lapsuuteensa, siinä vaiheessa osa joutuu ihmettelemään miten vanhempi on voinut kohdella lastaan niin.
"Usein lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta"
No et sitten murrosiästä ole kuullut? Siinä on ehdoitta rakastaminen normaalisti kaukana. Se on kyllä epänormaalia, jos se murrosikä jää käymättä läpi. Tai jos se puhkeaa vasta yli 30 vuotiaana
Se, että riitelee murkkuna vanhempiensa kanssa ei tarkoita sitä, että aikuisena huomaa vanhempansa olleen karmea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan.
Usein lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta. Aikuistuessaan ja/tai tullessaan itse vanhemmaksi saa aikuisen näkökulman lapsuuteensa, siinä vaiheessa osa joutuu ihmettelemään miten vanhempi on voinut kohdella lastaan niin.
"Usein lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta"
No et sitten murrosiästä ole kuullut? Siinä on ehdoitta rakastaminen normaalisti kaukana. Se on kyllä epänormaalia, jos se murrosikä jää käymättä läpi. Tai jos se puhkeaa vasta yli 30 vuotiaana
Se, että riitelee murkkuna vanhempiensa kanssa ei tarkoita sitä, että aikuisena huomaa vanhempansa olleen karmea.
En tarkoita riitelyä, vaan sitä että alkaa kyseenalaistamaan.
Oman lapsen syntymä ja kasvattaminen toivat muistoja pintaan. Lähinnä sellaisia että "mitä helvettiä ne ovat oikein ajatelleet". Miten minulla ei ole ollut mitään tarvetta haukkua ja moittia omaa lasta?
Tai jos joskus pitää Syystä vähän sanoa ja moittia niin se lapsen pettynyt katse ja olemus on lopulta niin sydäntäsärkevää kun näkee että lasta hävettää oma käytös/toiminta. Että miten omat vanhemmat ovat vain lisänneet vettä myllyyn niin että sitä on itketty kolmatta tuntia omassa huoneessa kuunnellen solvauksia ja loppupäivä menty kipeillä silmillä.
Lapsuuskodissa oli tavallista väitellä ja riidellä huutaen. Tuntui oudolta töissä sitten kuulla, että joidenkin mielestä huutaminen on huonoa käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan.
Usein lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta. Aikuistuessaan ja/tai tullessaan itse vanhemmaksi saa aikuisen näkökulman lapsuuteensa, siinä vaiheessa osa joutuu ihmettelemään miten vanhempi on voinut kohdella lastaan niin.
"Usein lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta"
No et sitten murrosiästä ole kuullut? Siinä on ehdoitta rakastaminen normaalisti kaukana. Se on kyllä epänormaalia, jos se murrosikä jää käymättä läpi. Tai jos se puhkeaa vasta yli 30 vuotiaana
Se, että riitelee murkkuna vanhempiensa kanssa ei tarkoita sitä, että aikuisena huomaa vanhempansa olleen karmea.
En tarkoita riitelyä, vaan sitä että alkaa kyseenalaistamaan.
Tässä puhutaan nyt jostain ihan muusta kuin murrosiässä vanhemmista irrottautimisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opetelkaa mieluummin olemaan kiitollisia että teillä on vanhemmat. Jotkut menettää vanhempansa jo lapsuudessa jotrn vähän turhalta kuulostaa valitus
Vierailija kirjoitti:
Oman lapsen syntymä ja kasvattaminen toivat muistoja pintaan. Lähinnä sellaisia että "mitä helvettiä ne ovat oikein ajatelleet". Miten minulla ei ole ollut mitään tarvetta haukkua ja moittia omaa lasta?
Tai jos joskus pitää Syystä vähän sanoa ja moittia niin se lapsen pettynyt katse ja olemus on lopulta niin sydäntäsärkevää kun näkee että lasta hävettää oma käytös/toiminta. Että miten omat vanhemmat ovat vain lisänneet vettä myllyyn niin että sitä on itketty kolmatta tuntia omassa huoneessa kuunnellen solvauksia ja loppupäivä menty kipeillä silmillä.
Minutkin oman lapsen syntymä laittoi ajattelemaan joitakin oman lapsuuden juttuja. Odotuksia, joita en olisi pystynyt asettamaan omalle lapselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Opetelkaa mieluummin olemaan kiitollisia että teillä on vanhemmat. Jotkut menettää vanhempansa jo lapsuudessa jotrn vähän turhalta kuulostaa valitus
Vanhemmista voi olla kiitollinen, vaikka huomaa heidän puutteensa. Kukaan ei ole täydellinen.
Aika outo kysymys, sulla varmaan joku lääkitys päällä. Ihan normaalia että ihminen tajuaa asioita. On myös normaalia hahmottaa minkälaiset omat vanhemmat ovat suhteessa muihin vanhempiin. Jos tajuaa vasta aikuisena 18v? Niin varmaan myös ihan normaali ikä tajuta näitä asioita, eli yhteen vetona tajuaminen on normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhteethan perustuu jo lähtökohtaisesti nimenomaan siihen, että toista käytettään hyväksi keinolla millä hyvänsä. Ei ketään kiinnosta kasvu tai kehitys. Sitä samaa sairasta menoa se on aina kunnes löytyy seuraava uhri ja kumppani vaihtuu. Eli on ns normaalia vaikka ei tervettä olekaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Äiti varmaan olisi koittanut tppaa jos olisin sanonut noin edes teininä. Ap
Teinit on aina riidelleet vanhempiensa kanssa. Se on normaalia. Se kuuluu itsenäistymiseen.
Lasteni serkku kuvaili tytärtään, se sulkeutui huoneeseensa 15-vuotiaana ja murahteli, 18-vuotiaana tuli sieltä pois aikuisena mukavana abina. ( valmistuu lääkäriksi parin vuoden päästä.)
No kun pointti on juuri tuossa, että normaalia teinin kapinavaihetta ei ole saanut olla. Vanhemmat ei meillä sietäneet mitään negatiivisia tunteita lapseltaan koskaan, sille saatettiin mielivaltaisesti räjähtää koska vaan ja hylätä emotionaalisesti. Vanhemmat rähjäsi teinin lailla, ei teini.
Ymmärrän, että normaaleissa perheissä kasvaneille voi olla vaikea hahmottaa. Vertailun vuoksi annan esimerkin, mitä olisi seurannut, jos minä olisin teininä yrittänyt kapinoida, vaikka paiskaamalla oven tai sanomalla kirosanan. Äitini olisi alkanut itkeä ja uhkailla itsemurhalla, koska olen aivan mahdoton, sairas, kiittämätön pentu, kun äitiäni kehtaan uhmata. Olisi sanonut, että syntymäni oli suuri virhe ja haluaa nyt itse kuolla. Isäni ei olisi tuosta hyvästä puhunut tai ottanut kontaktia minuun enää koskaan. Sanonut korkeintaan vain, että heitämme sinut kadulle, kun täytät 16. Tunnelma olisi siitä asti muuttunut aivan jäätäväksi ja välimme katkenneet lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Työpaikalla, kaverien kanssa ja kotona ei haukuta mm. läskiksi. Vanhempien luona saa sitten kuulla kaikennäköisiä sammakoita ulkonäöstä asti kaikkeen muuhun mahdolliseen. Vanhempien luona en ole mitään ja jos olen menestynyt elämässä niin se on ollut suurin piirtein vain tuuria heidän mielestä.
Vierailija kirjoitti:
Opetelkaa mieluummin olemaan kiitollisia että teillä on vanhemmat. Jotkut menettää vanhempansa jo lapsuudessa jotrn vähän turhalta kuulostaa valitus
Vaikka tsunamissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan.
Usein lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta. Aikuistuessaan ja/tai tullessaan itse vanhemmaksi saa aikuisen näkökulman lapsuuteensa, siinä vaiheessa osa joutuu ihmettelemään miten vanhempi on voinut kohdella lastaan niin.
"Usein lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta"
No et sitten murrosiästä ole kuullut? Siinä on ehdoitta rakastaminen normaalisti kaukana. Se on kyllä epänormaalia, jos se murrosikä jää käymättä läpi. Tai jos se puhkeaa vasta yli 30 vuotiaana
Se, että riitelee murkkuna vanhempiensa kanssa ei tarkoita sitä, että aikuisena huomaa vanhempansa olleen karmea.
En tarkoita riitelyä, vaan sitä että alkaa kyseenalaistamaan.
Tässä puhutaan nyt jostain ihan muusta kuin murrosiässä vanhemmista irrottautimisessa.
Mistä tässä sitten puhutaan? Olettaisin, että "aivan hirveän" tunnistaa jo murrosiässä tai varhaisessa aikuisuudessa, ellei sitten ole kyse manipuloinnista. Eri asia on kai tunnistaa myöhemmin huonoja tai vahingollisia tapoja toimia, monet tunnistavat myös omia huonoja tekosiaan. Esim. 35 vuotias voi huomata, miten idioottimaisesti on käyttäytynyt 25 vuotiaana.
Narskuvanhemmat alapeukuttaa täällä. Muistakaa että se loppuelämän suhde lapsiin luodaan lapsen lapsuudessa. Aikuisiällä et voi enää korjata huonoa vanhemmuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Äiti varmaan olisi koittanut tppaa jos olisin sanonut noin edes teininä. Ap
Teinit on aina riidelleet vanhempiensa kanssa. Se on normaalia. Se kuuluu itsenäistymiseen.
Lasteni serkku kuvaili tytärtään, se sulkeutui huoneeseensa 15-vuotiaana ja murahteli, 18-vuotiaana tuli sieltä pois aikuisena mukavana abina. ( valmistuu lääkäriksi parin vuoden päästä.)
No kun pointti on juuri tuossa, että normaalia teinin kapinavaihetta ei ole saanut olla. Vanhemmat ei meillä sietäneet mitään negatiivisia tunteita lapseltaan koskaan, sille saatettiin mielivaltaisesti räjähtää koska vaan ja hylätä emotionaalisesti. Vanhemmat rähjäsi teinin lailla, ei teini.
Ymmärrän, että normaaleissa perheissä kasvaneille voi olla vaikea hahmottaa. Vertailun vuoksi annan esimerkin, mitä olisi seurannut, jos minä olisin teininä yrittänyt kapinoida, vaikka paiskaamalla oven tai sanomalla kirosanan. Äitini olisi alkanut itkeä ja uhkailla itsemurhalla, koska olen aivan mahdoton, sairas, kiittämätön pentu, kun äitiäni kehtaan uhmata. Olisi sanonut, että syntymäni oli suuri virhe ja haluaa nyt itse kuolla. Isäni ei olisi tuosta hyvästä puhunut tai ottanut kontaktia minuun enää koskaan. Sanonut korkeintaan vain, että heitämme sinut kadulle, kun täytät 16. Tunnelma olisi siitä asti muuttunut aivan jäätäväksi ja välimme katkenneet lopullisesti.
Ja lisään, että itsekin ajattelin pitkälle aikuisuuteen, että olen hyvästä perheestä. Sama kuin jollain aiemmalla, että lääkäri sanoi että lapsuus on ollut turvaton, ei hyvä laisinkaan.
Ajattelin jotenkin niin, että kun oli keskiluokkainen elintaso eikä koskaan puutetta perusasioista (ruoka, koti, vaatteet, tavarat, siisteys ym.) eivätkä hakanneet, niin lapsuuteni oli silloin hyvä. Mutta eihän se niin ollut. En tiedä, kokevatko ne ihmiset, joilla kotioloissa on puutetta kaikesta ja väkivaltakin läsnä, jo lapsesta asti elävänsä huonoissa oloissa. Luultavasti, mutta en voi puhua heidän puolesta. Ymmärrän omien kokemusten perusteella, että omanlaisestani ulkoisesti ok taustasta tulevalla voi tosiaan kestää vuosikymmeniä tajuta, ettei lapsuus ollut normaali, kun pitää osata katsoa sitä emotionaalista puolta ja tajuta jääneensä kaikesta sellaisesta paitsi.
Itse olin ns. väärä lapsi. Vanhemmilla oli ennestään jo 2 poikaa ja halusivat vielä tytön. Sitten tuli keskenmeno tytölle ja seuraavana yrityksenä tuli kolmas poika eli minä. Sitten kokeilivat vielä kerran ja sieltä tuli se tyttö. Minä olin siis täysin väliinputoaja.
Sitten minua kiusattiin yläasteella ja muistan vieläkin kuinka äiti sanoi, että "niiden kiusaajien olisi pitänyt hakata sut ihan kunnolla."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Äiti varmaan olisi koittanut tppaa jos olisin sanonut noin edes teininä. Ap
Teinit on aina riidelleet vanhempiensa kanssa. Se on normaalia. Se kuuluu itsenäistymiseen.
Lasteni serkku kuvaili tytärtään, se sulkeutui huoneeseensa 15-vuotiaana ja murahteli, 18-vuotiaana tuli sieltä pois aikuisena mukavana abina. ( valmistuu lääkäriksi parin vuoden päästä.)
No kun pointti on juuri tuossa, että normaalia teinin kapinavaihetta ei ole saanut olla. Vanhemmat ei meillä sietäneet mitään negatiivisia tunteita lapseltaan koskaan, sille saatettiin mielivaltaisesti räjähtää koska vaan ja hylätä emotionaalisesti. Vanhemmat rähjäsi teinin lailla, ei teini.
Ymmärrän, että normaaleissa perheissä kasvaneille voi olla vaikea hahmottaa. Vertailun vuoksi annan esimerkin, mitä olisi seurannut, jos minä olisin teininä yrittänyt kapinoida, vaikka paiskaamalla oven tai sanomalla kirosanan. Äitini olisi alkanut itkeä ja uhkailla itsemurhalla, koska olen aivan mahdoton, sairas, kiittämätön pentu, kun äitiäni kehtaan uhmata. Olisi sanonut, että syntymäni oli suuri virhe ja haluaa nyt itse kuolla. Isäni ei olisi tuosta hyvästä puhunut tai ottanut kontaktia minuun enää koskaan. Sanonut korkeintaan vain, että heitämme sinut kadulle, kun täytät 16. Tunnelma olisi siitä asti muuttunut aivan jäätäväksi ja välimme katkenneet lopullisesti.
Ja lisään, että itsekin ajattelin pitkälle aikuisuuteen, että olen hyvästä perheestä. Sama kuin jollain aiemmalla, että lääkäri sanoi että lapsuus on ollut turvaton, ei hyvä laisinkaan.
Ajattelin jotenkin niin, että kun oli keskiluokkainen elintaso eikä koskaan puutetta perusasioista (ruoka, koti, vaatteet, tavarat, siisteys ym.) eivätkä hakanneet, niin lapsuuteni oli silloin hyvä. Mutta eihän se niin ollut. En tiedä, kokevatko ne ihmiset, joilla kotioloissa on puutetta kaikesta ja väkivaltakin läsnä, jo lapsesta asti elävänsä huonoissa oloissa. Luultavasti, mutta en voi puhua heidän puolesta. Ymmärrän omien kokemusten perusteella, että omanlaisestani ulkoisesti ok taustasta tulevalla voi tosiaan kestää vuosikymmeniä tajuta, ettei lapsuus ollut normaali, kun pitää osata katsoa sitä emotionaalista puolta ja tajuta jääneensä kaikesta sellaisesta paitsi.
Minä vilpittömästi uskon, että esim väkivaltaisesta lapsuudesta on helpompi selvitä, kuin "täydellisestä" mutta manipuloivasta kasvatuksesta, missä ei saa tai opi kyseenalaistamaan mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Ei hittolainen. Ei näin.
En ymmärrä tätä nykysuuntausta , että omille vanhemmille huutaminen, länkyttäminen, haukkkuminen ja huono käytös katsotaan nykyään kuuluvan "murrosikään". Ei se kyllä näin mene. Yksikin äiti oli omassa kodissaan pukattu kumoon lapsensa taholta ja sai selityksen haettuaan apua että: "kyllä tuo ohi menee, se on vaikea murrosikä vain hänellä".
Älkää puhuko paskaa. Tuollanen käytös torpataan ehti alkuunsa. Kyllä arvostava käytös tulee olla molemminpuolista jos kerran on tervejärkinen tolkun perhe kyseessä. Päiväkodissa jo näkee keiden lapset hyppii aikuisten silmille eivätkä mitään usko, kun niillä on vanhempien mielestä "uhmaikä" missä "kokeillaan omia rajoja" . Ilmeisesti teini-ikään ja aikuisuuteen saakka .
"Usein lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta"
No et sitten murrosiästä ole kuullut? Siinä on ehdoitta rakastaminen normaalisti kaukana. Se on kyllä epänormaalia, jos se murrosikä jää käymättä läpi. Tai jos se puhkeaa vasta yli 30 vuotiaana