Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia tajuta aikuisena, että sulla on aivan hirveät vanhemmat?
Kommentit (114)
Vierailija kirjoitti:
Oman lapsen syntymä ja kasvattaminen toivat muistoja pintaan. Lähinnä sellaisia että "mitä helvettiä ne ovat oikein ajatelleet". Miten minulla ei ole ollut mitään tarvetta haukkua ja moittia omaa lasta?
Tai jos joskus pitää Syystä vähän sanoa ja moittia niin se lapsen pettynyt katse ja olemus on lopulta niin sydäntäsärkevää kun näkee että lasta hävettää oma käytös/toiminta. Että miten omat vanhemmat ovat vain lisänneet vettä myllyyn niin että sitä on itketty kolmatta tuntia omassa huoneessa kuunnellen solvauksia ja loppupäivä menty kipeillä silmillä.
Olet kasvattunut juuri oikein, oikaissut ajoissa huonon käytöksen. Lapsillasi on myös omatunto ja terve häpeän tunne jota tarvitaan että korjataan käytös. Monet vanhemmat ovat laiskoja kasvattajia. Eivät kommmunikoi, eivät opeta oikeaa ja väärää. Lapset sitten käyttäytyy kuin olisi pellossa kasvaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Työpaikalla, kaverien kanssa ja kotona ei haukuta mm. läskiksi. Vanhempien luona saa sitten kuulla kaikennäköisiä sammakoita ulkonäöstä asti kaikkeen muuhun mahdolliseen. Vanhempien luona en ole mitään ja jos olen menestynyt elämässä niin se on ollut suurin piirtein vain tuuria heidän mielestä.
Sinun ei tarvitse kunnella tuollaista lyttäämistä kenenkään tai ottaa vastaan vähättelyä. Sehän vie mielen matalaksi. Tee itsellesi palvelus: ole lempeä itsellesi ja rajoita käyntejä , olkoot omassa seurassaan tai keskenään. Moni olisi tuollaisesta lapsesta enemmän kuin ylpeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Ei hittolainen. Ei näin.
En ymmärrä tätä nykysuuntausta , että omille vanhemmille huutaminen, länkyttäminen, haukkkuminen ja huono käytös katsotaan nykyään kuuluvan "murrosikään". Ei se kyllä näin mene. Yksikin äiti oli omassa kodissaan pukattu kumoon lapsensa taholta ja sai selityksen haettuaan apua että: "kyllä tuo ohi menee, se on vaikea murrosikä vain hänellä".
Älkää puhuko paskaa. Tuollanen käytös torpataan ehti alkuunsa. Kyllä arvostava käytös tulee olla molemminpuolista jos kerran on tervejärkinen tolkun perhe kyseessä. Päiväkodissa jo näkee keiden lapset hyppii aikuisten silmille eivätkä mitään usko, kun niillä on vanhempien mielestä "uhmaikä" missä "kokeillaan omia rajoja" . Ilmeisesti teini-ikään ja aikuisuuteen saakka .
Lapsen kuuluu murrosiässä kyseenalaistaa ja hakea etäisyyttä vauvana oloon.
Käsiksi käyminen ei tietenkään ole oikein mutta en ainakaan tahtonut rajoittaa teinieni ilmaisunvapautta jos heitä harmitti tai yrittivät inkuttaa jotain mihin ei voinut lupaa myöntää. Epämääräisille reissuille.
Miksi sinä tukahduttaisit teinin tunteet ja oikeuden mielipiteeseensä?
Jo ikäluokkani, mieheni lähti teininä kaupunkiin töihin ovet paukkuen, minähän en jää noille kantturoille heinää tekemään ja jää tähän peltoja kyntämään.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Työpaikalla, kaverien kanssa ja kotona ei haukuta mm. läskiksi. Vanhempien luona saa sitten kuulla kaikennäköisiä sammakoita ulkonäöstä asti kaikkeen muuhun mahdolliseen. Vanhempien luona en ole mitään ja jos olen menestynyt elämässä niin se on ollut suurin piirtein vain tuuria heidän mielestä.
Huokaise joskus kuuluvasti vanhempiesi aikana ja sano ikään kuin ajatuksissasi mutta ääneen : Leenalla on ihanan kannustavat vanhemmat. Ihana käydä sen kotona, kun sen vanhemmat on niin mukavia.
Ja sitten kun saa itse lapsia, huomaa että itsekin toimii samoin ja alkaa ymmärtää että ei ne vanhemmat ehkä niin hirveitä olleetkaan. Toki voi olla mahdollista että ne olikin oikeasti hirveät, mutta joskus voi vaan tuntua siltä ennen kuin katsoo tilannetta itse sieltä vanhemman näkökulmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se varmaan kovin yleistä ole, harvalla kun on ollut oikeasti hirveät vanhemmat. Suurimmalla osalla on ihan tavalliset vanhemmat, hyvine ja huonoine puolineen.
Oma tuntumani. Ennen oaiskottiin teininä ovia ja saatiin äksyillä ja ihmisistä kehittyi normaaleja ihmisiä jotka voivat itselleenkin hymähdellä, olin kyllä varmaan mahdoton teininä.
Nyt lässytetään ja ymmärretään ja ei kestetä teinin tunteenpurkauksia, annetaan kaikki periksi ja viedään psykiatrille. Tuloksena 30 v mt-eläkeläinen joka vatvoo lopun ikänsä lapsuuttaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Ei hittolainen. Ei näin.
En ymmärrä tätä nykysuuntausta , että omille vanhemmille huutaminen, länkyttäminen, haukkkuminen ja huono käytös katsotaan nykyään kuuluvan "murrosikään". Ei se kyllä näin mene. Yksikin äiti oli omassa kodissaan pukattu kumoon lapsensa taholta ja sai selityksen haettuaan apua että: "kyllä tuo ohi menee, se on vaikea murrosikä vain hänellä".
Älkää puhuko paskaa. Tuollanen käytös torpataan ehti alkuunsa. Kyllä arvostava käytös tulee olla molemminpuolista jos kerran on tervejärkinen tolkun perhe kyseessä. Päiväkodissa jo näkee keiden lapset hyppii aikuisten silmille eivätkä mitään usko, kun niillä on vanhempien mielestä "uhmaikä" missä "kokeillaan omia rajoja" . Ilmeisesti teini-ikään ja aikuisuuteen saakka .
Lapsen kuuluu murrosiässä kyseenalaistaa ja hakea etäisyyttä vauvana oloon.
Käsiksi käyminen ei tietenkään ole oikein mutta en ainakaan tahtonut rajoittaa teinieni ilmaisunvapautta jos heitä harmitti tai yrittivät inkuttaa jotain mihin ei voinut lupaa myöntää. Epämääräisille reissuille.
Miksi sinä tukahduttaisit teinin tunteet ja oikeuden mielipiteeseensä?
Jo ikäluokkani, mieheni lähti teininä kaupunkiin töihin ovet paukkuen, minähän en jää noille kantturoille heinää tekemään ja jää tähän peltoja kyntämään.
Samaa ikäluokkaa olen miehesi kanssa todennäköisesti, muttei meiltä lähtenyt yksikään sisaruksista ovet paukkuen maailmalle. Kannustettiin ja tuettiin kotoa. "Kotiin saa aina tulla!" oli lause jota vanhemmat toisti. Hyvät välit, läpi ikäkausien, kai se olis se keskinäinen lämpö ja rakkaus ettei puhuttu koskaan rumasti ja oltiin "siipiä myöten ja ihmismäisesti".
Itsenäistymisen ei tarvitse olla sotatilaa tai huonoa käytöstä. Se voi tapahtua hyvässä hengessä jos on viisaat vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Ei se varmaan kovin yleistä ole, harvalla kun on ollut oikeasti hirveät vanhemmat. Suurimmalla osalla on ihan tavalliset vanhemmat, hyvine ja huonoine puolineen.
Samaa mieltä. Suurin osa ihan okei.
Aina ollut näitä omituisia jotka mollaa omia lapsiaan ja sitten lentää padat ja kattilat ja huuto kuuluu kilometrien päähän kun lapsi alkaa ollakin jo aikuisen kokoinen ja antaa takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Työpaikalla, kaverien kanssa ja kotona ei haukuta mm. läskiksi. Vanhempien luona saa sitten kuulla kaikennäköisiä sammakoita ulkonäöstä asti kaikkeen muuhun mahdolliseen. Vanhempien luona en ole mitään ja jos olen menestynyt elämässä niin se on ollut suurin piirtein vain tuuria heidän mielestä.
Miksi sinä kotona haluat olla " viisaustieteen tohtori".
Heille sinä olet heidän lapsensa jolle puhuvat kuten läheisen kanssa puhutaan, ei kunnioittavasti teititellen.
Olen lihavahko, syntymälaiha sisareni koko ikämme on minulle siitä sanonut. En ole huomannut ees loukkaantua sisarellisesta suorasukaisuudesta.
Mun lapset on oppiarvoiltaan ja tuloiltaan paljon yläpuolellani. Kyllä he silti ovat minun lapsiani joilta kyselen yskät ja työmatkan pituudet ja syötkö varmasti aamupalan. En ajattele heitä menestymisensä kautta.
Vierailija kirjoitti:
Itse olin ns. väärä lapsi. Vanhemmilla oli ennestään jo 2 poikaa ja halusivat vielä tytön. Sitten tuli keskenmeno tytölle ja seuraavana yrityksenä tuli kolmas poika eli minä. Sitten kokeilivat vielä kerran ja sieltä tuli se tyttö. Minä olin siis täysin väliinputoaja.
Sitten minua kiusattiin yläasteella ja muistan vieläkin kuinka äiti sanoi, että "niiden kiusaajien olisi pitänyt hakata sut ihan kunnolla."
Järkyttävää. Tasapainoinen äiti ei ikinä sano lapselleen noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Ei hittolainen. Ei näin.
En ymmärrä tätä nykysuuntausta , että omille vanhemmille huutaminen, länkyttäminen, haukkkuminen ja huono käytös katsotaan nykyään kuuluvan "murrosikään". Ei se kyllä näin mene. Yksikin äiti oli omassa kodissaan pukattu kumoon lapsensa taholta ja sai selityksen haettuaan apua että: "kyllä tuo ohi menee, se on vaikea murrosikä vain hänellä".
Älkää puhuko paskaa. Tuollanen käytös torpataan ehti alkuunsa. Kyllä arvostava käytös tulee olla molemminpuolista jos kerran on tervejärkinen tolkun perhe kyseessä. Päiväkodissa jo näkee keiden lapset hyppii aikuisten silmille eivätkä mitään usko, kun niillä on vanhempien mielestä "uhmaikä" missä "kokeillaan omia rajoja" . Ilmeisesti teini-ikään ja aikuisuuteen saakka .
Lapsen kuuluu murrosiässä kyseenalaistaa ja hakea etäisyyttä vauvana oloon.
Käsiksi käyminen ei tietenkään ole oikein mutta en ainakaan tahtonut rajoittaa teinieni ilmaisunvapautta jos heitä harmitti tai yrittivät inkuttaa jotain mihin ei voinut lupaa myöntää. Epämääräisille reissuille.
Miksi sinä tukahduttaisit teinin tunteet ja oikeuden mielipiteeseensä?
Jo ikäluokkani, mieheni lähti teininä kaupunkiin töihin ovet paukkuen, minähän en jää noille kantturoille heinää tekemään ja jää tähän peltoja kyntämään.
Samaa ikäluokkaa olen miehesi kanssa todennäköisesti, muttei meiltä lähtenyt yksikään sisaruksista ovet paukkuen maailmalle. Kannustettiin ja tuettiin kotoa. "Kotiin saa aina tulla!" oli lause jota vanhemmat toisti. Hyvät välit, läpi ikäkausien, kai se olis se keskinäinen lämpö ja rakkaus ettei puhuttu koskaan rumasti ja oltiin "siipiä myöten ja ihmismäisesti".
Itsenäistymisen ei tarvitse olla sotatilaa tai huonoa käytöstä. Se voi tapahtua hyvässä hengessä jos on viisaat vanhemmat.
Mieheni suhteen hän ei yksinkertaisesti 16-vuotiaana nähnyt itseään pikkutilan isäntänä. Se oli noita maaltamuuton vuosikymmeniä. Ja hänellä oli rohkeus sanoa mielipiteensä ja kun se ei mennyt perille meni kaupunkiin, ensin kaverin kämpille ja haki työpaikan. ( isänsäkin päätyi myymään tilan ja teki palkkatyötä eläkeikäänsä)
Omalla kohdallani taas oli selvä että jokainen lähtee kotoa kansakoulun jälkeen. Ei pahansuovasti vaan ihan elämän pakosta. Murrosiät jo oltiinkin itsenäisiä ihmisiä huonoissa vuokra-asunnoissa.
Hyvät välit oli vanhempiin koko ajan, he tekivät resurssiensa mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Äiti varmaan olisi koittanut tppaa jos olisin sanonut noin edes teininä. Ap
Teinit on aina riidelleet vanhempiensa kanssa. Se on normaalia. Se kuuluu itsenäistymiseen.
Lasteni serkku kuvaili tytärtään, se sulkeutui huoneeseensa 15-vuotiaana ja murahteli, 18-vuotiaana tuli sieltä pois aikuisena mukavana abina. ( valmistuu lääkäriksi parin vuoden päästä.)
No kun pointti on juuri tuossa, että normaalia teinin kapinavaihetta ei ole saanut olla. Vanhemmat ei meillä sietäneet mitään negatiivisia tunteita lapseltaan koskaan, sille saatettiin mielivaltaisesti räjähtää koska vaan ja hylätä emotionaalisesti. Vanhemmat rähjäsi teinin lailla, ei teini.
Ymmärrän, että normaaleissa perheissä kasvaneille voi olla vaikea hahmottaa. Vertailun vuoksi annan esimerkin, mitä olisi seurannut, jos minä olisin teininä yrittänyt kapinoida, vaikka paiskaamalla oven tai sanomalla kirosanan. Äitini olisi alkanut itkeä ja uhkailla itsemurhalla, koska olen aivan mahdoton, sairas, kiittämätön pentu, kun äitiäni kehtaan uhmata. Olisi sanonut, että syntymäni oli suuri virhe ja haluaa nyt itse kuolla. Isäni ei olisi tuosta hyvästä puhunut tai ottanut kontaktia minuun enää koskaan. Sanonut korkeintaan vain, että heitämme sinut kadulle, kun täytät 16. Tunnelma olisi siitä asti muuttunut aivan jäätäväksi ja välimme katkenneet lopullisesti.
Ja lisään, että itsekin ajattelin pitkälle aikuisuuteen, että olen hyvästä perheestä. Sama kuin jollain aiemmalla, että lääkäri sanoi että lapsuus on ollut turvaton, ei hyvä laisinkaan.
Ajattelin jotenkin niin, että kun oli keskiluokkainen elintaso eikä koskaan puutetta perusasioista (ruoka, koti, vaatteet, tavarat, siisteys ym.) eivätkä hakanneet, niin lapsuuteni oli silloin hyvä. Mutta eihän se niin ollut. En tiedä, kokevatko ne ihmiset, joilla kotioloissa on puutetta kaikesta ja väkivaltakin läsnä, jo lapsesta asti elävänsä huonoissa oloissa. Luultavasti, mutta en voi puhua heidän puolesta. Ymmärrän omien kokemusten perusteella, että omanlaisestani ulkoisesti ok taustasta tulevalla voi tosiaan kestää vuosikymmeniä tajuta, ettei lapsuus ollut normaali, kun pitää osata katsoa sitä emotionaalista puolta ja tajuta jääneensä kaikesta sellaisesta paitsi.
Voi olla että kotona ei ollut aineellista puutetta mutta jokin empatiatekijä puuttui. Oletettiin, että aina pitää tehdä parhaansa. Kun oltiin käyty kylässä tai muuten tavattu vieraita, niin sen jälkeen toinen vanhemmista haukkui, miten huonosti ja väärin lapset taas olivat käyttäytyneet ja kuinka vanhempana oli saanut hävetä. Tämä siis huolimatta siitä että oltiin yritetty käyttäytyä niin hyvin kuin pystyttiin.
Koulussa uskontotunnilla opettaja puhui avioliitosta, että sen tarkoitus on kasvattaa ihmistä hiomalla särmiä, opettamalla kompromissien tekoon ja muiden huomioimiseen. Niinpä silloin päätteli, että ongelmakohdat kuuluvat perhe-elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On normaalia tuntea noin, koska moni meistä haluaa löytää syyllisen sille, että itse teki vääriä valintoja. Vanhemmat on helppo vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan.
Tämä ei ole totta varsinkaan silloin, kun ei ole hakattu tai nälässä pidetty. Välinpitämättömyyttä ja henkistä väkivaltaa voi olla hyvin vaikea tunnistaa, jos ei ole koskaan muuta kokenut. Lapselle oma kotielämä on se normaali. Jotkut heräävät tutustuessaan kumppanin perheeseen tai kun saavat omia lapsia.
Niin, että toisessa perheessä esim. tehdään yhdessä kotitöitä eikä vaan huudeta naama punaisena, että ALKANAA SIIVOTA NYT TAI MUUTEN!
Huomasin tämän itseasiassa jo työpaikalla, että esim. asiakaspalvelussa ei kuulu tylyttää asiakkaita noin vaan he yleensä tekevät yhteistyötä, kun pyytää kohteliaasti. Silloin aloin kyseenalaistamaan näitä lapsuudenperheen tapoja. Tuo kohtelias pyytäminen tuntui aluksi oudolta.
Minulla on neljä lasta. Yksi heistä lähtee siuvoamaan omaa huonettaan pyynnöstä, kaksi vaatii muutaman ahjauskerran, mutta neljäs...huh. Häntä saa kohteliaasti pyytää ja lopultaa huutaa, kun ei mikäön muu pure. Toisinaan siirryn suoraan huutamiseen. Ja tämä yhdessä tekeminen toimii yhteisissä tiloissa, mutta kyllä mielestäni on hyvä vaatia siivoamamaan oma huone itse. Ei äiti kuitenkaan siellä omassa asunnossa ole auttamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olin ns. väärä lapsi. Vanhemmilla oli ennestään jo 2 poikaa ja halusivat vielä tytön. Sitten tuli keskenmeno tytölle ja seuraavana yrityksenä tuli kolmas poika eli minä. Sitten kokeilivat vielä kerran ja sieltä tuli se tyttö. Minä olin siis täysin väliinputoaja.
Sitten minua kiusattiin yläasteella ja muistan vieläkin kuinka äiti sanoi, että "niiden kiusaajien olisi pitänyt hakata sut ihan kunnolla."Järkyttävää. Tasapainoinen äiti ei ikinä sano lapselleen noin.
Jep. Ei tuossa ole kyse pelkästään lapsen "väärästä" sukupuolesta, vaan täysin häiriintyneestä vanhemmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan.
Tämä ei ole totta varsinkaan silloin, kun ei ole hakattu tai nälässä pidetty. Välinpitämättömyyttä ja henkistä väkivaltaa voi olla hyvin vaikea tunnistaa, jos ei ole koskaan muuta kokenut. Lapselle oma kotielämä on se normaali. Jotkut heräävät tutustuessaan kumppanin perheeseen tai kun saavat omia lapsia.
Niin, että toisessa perheessä esim. tehdään yhdessä kotitöitä eikä vaan huudeta naama punaisena, että ALKANAA SIIVOTA NYT TAI MUUTEN!
Huomasin tämän itseasiassa jo työpaikalla, että esim. asiakaspalvelussa ei kuulu tylyttää asiakkaita noin vaan he yleensä tekevät yhteistyötä, kun pyytää kohteliaasti. Silloin aloin kyseenalaistamaan näitä lapsuudenperheen tapoja. Tuo kohtelias pyytäminen tuntui aluksi oudolta.
Minulla on neljä lasta. Yksi heistä lähtee siuvoamaan omaa huonettaan pyynnöstä, kaksi vaatii muutaman ahjauskerran, mutta neljäs...huh. Häntä saa kohteliaasti pyytää ja lopultaa huutaa, kun ei mikäön muu pure. Toisinaan siirryn suoraan huutamiseen. Ja tämä yhdessä tekeminen toimii yhteisissä tiloissa, mutta kyllä mielestäni on hyvä vaatia siivoamamaan oma huone itse. Ei äiti kuitenkaan siellä omassa asunnossa ole auttamassa.
Joo, se ei käy asiakaspalvelussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Työpaikalla, kaverien kanssa ja kotona ei haukuta mm. läskiksi. Vanhempien luona saa sitten kuulla kaikennäköisiä sammakoita ulkonäöstä asti kaikkeen muuhun mahdolliseen. Vanhempien luona en ole mitään ja jos olen menestynyt elämässä niin se on ollut suurin piirtein vain tuuria heidän mielestä.
Miksi sinä kotona haluat olla " viisaustieteen tohtori".
Heille sinä olet heidän lapsensa jolle puhuvat kuten läheisen kanssa puhutaan, ei kunnioittavasti teititellen.
Olen lihavahko, syntymälaiha sisareni koko ikämme on minulle siitä sanonut. En ole huomannut ees loukkaantua sisarellisesta suorasukaisuudesta.
Mun lapset on oppiarvoiltaan ja tuloiltaan paljon yläpuolellani. Kyllä he silti ovat minun lapsiani joilta kyselen yskät ja työmatkan pituudet ja syötkö varmasti aamupalan. En ajattele heitä menestymisensä kautta.
Mitä mieltä aikuiset lapsesi ovat, kun kyselet heiltä syövätkö aamupalan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa.
Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.
Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.
Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla
Äiti varmaan olisi koittanut tppaa jos olisin sanonut noin edes teininä. Ap
Teinit on aina riidelleet vanhempiensa kanssa. Se on normaalia. Se kuuluu itsenäistymiseen.
Lasteni serkku kuvaili tytärtään, se sulkeutui huoneeseensa 15-vuotiaana ja murahteli, 18-vuotiaana tuli sieltä pois aikuisena mukavana abina. ( valmistuu lääkäriksi parin vuoden päästä.)
No kun pointti on juuri tuossa, että normaalia teinin kapinavaihetta ei ole saanut olla. Vanhemmat ei meillä sietäneet mitään negatiivisia tunteita lapseltaan koskaan, sille saatettiin mielivaltaisesti räjähtää koska vaan ja hylätä emotionaalisesti. Vanhemmat rähjäsi teinin lailla, ei teini.
Ymmärrän, että normaaleissa perheissä kasvaneille voi olla vaikea hahmottaa. Vertailun vuoksi annan esimerkin, mitä olisi seurannut, jos minä olisin teininä yrittänyt kapinoida, vaikka paiskaamalla oven tai sanomalla kirosanan. Äitini olisi alkanut itkeä ja uhkailla itsemurhalla, koska olen aivan mahdoton, sairas, kiittämätön pentu, kun äitiäni kehtaan uhmata. Olisi sanonut, että syntymäni oli suuri virhe ja haluaa nyt itse kuolla. Isäni ei olisi tuosta hyvästä puhunut tai ottanut kontaktia minuun enää koskaan. Sanonut korkeintaan vain, että heitämme sinut kadulle, kun täytät 16. Tunnelma olisi siitä asti muuttunut aivan jäätäväksi ja välimme katkenneet lopullisesti.
Ja lisään, että itsekin ajattelin pitkälle aikuisuuteen, että olen hyvästä perheestä. Sama kuin jollain aiemmalla, että lääkäri sanoi että lapsuus on ollut turvaton, ei hyvä laisinkaan.
Ajattelin jotenkin niin, että kun oli keskiluokkainen elintaso eikä koskaan puutetta perusasioista (ruoka, koti, vaatteet, tavarat, siisteys ym.) eivätkä hakanneet, niin lapsuuteni oli silloin hyvä. Mutta eihän se niin ollut. En tiedä, kokevatko ne ihmiset, joilla kotioloissa on puutetta kaikesta ja väkivaltakin läsnä, jo lapsesta asti elävänsä huonoissa oloissa. Luultavasti, mutta en voi puhua heidän puolesta. Ymmärrän omien kokemusten perusteella, että omanlaisestani ulkoisesti ok taustasta tulevalla voi tosiaan kestää vuosikymmeniä tajuta, ettei lapsuus ollut normaali, kun pitää osata katsoa sitä emotionaalista puolta ja tajuta jääneensä kaikesta sellaisesta paitsi.
Voi olla että kotona ei ollut aineellista puutetta mutta jokin empatiatekijä puuttui. Oletettiin, että aina pitää tehdä parhaansa. Kun oltiin käyty kylässä tai muuten tavattu vieraita, niin sen jälkeen toinen vanhemmista haukkui, miten huonosti ja väärin lapset taas olivat käyttäytyneet ja kuinka vanhempana oli saanut hävetä. Tämä siis huolimatta siitä että oltiin yritetty käyttäytyä niin hyvin kuin pystyttiin.
Koulussa uskontotunnilla opettaja puhui avioliitosta, että sen tarkoitus on kasvattaa ihmistä hiomalla särmiä, opettamalla kompromissien tekoon ja muiden huomioimiseen. Niinpä silloin päätteli, että ongelmakohdat kuuluvat perhe-elämään.
Teidän jutut kuulostaa vaan tyypillisitltä entisajoilta, silloin oli lähes kaikilla tuollaista, ankaruutta & kuria, ei tunteita sanoitettu ja määräysvalta perheen päällä
Vaikka olisi murrosikä tai mikä ikä tahansa, on hyvä opettaa jälkikasvu keskustelemaan asioista, tai ainokan kommunikoimaan muulla tavoin , sen sijaan että on ok paiskoa ovia, tavaroita ja karjua päin naamaa ja puhua tarkoituksella loukkaavasti tai kiroillen.
Kerran todistin kuinka poika sylki äitiään naamaan pois tolaltaan suuttuneena. Ilmaisi siis näin tunteitaan. Äiti vaan otti kaiken vastaan ja pyyhki kasvojaan että "kyllä se siitä rauhoittuu, sillä on niin vaikea ikä". Varmaan mahtavaa pojan tulevalla morsmaikulla moies herrasmiehen käsittelyssä.
Omassa kodissani ei olisi ikinä tullut mieleenkään olla inhottava tai halveksia avoimesti omaa äitiäni. Ja joo - emme olleet tuon jälkeen enää ystäviä, hyi helkkari mitä käytöstä ja hänen äitinsä oli ihan tavallinen naisihminen, ei mikään kohtuuton tai hirveä vanhempi.