Onko normaalia tajuta aikuisena, että sulla on aivan hirveät vanhemmat?

no tottakai sulla on vanhemmat narsisteja , se on muotia.

Luulis että normaali huomaa paljon aiemmin tän asian.

Anna kun arvaan.

Oot alkanut käymään terapiassa ja kaikki perseilysi ja ongelmasi ovatkin muiden kuin itsesi syytä.

Kyllä, tuo on tapahtunut monelle. Ja tosiaan kyse ei ole siitä, että teiniä alkavat vanhemmat ärsyttää ja sitten myöhemmin välit paranevat. Vaan siitä, että saatuaan elämänkokemusta lapsuudenperheen ulkopuolelta tajuaa, että omat vanhemmat kohtelivat lapsiaan huonosti monella mittapuulla.

Itselleni oli suuri oivallus, kun tajusin, että äitini ei olisi ollut "pakko" jatkaa liittoa emotionaalisesti väkivaltaisen alkoholisti-isäpuolen kanssa, joka inhosi avoimesti meitä lapsipuolia. Ja että isäni olisi voinut tehdä jotain siskoni eteen, joka joutui lopulta kotiolojen ajamana huostaanotetuksi ja sitten suljetulle psykiatriselle osastolle. He valitsivat olla tekemättä meidän lasten eteen asioita, jotka olisivat olleet välttämättömiä meidän turvallisen kehityksen kannalta. Tämä on ollut hyvin vapauttavaa myöntää ja lakata selittelemästä heidän toimintaansa olosuhteilla tai pakolla. Niin kauan kuin tein niin, vähättelin ja mitätöin myös omia tunteitani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Työpaikalla, kaverien kanssa ja kotona ei haukuta mm. läskiksi. Vanhempien luona saa sitten kuulla kaikennäköisiä sammakoita ulkonäöstä asti kaikkeen muuhun mahdolliseen. Vanhempien luona en ole mitään ja jos olen menestynyt elämässä niin se on ollut suurin piirtein vain tuuria heidän mielestä.

Miksi sinä kotona haluat olla " viisaustieteen tohtori".

Heille sinä olet heidän lapsensa jolle puhuvat kuten läheisen kanssa puhutaan, ei kunnioittavasti teititellen.

Olen lihavahko, syntymälaiha sisareni koko ikämme on minulle siitä sanonut. En ole huomannut ees loukkaantua sisarellisesta suorasukaisuudesta.

Mun lapset on oppiarvoiltaan ja tuloiltaan paljon yläpuolellani. Kyllä he silti ovat minun lapsiani joilta kyselen yskät ja työmatkan pituudet ja syötkö varmasti aamupalan. En ajattele heitä menestymisensä kautta.

Mitä mieltä aikuiset lapsesi ovat, kun kyselet heiltä syövätkö aamupalan?

Ihan luontevaahan se aamupalapöydässä on kysellä keitättekö aamulla puuroa ja ehittekö syödä arkiaamuina?  ( pojan perheessä syövät aamupalan, tytär joka asuu jo yksin ostaa aamukahvin  ärrältä mennessään.)

Oikeesti en näe mitään loukkaavaa tai kenenkään kunniaa loukkaavaa tavallisessa jutustelussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan. 

Entä jos esim. työpaikoilla ja parisuhteissa ollaan kohdeltu paremmin kuin kotona aikoinaan ja aina kun menee takaisin kotiin alkaa ihmettelemään ja puolustamaan itseään, että ei musta nyt noin saa sanoa tms. ja siitä sitten alkaakin riita ja haukkuminen.

Mä olen kans kotoa pois muuton myötä ja aikuisena ihmissuhteita solmittuna huomannut, että oma kotini oli kaikkea muuta kuin normaali. Lapsi ei osaa kyseenalaistaa vanhempien toimintaa, vaan pitää sitä normaalina.

Omat lapseni olen kasvattanut kannustamalla ja yrittämällä valaa uskoa onnistumiseen ja rohkaisemaan yrittämään ja kokeilemaan kaikkea mahdollista kun nuori on.

Ei mullakaan ollut mikään ruusuinen lapsuus, mutta ihan normaalisti menee. Vanhemmat joskus juopotteli lasten nähden ja nykyään siitä tehtäisiin lasu. 70-luvulla se ei ollut mitenkään hätkähdyttävää. En ole sitä jäänyt miettimään, paitsi joskus ihmettelen että eipäs mullakaan ollut täydellisiä vanhempia. Juopottelu loppui vasta sitten kun isä sairastui ja lääkäri kielsi ottamasta tippaakaan alkomahoolia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan. 

Entä jos esim. työpaikoilla ja parisuhteissa ollaan kohdeltu paremmin kuin kotona aikoinaan ja aina kun menee takaisin kotiin alkaa ihmettelemään ja puolustamaan itseään, että ei musta nyt noin saa sanoa tms. ja siitä sitten alkaakin riita ja haukkuminen.

Mä olen kans kotoa pois muuton myötä ja aikuisena ihmissuhteita solmittuna huomannut, että oma kotini oli kaikkea muuta kuin normaali. Lapsi ei osaa kyseenalaistaa vanhempien toimintaa, vaan pitää sitä normaalina.

Omat lapseni olen kasvattanut kannustamalla ja yrittämällä valaa uskoa onnistumiseen ja rohkaisemaan yrittämään ja kokeilemaan kaikkea mahdollista kun nuori on.

Kaikkea mahdollista? Eivät ole jääneet koukkuun?

Minulla kesti pitkään, että ymmärsin että juoppohullun isäni rinnalla uhrin roolin ottanut äitini ei olekaan sellainen avuton, heikko ja väärinymmärretty raukkaparka, joka ulisemalla ja mykkäkoululla hallinnoi perhettä. 

Isääni laitoin yhteydet poikki jo aikoja sitten, äitiini olen vähentänyt ja vähentynyt.

En vain enää jaksa sitä passiivisagressiivista tiuskimista, minun kotiini tunkeutumista, perheeni "tirkistelyä" ja utelua + jatkuvaa ikävää kommentointia. Enkä myöskään messuamista kaikista maailman epäkohdista, uutisista ja valeuutisista. Äidilleni parisuhteeni on kuvi kengässä, halveksuu miestäni ja ehdottelee eroa koko ajan, vaikka meillä huolistakin huolimatta on ollut hyvä perhe-elämä. Kun teen itselleni jotain elämässä niin äitini ei osaa suhtautua siihen positiivisesti, vaan jollain epämääräisellä naljailulla nälvii ja alenta koulutuspyrkimyksiäni, työpaikkojani jne. Kaiken kaikkiaan raskas ihminen, jolle muiden hyvä kohtelu on vaikeaa. Itse olen ollut kiltti, tunnollinen ja suorittajatytär, mutta aina vain olen äitini silmissä monella tavalla piikittelyn ja ikävän puheen väärti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa. 

Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.

Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v  vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.

Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla

Äiti varmaan olisi koittanut tppaa jos olisin sanonut noin edes teininä. Ap

Teinit on aina riidelleet vanhempiensa kanssa. Se on normaalia. Se kuuluu itsenäistymiseen.

Lasteni serkku kuvaili tytärtään, se sulkeutui huoneeseensa 15-vuotiaana ja murahteli,  18-vuotiaana tuli sieltä pois aikuisena mukavana abina.  ( valmistuu lääkäriksi parin vuoden päästä.)

No kun pointti on juuri tuossa, että normaalia teinin kapinavaihetta ei ole saanut olla. Vanhemmat ei meillä sietäneet mitään negatiivisia tunteita lapseltaan koskaan, sille saatettiin mielivaltaisesti räjähtää koska vaan ja hylätä emotionaalisesti. Vanhemmat rähjäsi teinin lailla, ei teini.

Ymmärrän, että normaaleissa perheissä kasvaneille voi olla vaikea hahmottaa. Vertailun vuoksi annan esimerkin, mitä olisi seurannut, jos minä olisin teininä yrittänyt kapinoida, vaikka paiskaamalla oven tai sanomalla kirosanan. Äitini olisi alkanut itkeä ja uhkailla itsemurhalla, koska olen aivan mahdoton, sairas, kiittämätön pentu, kun äitiäni kehtaan uhmata. Olisi sanonut, että syntymäni oli suuri virhe ja haluaa nyt itse kuolla. Isäni ei olisi tuosta hyvästä puhunut tai ottanut kontaktia minuun enää koskaan. Sanonut korkeintaan vain, että heitämme sinut kadulle, kun täytät 16. Tunnelma olisi siitä asti muuttunut aivan jäätäväksi ja välimme katkenneet lopullisesti.

Ja lisään, että itsekin ajattelin pitkälle aikuisuuteen, että olen hyvästä perheestä. Sama kuin jollain aiemmalla, että lääkäri sanoi että lapsuus on ollut turvaton, ei hyvä laisinkaan.

Ajattelin jotenkin niin, että kun oli keskiluokkainen elintaso eikä koskaan puutetta perusasioista (ruoka, koti, vaatteet, tavarat, siisteys ym.) eivätkä hakanneet, niin lapsuuteni oli silloin hyvä. Mutta eihän se niin ollut. En tiedä, kokevatko ne ihmiset, joilla kotioloissa on puutetta kaikesta ja väkivaltakin läsnä, jo lapsesta asti elävänsä huonoissa oloissa. Luultavasti, mutta en voi puhua heidän puolesta. Ymmärrän omien kokemusten perusteella, että omanlaisestani ulkoisesti ok taustasta tulevalla voi tosiaan kestää vuosikymmeniä tajuta, ettei lapsuus ollut normaali, kun pitää osata katsoa sitä emotionaalista puolta ja tajuta jääneensä kaikesta sellaisesta paitsi.

Kerrotko konkreettisemmin mistä emotionaalisesta puolesta olet jäänyt paitsi?

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan ole. Jos olisi oikeasti noin niin sen tiedostaisi kyllä kokoajan. 

Ihminen on todella mukautuvainen, etenkin paineen alla. Ei ole mitenkään tavatonta, että kun on lapsena kasvanut kieroutuneessa ilmapiirissä, niin aikuisena vasta jonkin uuden kokemuksen tai oppimisen seurauksena tajuaa, minkälaisissa oloissa on kasvanut. Surullista, mutta valitettavasti ei kovin harvinaista.

Vierailija kirjoitti:

Minulla kesti pitkään, että ymmärsin että juoppohullun isäni rinnalla uhrin roolin ottanut äitini ei olekaan sellainen avuton, heikko ja väärinymmärretty raukkaparka, joka ulisemalla ja mykkäkoululla hallinnoi perhettä. 

Isääni laitoin yhteydet poikki jo aikoja sitten, äitiini olen vähentänyt ja vähentynyt.

En vain enää jaksa sitä passiivisagressiivista tiuskimista, minun kotiini tunkeutumista, perheeni "tirkistelyä" ja utelua + jatkuvaa ikävää kommentointia. Enkä myöskään messuamista kaikista maailman epäkohdista, uutisista ja valeuutisista. Äidilleni parisuhteeni on kuvi kengässä, halveksuu miestäni ja ehdottelee eroa koko ajan, vaikka meillä huolistakin huolimatta on ollut hyvä perhe-elämä. Kun teen itselleni jotain elämässä niin äitini ei osaa suhtautua siihen positiivisesti, vaan jollain epämääräisellä naljailulla nälvii ja alenta koulutuspyrkimyksiäni, työpaikkojani jne. Kaiken kaikkiaan raskas ihminen, jolle muiden hyvä kohtelu on vaikeaa. Itse olen ollut kiltti, tunnollinen ja suorittajatytär, mutta aina vain olen äitini silmissä monella tavalla piikittelyn ja ikävän puheen väärti. 

Aika kiinni olet äidissäsi. Kun aikuistut täysin ajattelet ihan toisin.  Puheet menee korvien läpi. Miksi sinua ei yleiset asiat kiinnosta jos äitisi puhuisi niistä?

Äitini mielestä meillä on ollut aivan hyvä ja tavallinen elämä kuten muillakin, suuttuu jos muuta ehdottaa ja alkaa marttyyriksi. 

Kuitenkin meillä oli lapsiin kohdistuvaa jatkuvaa väkivaltaa, kaikissa sen muodoissa.. Huutamista, kiroilua, alkoholia, riitoja, kotoa pakoon lähtemistä, sukuriitoja, velkoja, rahapulaa, vesipulaa, lämmitys katki, puutetta sopivista varusteista, kotitöiden ja sisarusten hoidon säilyttäminen meille lapsille, nuorena palkkatöihin ajo, kotityötaakka, harrastusten estäminen, haukkuminen, alentava puhe, rajojen ylitys, yksityisyyden jatkuva loukkaaminen. 

Juu "tavallinen koti" meillähän  oli. 

- kasarin lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla kesti pitkään, että ymmärsin että juoppohullun isäni rinnalla uhrin roolin ottanut äitini ei olekaan sellainen avuton, heikko ja väärinymmärretty raukkaparka, joka ulisemalla ja mykkäkoululla hallinnoi perhettä. 

Isääni laitoin yhteydet poikki jo aikoja sitten, äitiini olen vähentänyt ja vähentynyt.

En vain enää jaksa sitä passiivisagressiivista tiuskimista, minun kotiini tunkeutumista, perheeni "tirkistelyä" ja utelua + jatkuvaa ikävää kommentointia. Enkä myöskään messuamista kaikista maailman epäkohdista, uutisista ja valeuutisista. Äidilleni parisuhteeni on kuvi kengässä, halveksuu miestäni ja ehdottelee eroa koko ajan, vaikka meillä huolistakin huolimatta on ollut hyvä perhe-elämä. Kun teen itselleni jotain elämässä niin äitini ei osaa suhtautua siihen positiivisesti, vaan jollain epämääräisellä naljailulla nälvii ja alenta koulutuspyrkimyksiäni, työpaikkojani jne. Kaiken kaikkiaan raskas ihminen, jolle muiden hyvä kohtelu on vaikeaa. Itse olen ollut kiltti, tunnollinen ja suorittajatytär, mutta aina vain olen äitini silmissä monella tavalla piikittelyn ja ikävän puheen väärti. 

Aika kiinni olet äidissäsi. Kun aikuistut täysin ajattelet ihan toisin.  Puheet menee korvien läpi. Miksi sinua ei yleiset asiat kiinnosta jos äitisi puhuisi niistä?

Olen 45-vuotias, väitellyt virkanainen.. :)

En ymmärrä ihmisiä jotka jaksavat aikuisina valittaa lapsuudestaan vaikka on ollut koti, vanhemmat, ruokaa, vaatteet, harrastuksia, ulkomaanmatkoja eli ns. kaikkea. Jokainen on myös itse vastuussa siitä minkälaisen elämän itselleen rakentaa, kun muuttaa pois kotoa. Kaikki eväät on annettu, mutta silti etsit syitä muista, vaikka todellisuudessa olisi peiliin katsomisen paikka. Syytetään omia vanhempia emotionaalisesta kylmyydestä, ollaan katkeria sisaruksille, koska "Sirpaa huomioitiin aina enemmän". Pahimmillaan toistetaan samoja virheitä omien lapsien kanssa ihan huomaamatta. Mitä sitten jos äitisi ei halannut tai isä oli etäinen viikonloppujuoppo? Rakenna omasta elämästäsi parempi ja anna vanhemmillesi anteeksi, koska heidän vanhempansa vasta etäisiä varmaan olivatkin kaikkien sotatraumojen jäljiltä. 

Jokainenhan olisi varakkaan kiiltokuvakodin jälkeläinen joka osaa soittaa kolmea soitinta, on loistava tenniksessä ja golfissa, vaatteet vain merkkivaatteita jne.

Meidän täytyisi vaan elää realiteeteissa, näin kävi, nyt aikuisena elän itse parhaani mukaan enkä jumita lapsuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa. 

Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.

Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v  vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.

Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla

Äiti varmaan olisi koittanut tppaa jos olisin sanonut noin edes teininä. Ap

Teinit on aina riidelleet vanhempiensa kanssa. Se on normaalia. Se kuuluu itsenäistymiseen.

Lasteni serkku kuvaili tytärtään, se sulkeutui huoneeseensa 15-vuotiaana ja murahteli,  18-vuotiaana tuli sieltä pois aikuisena mukavana abina.  ( valmistuu lääkäriksi parin vuoden päästä.)

No kun pointti on juuri tuossa, että normaalia teinin kapinavaihetta ei ole saanut olla. Vanhemmat ei meillä sietäneet mitään negatiivisia tunteita lapseltaan koskaan, sille saatettiin mielivaltaisesti räjähtää koska vaan ja hylätä emotionaalisesti. Vanhemmat rähjäsi teinin lailla, ei teini.

Ymmärrän, että normaaleissa perheissä kasvaneille voi olla vaikea hahmottaa. Vertailun vuoksi annan esimerkin, mitä olisi seurannut, jos minä olisin teininä yrittänyt kapinoida, vaikka paiskaamalla oven tai sanomalla kirosanan. Äitini olisi alkanut itkeä ja uhkailla itsemurhalla, koska olen aivan mahdoton, sairas, kiittämätön pentu, kun äitiäni kehtaan uhmata. Olisi sanonut, että syntymäni oli suuri virhe ja haluaa nyt itse kuolla. Isäni ei olisi tuosta hyvästä puhunut tai ottanut kontaktia minuun enää koskaan. Sanonut korkeintaan vain, että heitämme sinut kadulle, kun täytät 16. Tunnelma olisi siitä asti muuttunut aivan jäätäväksi ja välimme katkenneet lopullisesti.

Ja lisään, että itsekin ajattelin pitkälle aikuisuuteen, että olen hyvästä perheestä. Sama kuin jollain aiemmalla, että lääkäri sanoi että lapsuus on ollut turvaton, ei hyvä laisinkaan.

Ajattelin jotenkin niin, että kun oli keskiluokkainen elintaso eikä koskaan puutetta perusasioista (ruoka, koti, vaatteet, tavarat, siisteys ym.) eivätkä hakanneet, niin lapsuuteni oli silloin hyvä. Mutta eihän se niin ollut. En tiedä, kokevatko ne ihmiset, joilla kotioloissa on puutetta kaikesta ja väkivaltakin läsnä, jo lapsesta asti elävänsä huonoissa oloissa. Luultavasti, mutta en voi puhua heidän puolesta. Ymmärrän omien kokemusten perusteella, että omanlaisestani ulkoisesti ok taustasta tulevalla voi tosiaan kestää vuosikymmeniä tajuta, ettei lapsuus ollut normaali, kun pitää osata katsoa sitä emotionaalista puolta ja tajuta jääneensä kaikesta sellaisesta paitsi.

Kerrotko konkreettisemmin mistä emotionaalisesta puolesta olet jäänyt paitsi?

Erityisesti siitä negatiivisten tunteiden näyttämisestä. Vanhempia ei saanut uhmata lainkaan, missään iässä. Itkukin oli huonoa käytöstä, eivät sitäkään osanneet mitenkään käsitellä, muuta kuin vaatimalla olemaan hiljaa ja kiltti. Vanhemmat sai kyllä antaa negatiivisuutensa näkyä mielivaltaisesti, kuten kirjoitin, isä räjähtelemällä ja äiti itkemällä milloin mistäkin.

Toisaalta myös nauru ja ilo oli pannassa, hokivat tyhmäksi tyhjännaurajaksi, jos oli jostakin iloissaan. Eli kaikki tunteet oli ihan no no, mutta pahin tosiaan vihan tai uhman tai rajojen koettelun näyttäminen teini-iässä (mikä on normaalia yleensä teinien kanssa), jonka johdosta vanhemmat olisi kieltäneet minut lapsenaan (lopullisesti).

-viestien 52 ja 57 kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla kesti pitkään, että ymmärsin että juoppohullun isäni rinnalla uhrin roolin ottanut äitini ei olekaan sellainen avuton, heikko ja väärinymmärretty raukkaparka, joka ulisemalla ja mykkäkoululla hallinnoi perhettä. 

Isääni laitoin yhteydet poikki jo aikoja sitten, äitiini olen vähentänyt ja vähentynyt.

En vain enää jaksa sitä passiivisagressiivista tiuskimista, minun kotiini tunkeutumista, perheeni "tirkistelyä" ja utelua + jatkuvaa ikävää kommentointia. Enkä myöskään messuamista kaikista maailman epäkohdista, uutisista ja valeuutisista. Äidilleni parisuhteeni on kuvi kengässä, halveksuu miestäni ja ehdottelee eroa koko ajan, vaikka meillä huolistakin huolimatta on ollut hyvä perhe-elämä. Kun teen itselleni jotain elämässä niin äitini ei osaa suhtautua siihen positiivisesti, vaan jollain epämääräisellä naljailulla nälvii ja alenta koulutuspyrkimyksiäni, työpaikkojani jne. Kaiken kaikkiaan raskas ihminen, jolle muiden hyvä kohtelu on vaikeaa. Itse olen ollut kiltti, tunnollinen ja suorittajatytär, mutta aina vain olen äitini silmissä monella tavalla piikittelyn ja ikävän puheen väärti. 

Aika kiinni olet äidissäsi. Kun aikuistut täysin ajattelet ihan toisin.  Puheet menee korvien läpi. Miksi sinua ei yleiset asiat kiinnosta jos äitisi puhuisi niistä?

Olen 45-vuotias, väitellyt virkanainen.. :)

Eikä sinua kiinnosta uutiset ja maailman asiat vaan pidät keskustelun  henkilökohtaisella tasolla ja sitten syytät siitä äitiäsi.

Kyllä, sinulla on jo aika olla aikuinen. Kun näet äitisi virheet olla välittämättä niistä. Onhan .än jo yli 70 luultavastim

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten kun saa itse lapsia, huomaa että itsekin toimii samoin ja alkaa ymmärtää että ei ne vanhemmat ehkä niin hirveitä olleetkaan. Toki voi olla mahdollista että ne olikin oikeasti hirveät, mutta joskus voi vaan tuntua siltä ennen kuin katsoo tilannetta itse sieltä vanhemman näkökulmasta.

Juu ei. Ei ole vielä omia lapsia, mutta muiden läheisten lapsien myötä olen ymmärtänyt ettei ole normaalia että ne lapset vaan ärsyttää ja niiden kanssa on pskaa tehdä kaikkea. Ei ole myöskään normaalia jättää sitä lasta yksin aina kun olisi oma vuoroviikkosi sen kanssa ja lähteä johonkin ryyppäämään, perua yhteisiä menoja jo silloin kun sinun olisi pitänyt hakea se lapsi, lupautua toiselle vanhemmalle viemään se johonkin mutta perua se ja laittaa pieni lapsi suunnistamaan itsekseen julksisilla toiseen kaupunkiin valehdellen sille toiselle vanhemmalle, jne.

Vierailija kirjoitti:

Jokainenhan olisi varakkaan kiiltokuvakodin jälkeläinen joka osaa soittaa kolmea soitinta, on loistava tenniksessä ja golfissa, vaatteet vain merkkivaatteita jne.

Meidän täytyisi vaan elää realiteeteissa, näin kävi, nyt aikuisena elän itse parhaani mukaan enkä jumita lapsuudessa.

Tämä! Miksi pitää velloa jossain vanhoissa jutuissa kun elämä on nyt. Itse voit päättää miten paljon menneisyys sinua määrittää. Jos koet että sen pyörittely kymmeneltä eri kantilta, terapia, välien katkaiseminen yms auttaa niin anna mennä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en tiedä onko normaalia, mutta itse tajusin tämän vasta yli 30-vuotiaana, että minä en olekaan se mahdoton lapsi jonka pitää jatkuvasti hävetä ja kysyä lupaa olemassaoloonsa, vaan vanhemmat onkin niitä keskenkasvuisia narsisteja tässä kuviossa. Helpotti niin paljon elämää kun lopetin heidän pillin mukaan hyppimisen ja aloin elää omaa elämääni. Toki on pitänyt kasvattaa paksu iho, koska minut ja elämäni on sen jälkeen haukuttu kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja tosiaan sinne 30v asti olin joka päivä tekemisissä kummankin vanhempani kanssa, harrastin heidän toivomiaan asioita heidän kanssaan, kävin heidän kanssa ruokakaupassa koska eivät halunneet mennä yksin jne. Samalla opiskelin ja kävin töissä sekä yritin pitää parisuhdetta ja ystävyyssuhteita kasassa. 

Normaalisti lapset murrosiässä vastustavat vanhempiaan ja pitävät tyhminä. Kakskymppisinä muuttavat kotoa pois ja kolmikymppisenä jo niin itsenäistyneet että vanhempiin on aikuisen suhde.

Nauratti kesällä kun tyttären tytär, 17, huusi alle 50 v  vanhemmilleen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette pudonneet jo elämästä kokonaan. Joku pikkuasia, sellanen kympin tyttö.

Vanhempansa ovat kumpikin tehneet väitöskirjansa ja työura. Tytär sanoi rupeavansa tajuamaan mitä minäkin kolmen lapsen äitinä sain kuulla

Äiti varmaan olisi koittanut tppaa jos olisin sanonut noin edes teininä. Ap

Teinit on aina riidelleet vanhempiensa kanssa. Se on normaalia. Se kuuluu itsenäistymiseen.

Lasteni serkku kuvaili tytärtään, se sulkeutui huoneeseensa 15-vuotiaana ja murahteli,  18-vuotiaana tuli sieltä pois aikuisena mukavana abina.  ( valmistuu lääkäriksi parin vuoden päästä.)

No kun pointti on juuri tuossa, että normaalia teinin kapinavaihetta ei ole saanut olla. Vanhemmat ei meillä sietäneet mitään negatiivisia tunteita lapseltaan koskaan, sille saatettiin mielivaltaisesti räjähtää koska vaan ja hylätä emotionaalisesti. Vanhemmat rähjäsi teinin lailla, ei teini.

Ymmärrän, että normaaleissa perheissä kasvaneille voi olla vaikea hahmottaa. Vertailun vuoksi annan esimerkin, mitä olisi seurannut, jos minä olisin teininä yrittänyt kapinoida, vaikka paiskaamalla oven tai sanomalla kirosanan. Äitini olisi alkanut itkeä ja uhkailla itsemurhalla, koska olen aivan mahdoton, sairas, kiittämätön pentu, kun äitiäni kehtaan uhmata. Olisi sanonut, että syntymäni oli suuri virhe ja haluaa nyt itse kuolla. Isäni ei olisi tuosta hyvästä puhunut tai ottanut kontaktia minuun enää koskaan. Sanonut korkeintaan vain, että heitämme sinut kadulle, kun täytät 16. Tunnelma olisi siitä asti muuttunut aivan jäätäväksi ja välimme katkenneet lopullisesti.

Ja lisään, että itsekin ajattelin pitkälle aikuisuuteen, että olen hyvästä perheestä. Sama kuin jollain aiemmalla, että lääkäri sanoi että lapsuus on ollut turvaton, ei hyvä laisinkaan.

Ajattelin jotenkin niin, että kun oli keskiluokkainen elintaso eikä koskaan puutetta perusasioista (ruoka, koti, vaatteet, tavarat, siisteys ym.) eivätkä hakanneet, niin lapsuuteni oli silloin hyvä. Mutta eihän se niin ollut. En tiedä, kokevatko ne ihmiset, joilla kotioloissa on puutetta kaikesta ja väkivaltakin läsnä, jo lapsesta asti elävänsä huonoissa oloissa. Luultavasti, mutta en voi puhua heidän puolesta. Ymmärrän omien kokemusten perusteella, että omanlaisestani ulkoisesti ok taustasta tulevalla voi tosiaan kestää vuosikymmeniä tajuta, ettei lapsuus ollut normaali, kun pitää osata katsoa sitä emotionaalista puolta ja tajuta jääneensä kaikesta sellaisesta paitsi.

Kerrotko konkreettisemmin mistä emotionaalisesta puolesta olet jäänyt paitsi?

Erityisesti siitä negatiivisten tunteiden näyttämisestä. Vanhempia ei saanut uhmata lainkaan, missään iässä. Itkukin oli huonoa käytöstä, eivät sitäkään osanneet mitenkään käsitellä, muuta kuin vaatimalla olemaan hiljaa ja kiltti. Vanhemmat sai kyllä antaa negatiivisuutensa näkyä mielivaltaisesti, kuten kirjoitin, isä räjähtelemällä ja äiti itkemällä milloin mistäkin.

Toisaalta myös nauru ja ilo oli pannassa, hokivat tyhmäksi tyhjännaurajaksi, jos oli jostakin iloissaan. Eli kaikki tunteet oli ihan no no, mutta pahin tosiaan vihan tai uhman tai rajojen koettelun näyttäminen teini-iässä (mikä on normaalia yleensä teinien kanssa), jonka johdosta vanhemmat olisi kieltäneet minut lapsenaan (lopullisesti).

 

-viestien 52 ja 57 kirjoittaja

Millaista elämäsi nyt on?