Kun toinen on valehdellut aina kaikkea, "riidan pelossa".

Jos peilaan itseeni hyvin erilaisena ihmisenä, niin oma reaktioni olisi valehteluun, että minun nimenomaan pitää opetella elämään valehtelevan ihmisen kanssa. Ja uskoisin, että olet sen käytännössä tehnytkin eli olet opetellut sietämään huonon, epäkunnioittavan ja kieron kohtelun ja koetat selittää sitä miehen lapsuudenkokemusten avulla, ettei sen kärki osuisi sinuun. 

Mutta eihän sinun tarvitse enää tehdä niin. Voit ajatella, että elät epäluotettavan ihmisen kanssa, hän on mikä on, sinulla on omat sudenkuoppasi kuten liiallinen kiltteys ja ymmärtäväisyys. Ne ovat hyviä piirteitä ihmisessä kuitenkin ja varmaan miehessäsikin on myös hyviä puolia, jotka ovat saaneet avioliiton jatkumaan. Teidän avioliittonne on kuitenkin molemmille opettanut paljon, vaikka myös vahingoittanut, etenkin sinua. Miehesi ei ole oppinut aikuiseksi mieheksi, koska olet sallinut hänen käyttäytyä huonosti. Ja se on vähentänyt arvoasi hänen silmissään, jolloin hän on ryhtynyt käyttäytymään vielä huonommin. Jos joku asettuu makaamaan oven eteen, niin silloin hänen ylitseen kävellään, niin ihmisluonto vain valitettavasti toimii.

Psykolehmä kaivaa riitaa kaivinkoneen avulla, kun toinen haluaa olla rauhassa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaan tunnustaa, että aivan oikeasti olen katsellut tällaista miestä ja aivan liian kauan. Välillä olen ollut hänestä riippuvainen, en taloudellisesti vaan käytännössä, mutta nyt olen itse paremmassa kunnossa, ja jaksaminen hänen suhteensa alkaa loppua.

Ja se saa minut melko raivon valtaan, kun sanoo olevansa pettynyt, etten luota vieläkään. Jos ja kun on valehdellut ihan järjettömän kauan, niin miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?! Kertoo hänestä ihan liikaakin. Ap

Kerro sinä rehellisesti, mitkä olivat ne käytännön asiat, joiden takia et voinut erota. 

 

Sitä paitsi olet ristiriitainen väitteessäsi ensin, että mies voi saada sinun luottamuksesi kertomalla kaiken valehtelun, ja nyt sitten kuitenkin kirjoitat "miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?!"

Eli jos mies kertoo sinulle kaiken, et unohda etkä anna kuitenkaan anteeksi heti, vaan aiot pitkittää prosessia. 

Mun mies valehtelee myös ihan typerissäkin asioissa.  Minusta ainakin olisi ilmapiiriäpuhdistavaa jos mies edes myöntäisi valehtelunsa ja kun  asia olisi loppuun käsitelty olisi se helpompi unohtaa.  Meillä tinanne on sikäli erilainen, kuin ap:n tapauksessa, että mies luulee myös minun valehtelevan joka asiassa ja on sen suoraan sanonutkin. Joskus kun valitin miehelle, etten voi luottaa häneen missään asiassa, kun hän puhuu mitä sattuu, niin mies sanoi, ettei hänkään usko  mitään, mitä minä puhun. Ja tuon olin kyllä huomannut jo ihan käytännössäkin. 

Meillä mies valehtelee myös kai riidan pelossa, koska itse suuttuu ihan kaikesta mahdollisesta jos joku on hänen kanssaan erimieltä. itse taas en ole tuollainen vaan ymmärrän, että ihmisillä on eri mielipiteitä, eikä se mielipide ole suora hyökkäys minua vastaan. Miehelle eriävä mielipide on suora hyökkäys häntä vastaan. 

Tämä juontaa juurensa miehen lapsuudenkotiin joka ei tainnut olla ihan tasapainoisin. Miehen isä oli jonkun sortin alkoholisti, kai väkivaltainenkin ja aikamoinen itsevaltias. Siinä ei muiden mielipiteitä kuunneltu vaan kaikki tehtiin kuten isäntä määräsi. 

Onko tuossa sitten se mitä sanotaan, että jotkut syyttävät muita siitä, mitä itse tekevät. Mutta väärinhän se on sinun tulla tuomituksi valehtelusta, ilman syytä.

Meillä mies luottaa minuun nykyään täysin. Joskus epäili, oli mustasukkainenkin täysin aiheetta, jossain kohtaa oli ihan sairaalloistakin. Sitten meni ohi. En tiedä, mikä vaihe se oli. 

Tässä juuri yhtenä päivänä puhuttiin mustasukkaisuudesta, tv-sarjaa katsoessa, ja hän sanoi ettei ole minusta yhtään mustasukkainen, koska luottaa minuun täysin. Sanoi tietävänsä, etten missään nimessä tekisi mitään väärää, ja tietävänsä, että kerron hänelle kaiken. Ettei hänellä ole, eikä ole ollut koskaan mitään syytä epäillä minua, ja että se on todella hyvä tunne. Teki mieleni sanoa, että olen kateellinen tuosta tunteesta, mutta en viitsinyt. 

 

Tuosta eri mieltä olemisen vuoksi suuttumisesta, en muistanutkaan että samaa oli meillä alkuun. Pienissä asioissa jos olin eri mieltä, hän suuttui että miksei hänen mielipiteensä kelpaa, ja miksi mun on "pakko olla eri mieltä". Samaa koki työpaikallaan vaikka siellä ei tietääkseni ole suuttunut, mutta kotona vihaisena selitti, miten työkaveri kehtasi olla eri mieltä, kuin hän.

En tiedä, missä vaiheessa tuo loppui. Ja jäi vain se, että koki ihmeelliset asiat syytöksiksi ja hyökkäyksiksi. Siis esimerkkinä, jos vaikka alkoi sataa ja hoksasin että hei, siellä on pyyhkeet pyykkinarulla, niin suuttui että hänenkö vika se on?! Kaikki tavalliset toteamukset koki syytöksinä. "Oho, onpas meillä villakoiria sängyn alla", oli hänen haukkumistaan, vaikka se ei sitä missään nimessä ollut.

Onneksi hän on tuosta muuttunut aika lailla. Ap

Itse olisin kyllä järkyttynyt, jos mulle sanottaisiin noin eli että ei ole yhtään mustasukkainen ja kokee täysin luotettavana. Sinä ilmeisesti pidit sitä kohteliaisuutena? Siinä samalla mies selitti miksi sulle on niin helppoa ja hyvää valehdella. Hän pitää sinua suoraan sanottuna hölmön rehellisenä ja aivan tossukkana, jota voi kohdella miten haluaa etkä edes suutu. Missä ovat sinun rajasi, ne ovat kyllä hukassa. Ja samalla myös raja mieheesi nähden eli esiinnyt siitäkin huolimatta hänen sielunelämänsä asiantuntijana, vaikka hän todistettavasti vain valehtelee sinulle sumeilematta. Et voi luottaa häneen, koska hän ei ole luotettava. 

Ps. Tämä lainaus ei siis ole sen, joka penäsi syitä avioliittoon jäämiselle, vaan eri kommentoija. En muista aina kirjoittaa eri. Mutta siitä huolimatta olisi minustakin kyllä hyvä kuulla minkä vuoksi ap on tahtonut tällaiseen avioliittoon jäädä. Hänen kantojaan emme ole saaneet vielä lukea lainkaan, vaan koko ketju on miehen ruotimista. Ja sillä tavallahan asiassa ei päästä puusta pitkään. Mies ei muutu rehelliseksi ja miksi niin tekisikään, kun kaikki on ihan hyvä noin. Hän saa mitä haluaa, joten mitä vaimo saa?

 

Oletko sinä ap rehellinen itsellesi ja meille muille tässä? Mitkä syyt ovat sen takana, että käsittelet vain miehesi ongelmia etkä omiasi ollenkaan, onko kenties niin, että myös sinulle rehellisyys on hyvin vaikeaa? Siis omissa asioissasi.

En kirjoittanut tänne siksi, että kaipaisin neuvoja suhteen parantamiseen. Koska en oikeastaan enää usko suhteen paranevan. Annan ajan kulua vielä, koska ei minulla ole kiire tästä lähteä, elän elämääni. Mutta olemme nyt niin lähellä eroa, että se päätös voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Huomenna tai ensi viikolla, tai viimeistään syksyllä. Mies ei eroa halua, ja omassa elämässäni on läheiseni vakavan sairastumisen ja saattohoitovaiheen takia raskasta, etten siksikään jaksa nyt muita isoja muutoksia tässä kohtaa. Tässä suhteessa on oltu kauan, eikä mikään ole enää parista kuukaudesta kiinni.

Mutta samapa tuo on kertoa. Alkuvuosina jäin suhteeseen, koska lapset. Se perinteinen. Mies on ollut hyvä isä, lapset eivät koe häntä mitenkään epäluotettavana. Nuoremman lapsen sairauden vuoksi oli hyvä, että oli kaksi vanhempaa hoitamassa, yksin olisin väsynyt. Pitkään meninkin niin, että kun lapset muuttaa pois, muutan minäkin. Ongelmia oli, olin mustasukkainen, hän oli mustasukkainen, riideltiin paljon kun lapset oli poissa kotoa, jne.

 

Sitten sain itse aivoinfarktin. Jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen, jne. Mies oli aivan äärettömän tärkeässä osassa toipumisessa, auttoi ja tuki enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Hoiti lapset ja kodin. Alkoi nähdä minutkin eri valossa, varmasti pelästyi menettävänsä. Toivuin ja suhteessa meni pitkän aikaa paljon paremmin. Todella onnellisia vuosia. Meillä oli ja on hyvin saman kaltaisia mielenkiinnonkohteita ja haaveita, niitä toteutettiin ja kaikki oli tosi hyvin.

Ja sitten ongelmat tulivat takaisin. Ja pahenivat. Ja siksi niissä terapioissa on rampattu, kun suhde ei ole ollut pelkkää pjaskaa, niin on ollut toivoa. Mutta minä aloin hiljalleen kallistua kohti eroa, siksikin kun sairastumisen myötä tajusin elämän olevan lyhyt. Sitten toisaalla miehen ahdistus levisi työhönkin, ja tajusi tarvitsevansa apua.

Siinä lyhyt pikakelaus. Ap

Kiitos vastauksesta. Tämä antaa aivan erilaisen kuvan avioliitostanne kuin se mitä olet muuten kertonut. Miten on mahdollista, että lapset kokevat miehen luotettavana, jos hän on krooninen valehtelija? Entä muut ihmiset, oletko ainoa, joka pitää miestä valehtelijana? Onko nyt kuitenkin kyse siitä, että valehtelu on sinulle jotain muuta kuin se yleisesti ottaen on? On sattunut joitakin elämänvaiheita, joissa on ollut raha-asiassa valehtelua, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole kroonisesti pettävä, pelaava tai muulla tavalla vakavasti epärehellinen ihminen? Silloin sen kyllä ovat huomanneet muutkin kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaan tunnustaa, että aivan oikeasti olen katsellut tällaista miestä ja aivan liian kauan. Välillä olen ollut hänestä riippuvainen, en taloudellisesti vaan käytännössä, mutta nyt olen itse paremmassa kunnossa, ja jaksaminen hänen suhteensa alkaa loppua.

Ja se saa minut melko raivon valtaan, kun sanoo olevansa pettynyt, etten luota vieläkään. Jos ja kun on valehdellut ihan järjettömän kauan, niin miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?! Kertoo hänestä ihan liikaakin. Ap

Kerro sinä rehellisesti, mitkä olivat ne käytännön asiat, joiden takia et voinut erota. 

 

Sitä paitsi olet ristiriitainen väitteessäsi ensin, että mies voi saada sinun luottamuksesi kertomalla kaiken valehtelun, ja nyt sitten kuitenkin kirjoitat "miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?!"

Eli jos mies kertoo sinulle kaiken, et unohda etkä anna kuitenkaan anteeksi heti, vaan aiot pitkittää prosessia. 

Mun mies valehtelee myös ihan typerissäkin asioissa.  Minusta ainakin olisi ilmapiiriäpuhdistavaa jos mies edes myöntäisi valehtelunsa ja kun  asia olisi loppuun käsitelty olisi se helpompi unohtaa.  Meillä tinanne on sikäli erilainen, kuin ap:n tapauksessa, että mies luulee myös minun valehtelevan joka asiassa ja on sen suoraan sanonutkin. Joskus kun valitin miehelle, etten voi luottaa häneen missään asiassa, kun hän puhuu mitä sattuu, niin mies sanoi, ettei hänkään usko  mitään, mitä minä puhun. Ja tuon olin kyllä huomannut jo ihan käytännössäkin. 

Meillä mies valehtelee myös kai riidan pelossa, koska itse suuttuu ihan kaikesta mahdollisesta jos joku on hänen kanssaan erimieltä. itse taas en ole tuollainen vaan ymmärrän, että ihmisillä on eri mielipiteitä, eikä se mielipide ole suora hyökkäys minua vastaan. Miehelle eriävä mielipide on suora hyökkäys häntä vastaan. 

Tämä juontaa juurensa miehen lapsuudenkotiin joka ei tainnut olla ihan tasapainoisin. Miehen isä oli jonkun sortin alkoholisti, kai väkivaltainenkin ja aikamoinen itsevaltias. Siinä ei muiden mielipiteitä kuunneltu vaan kaikki tehtiin kuten isäntä määräsi. 

Onko tuossa sitten se mitä sanotaan, että jotkut syyttävät muita siitä, mitä itse tekevät. Mutta väärinhän se on sinun tulla tuomituksi valehtelusta, ilman syytä.

Meillä mies luottaa minuun nykyään täysin. Joskus epäili, oli mustasukkainenkin täysin aiheetta, jossain kohtaa oli ihan sairaalloistakin. Sitten meni ohi. En tiedä, mikä vaihe se oli. 

Tässä juuri yhtenä päivänä puhuttiin mustasukkaisuudesta, tv-sarjaa katsoessa, ja hän sanoi ettei ole minusta yhtään mustasukkainen, koska luottaa minuun täysin. Sanoi tietävänsä, etten missään nimessä tekisi mitään väärää, ja tietävänsä, että kerron hänelle kaiken. Ettei hänellä ole, eikä ole ollut koskaan mitään syytä epäillä minua, ja että se on todella hyvä tunne. Teki mieleni sanoa, että olen kateellinen tuosta tunteesta, mutta en viitsinyt. 

 

Tuosta eri mieltä olemisen vuoksi suuttumisesta, en muistanutkaan että samaa oli meillä alkuun. Pienissä asioissa jos olin eri mieltä, hän suuttui että miksei hänen mielipiteensä kelpaa, ja miksi mun on "pakko olla eri mieltä". Samaa koki työpaikallaan vaikka siellä ei tietääkseni ole suuttunut, mutta kotona vihaisena selitti, miten työkaveri kehtasi olla eri mieltä, kuin hän.

En tiedä, missä vaiheessa tuo loppui. Ja jäi vain se, että koki ihmeelliset asiat syytöksiksi ja hyökkäyksiksi. Siis esimerkkinä, jos vaikka alkoi sataa ja hoksasin että hei, siellä on pyyhkeet pyykkinarulla, niin suuttui että hänenkö vika se on?! Kaikki tavalliset toteamukset koki syytöksinä. "Oho, onpas meillä villakoiria sängyn alla", oli hänen haukkumistaan, vaikka se ei sitä missään nimessä ollut.

Onneksi hän on tuosta muuttunut aika lailla. Ap

Itse olisin kyllä järkyttynyt, jos mulle sanottaisiin noin eli että ei ole yhtään mustasukkainen ja kokee täysin luotettavana. Sinä ilmeisesti pidit sitä kohteliaisuutena? Siinä samalla mies selitti miksi sulle on niin helppoa ja hyvää valehdella. Hän pitää sinua suoraan sanottuna hölmön rehellisenä ja aivan tossukkana, jota voi kohdella miten haluaa etkä edes suutu. Missä ovat sinun rajasi, ne ovat kyllä hukassa. Ja samalla myös raja mieheesi nähden eli esiinnyt siitäkin huolimatta hänen sielunelämänsä asiantuntijana, vaikka hän todistettavasti vain valehtelee sinulle sumeilematta. Et voi luottaa häneen, koska hän ei ole luotettava. 

Ps. Tämä lainaus ei siis ole sen, joka penäsi syitä avioliittoon jäämiselle, vaan eri kommentoija. En muista aina kirjoittaa eri. Mutta siitä huolimatta olisi minustakin kyllä hyvä kuulla minkä vuoksi ap on tahtonut tällaiseen avioliittoon jäädä. Hänen kantojaan emme ole saaneet vielä lukea lainkaan, vaan koko ketju on miehen ruotimista. Ja sillä tavallahan asiassa ei päästä puusta pitkään. Mies ei muutu rehelliseksi ja miksi niin tekisikään, kun kaikki on ihan hyvä noin. Hän saa mitä haluaa, joten mitä vaimo saa?

 

Oletko sinä ap rehellinen itsellesi ja meille muille tässä? Mitkä syyt ovat sen takana, että käsittelet vain miehesi ongelmia etkä omiasi ollenkaan, onko kenties niin, että myös sinulle rehellisyys on hyvin vaikeaa? Siis omissa asioissasi.

En kirjoittanut tänne siksi, että kaipaisin neuvoja suhteen parantamiseen. Koska en oikeastaan enää usko suhteen paranevan. Annan ajan kulua vielä, koska ei minulla ole kiire tästä lähteä, elän elämääni. Mutta olemme nyt niin lähellä eroa, että se päätös voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Huomenna tai ensi viikolla, tai viimeistään syksyllä. Mies ei eroa halua, ja omassa elämässäni on läheiseni vakavan sairastumisen ja saattohoitovaiheen takia raskasta, etten siksikään jaksa nyt muita isoja muutoksia tässä kohtaa. Tässä suhteessa on oltu kauan, eikä mikään ole enää parista kuukaudesta kiinni.

Mutta samapa tuo on kertoa. Alkuvuosina jäin suhteeseen, koska lapset. Se perinteinen. Mies on ollut hyvä isä, lapset eivät koe häntä mitenkään epäluotettavana. Nuoremman lapsen sairauden vuoksi oli hyvä, että oli kaksi vanhempaa hoitamassa, yksin olisin väsynyt. Pitkään meninkin niin, että kun lapset muuttaa pois, muutan minäkin. Ongelmia oli, olin mustasukkainen, hän oli mustasukkainen, riideltiin paljon kun lapset oli poissa kotoa, jne.

 

Sitten sain itse aivoinfarktin. Jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen, jne. Mies oli aivan äärettömän tärkeässä osassa toipumisessa, auttoi ja tuki enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Hoiti lapset ja kodin. Alkoi nähdä minutkin eri valossa, varmasti pelästyi menettävänsä. Toivuin ja suhteessa meni pitkän aikaa paljon paremmin. Todella onnellisia vuosia. Meillä oli ja on hyvin saman kaltaisia mielenkiinnonkohteita ja haaveita, niitä toteutettiin ja kaikki oli tosi hyvin.

Ja sitten ongelmat tulivat takaisin. Ja pahenivat. Ja siksi niissä terapioissa on rampattu, kun suhde ei ole ollut pelkkää pjaskaa, niin on ollut toivoa. Mutta minä aloin hiljalleen kallistua kohti eroa, siksikin kun sairastumisen myötä tajusin elämän olevan lyhyt. Sitten toisaalla miehen ahdistus levisi työhönkin, ja tajusi tarvitsevansa apua.

Siinä lyhyt pikakelaus. Ap

Tässä on hyvin koostettu yhden pitkän parisuhteen ja perheen tarina mikä kertoo ettei asiat ole mustavalkoisia ja ihmisissä on eri puolia. Pitkään liittoon mahtuu vaiheita. Ja jo nuoresta yhdessäolleille se suhde on ollut heillä pidempään kuin mitä ovat olleet itsekseen. Parisuhteissa tärkeää onkin säilyttää omia resursseja (ehkä vähän kliininen sana) eli rahaa, aikaa, harrastuksia, ystäviä. Tai ainakin omasta mielestäni, koska ne voivat auttaa myös perspektiivin laajentamisessa silloin kun tarvitsee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaan tunnustaa, että aivan oikeasti olen katsellut tällaista miestä ja aivan liian kauan. Välillä olen ollut hänestä riippuvainen, en taloudellisesti vaan käytännössä, mutta nyt olen itse paremmassa kunnossa, ja jaksaminen hänen suhteensa alkaa loppua.

Ja se saa minut melko raivon valtaan, kun sanoo olevansa pettynyt, etten luota vieläkään. Jos ja kun on valehdellut ihan järjettömän kauan, niin miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?! Kertoo hänestä ihan liikaakin. Ap

Kerro sinä rehellisesti, mitkä olivat ne käytännön asiat, joiden takia et voinut erota. 

 

Sitä paitsi olet ristiriitainen väitteessäsi ensin, että mies voi saada sinun luottamuksesi kertomalla kaiken valehtelun, ja nyt sitten kuitenkin kirjoitat "miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?!"

Eli jos mies kertoo sinulle kaiken, et unohda etkä anna kuitenkaan anteeksi heti, vaan aiot pitkittää prosessia. 

Mun mies valehtelee myös ihan typerissäkin asioissa.  Minusta ainakin olisi ilmapiiriäpuhdistavaa jos mies edes myöntäisi valehtelunsa ja kun  asia olisi loppuun käsitelty olisi se helpompi unohtaa.  Meillä tinanne on sikäli erilainen, kuin ap:n tapauksessa, että mies luulee myös minun valehtelevan joka asiassa ja on sen suoraan sanonutkin. Joskus kun valitin miehelle, etten voi luottaa häneen missään asiassa, kun hän puhuu mitä sattuu, niin mies sanoi, ettei hänkään usko  mitään, mitä minä puhun. Ja tuon olin kyllä huomannut jo ihan käytännössäkin. 

Meillä mies valehtelee myös kai riidan pelossa, koska itse suuttuu ihan kaikesta mahdollisesta jos joku on hänen kanssaan erimieltä. itse taas en ole tuollainen vaan ymmärrän, että ihmisillä on eri mielipiteitä, eikä se mielipide ole suora hyökkäys minua vastaan. Miehelle eriävä mielipide on suora hyökkäys häntä vastaan. 

Tämä juontaa juurensa miehen lapsuudenkotiin joka ei tainnut olla ihan tasapainoisin. Miehen isä oli jonkun sortin alkoholisti, kai väkivaltainenkin ja aikamoinen itsevaltias. Siinä ei muiden mielipiteitä kuunneltu vaan kaikki tehtiin kuten isäntä määräsi. 

Onko tuossa sitten se mitä sanotaan, että jotkut syyttävät muita siitä, mitä itse tekevät. Mutta väärinhän se on sinun tulla tuomituksi valehtelusta, ilman syytä.

Meillä mies luottaa minuun nykyään täysin. Joskus epäili, oli mustasukkainenkin täysin aiheetta, jossain kohtaa oli ihan sairaalloistakin. Sitten meni ohi. En tiedä, mikä vaihe se oli. 

Tässä juuri yhtenä päivänä puhuttiin mustasukkaisuudesta, tv-sarjaa katsoessa, ja hän sanoi ettei ole minusta yhtään mustasukkainen, koska luottaa minuun täysin. Sanoi tietävänsä, etten missään nimessä tekisi mitään väärää, ja tietävänsä, että kerron hänelle kaiken. Ettei hänellä ole, eikä ole ollut koskaan mitään syytä epäillä minua, ja että se on todella hyvä tunne. Teki mieleni sanoa, että olen kateellinen tuosta tunteesta, mutta en viitsinyt. 

 

Tuosta eri mieltä olemisen vuoksi suuttumisesta, en muistanutkaan että samaa oli meillä alkuun. Pienissä asioissa jos olin eri mieltä, hän suuttui että miksei hänen mielipiteensä kelpaa, ja miksi mun on "pakko olla eri mieltä". Samaa koki työpaikallaan vaikka siellä ei tietääkseni ole suuttunut, mutta kotona vihaisena selitti, miten työkaveri kehtasi olla eri mieltä, kuin hän.

En tiedä, missä vaiheessa tuo loppui. Ja jäi vain se, että koki ihmeelliset asiat syytöksiksi ja hyökkäyksiksi. Siis esimerkkinä, jos vaikka alkoi sataa ja hoksasin että hei, siellä on pyyhkeet pyykkinarulla, niin suuttui että hänenkö vika se on?! Kaikki tavalliset toteamukset koki syytöksinä. "Oho, onpas meillä villakoiria sängyn alla", oli hänen haukkumistaan, vaikka se ei sitä missään nimessä ollut.

Onneksi hän on tuosta muuttunut aika lailla. Ap

Itse olisin kyllä järkyttynyt, jos mulle sanottaisiin noin eli että ei ole yhtään mustasukkainen ja kokee täysin luotettavana. Sinä ilmeisesti pidit sitä kohteliaisuutena? Siinä samalla mies selitti miksi sulle on niin helppoa ja hyvää valehdella. Hän pitää sinua suoraan sanottuna hölmön rehellisenä ja aivan tossukkana, jota voi kohdella miten haluaa etkä edes suutu. Missä ovat sinun rajasi, ne ovat kyllä hukassa. Ja samalla myös raja mieheesi nähden eli esiinnyt siitäkin huolimatta hänen sielunelämänsä asiantuntijana, vaikka hän todistettavasti vain valehtelee sinulle sumeilematta. Et voi luottaa häneen, koska hän ei ole luotettava. 

Ps. Tämä lainaus ei siis ole sen, joka penäsi syitä avioliittoon jäämiselle, vaan eri kommentoija. En muista aina kirjoittaa eri. Mutta siitä huolimatta olisi minustakin kyllä hyvä kuulla minkä vuoksi ap on tahtonut tällaiseen avioliittoon jäädä. Hänen kantojaan emme ole saaneet vielä lukea lainkaan, vaan koko ketju on miehen ruotimista. Ja sillä tavallahan asiassa ei päästä puusta pitkään. Mies ei muutu rehelliseksi ja miksi niin tekisikään, kun kaikki on ihan hyvä noin. Hän saa mitä haluaa, joten mitä vaimo saa?

 

Oletko sinä ap rehellinen itsellesi ja meille muille tässä? Mitkä syyt ovat sen takana, että käsittelet vain miehesi ongelmia etkä omiasi ollenkaan, onko kenties niin, että myös sinulle rehellisyys on hyvin vaikeaa? Siis omissa asioissasi.

En kirjoittanut tänne siksi, että kaipaisin neuvoja suhteen parantamiseen. Koska en oikeastaan enää usko suhteen paranevan. Annan ajan kulua vielä, koska ei minulla ole kiire tästä lähteä, elän elämääni. Mutta olemme nyt niin lähellä eroa, että se päätös voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Huomenna tai ensi viikolla, tai viimeistään syksyllä. Mies ei eroa halua, ja omassa elämässäni on läheiseni vakavan sairastumisen ja saattohoitovaiheen takia raskasta, etten siksikään jaksa nyt muita isoja muutoksia tässä kohtaa. Tässä suhteessa on oltu kauan, eikä mikään ole enää parista kuukaudesta kiinni.

Mutta samapa tuo on kertoa. Alkuvuosina jäin suhteeseen, koska lapset. Se perinteinen. Mies on ollut hyvä isä, lapset eivät koe häntä mitenkään epäluotettavana. Nuoremman lapsen sairauden vuoksi oli hyvä, että oli kaksi vanhempaa hoitamassa, yksin olisin väsynyt. Pitkään meninkin niin, että kun lapset muuttaa pois, muutan minäkin. Ongelmia oli, olin mustasukkainen, hän oli mustasukkainen, riideltiin paljon kun lapset oli poissa kotoa, jne.

 

Sitten sain itse aivoinfarktin. Jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen, jne. Mies oli aivan äärettömän tärkeässä osassa toipumisessa, auttoi ja tuki enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Hoiti lapset ja kodin. Alkoi nähdä minutkin eri valossa, varmasti pelästyi menettävänsä. Toivuin ja suhteessa meni pitkän aikaa paljon paremmin. Todella onnellisia vuosia. Meillä oli ja on hyvin saman kaltaisia mielenkiinnonkohteita ja haaveita, niitä toteutettiin ja kaikki oli tosi hyvin.

Ja sitten ongelmat tulivat takaisin. Ja pahenivat. Ja siksi niissä terapioissa on rampattu, kun suhde ei ole ollut pelkkää pjaskaa, niin on ollut toivoa. Mutta minä aloin hiljalleen kallistua kohti eroa, siksikin kun sairastumisen myötä tajusin elämän olevan lyhyt. Sitten toisaalla miehen ahdistus levisi työhönkin, ja tajusi tarvitsevansa apua.

Siinä lyhyt pikakelaus. Ap

Tässä on hyvin koostettu yhden pitkän parisuhteen ja perheen tarina mikä kertoo ettei asiat ole mustavalkoisia ja ihmisissä on eri puolia. Pitkään liittoon mahtuu vaiheita. Ja jo nuoresta yhdessäolleille se suhde on ollut heillä pidempään kuin mitä ovat olleet itsekseen. Parisuhteissa tärkeää onkin säilyttää omia resursseja (ehkä vähän kliininen sana) eli rahaa, aikaa, harrastuksia, ystäviä. Tai ainakin omasta mielestäni, koska ne voivat auttaa myös perspektiivin laajentamisessa silloin kun tarvitsee. 

Totta. Ap antoi alkuun aika toisenlaista kuvaa miehestään. Aivoinfarktista toipuvan auttaminen ei ole sellaista mitä kroonisesti epärehelliseltä ihmiseltä ensimmäisenä odottaisi eli he tuppaavat olemaan enemmänkin niitä, jotka jättävät pulaan, sama koskee myös sairaan lapsen hoitamista. 

Olisikin kiva kuulla konkreettisemmin millaista tämä epärehellisyys on oikein ollut. Tuli esimerkki ison rahasumman nostamisesta ilman selitystä, mutta ei oikein muuta. Ja mihin se raha sieltä hävisi, pelaamiseenko. Onko kyse jostain addiktiosta vai mistä tässä ketjussa oikeastaan on pohjimmiltaan kyse jäin miettimään. Jos ajattelee sitä mitä ap on kertonut, niin nykytilanteessa ei ole mitään uutta, ap pohtii ja uhkaa erolla kuten niin monesti ennenkin. 

Alkoholisti- tai päihdeperheen lapset oppivat yleensä tuollaisen käytösmallin, koska valehtelemalla pääset ikäbästä tilanteesta pois ja humalassa/aineissa oleva vanhempi ei tilannetta myöhemmin muista, joten siitä ei joudu tilille. Luultavasti näyttää myös vastaavasta käyttäytymisestä esimerkkiä lapselleen. Ongelmia tuleekin sitten, kun joutuvat toimimasn sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistavat mitä on puhuttu ja sovittu ja odottavat hänen toimivan sen mukaisesti.

Suosittelisin miehelle käyntiä terapiaan selvittelemään käytösmallin alkua.

Miksi haluat erota juuri nyt, mikä tekee tästä jotenkin erilaisen tilanteen omalta kannaltasi? Onko miehellä ollut suhde toisen kanssa tai epäilet sellaista? Vai mikä akuutti tilanne on nyt? Mitä nämä erohaaveet oikein sinulle ovat? Mitä ajattelet erolla saavasi itsellesi? Miten elämäsi paranisi? Mitä tavoittelet erolla, uhkailulla ja haaveilulla ja millaista elämäsi oikeasti olisi, jos eroaisit?

Mitä jos et enää käyttäisi erolla uhkailua oman tasapainosi vaalimisessa? Entä jos sanoisit, ettet tule eroamaan koskaan. Mitä se aiheuttaisi? Käsitin, että häneen erolla uhkailu vaikuttaa jotenkin positiivisesti niin että koet hänen siksi välittävän enemmän. Käytät erouhkailuaa siihen, että saat siitä jotain rakkauden tunnetta hänen taholtaan itsellesi, mutta voisiko siihen olla muitakin keinoja? Riippuvaisuushan tarkoittaa sitä, että tarvitsee toista oman tunnetilansa säätelyyn eikä ole muita keinoja, jotka ovat omassa hallussa.

Aivoinfarkti on vakava asia ja sairastumiset muutenkin elämässä. Näkisin, ettei ihminen, joka noissa tilanteissa on osoittanut vastuullisuutta, ole epäluotettava, vaan hänessä on paljon luotettavuutta ja pitkäjänteisyyttä myös. 

Vierailija kirjoitti:

Miten. tuollaiseen parisuhteeseen ajaudutaan? Säälistä?

Samasta syystä kuin kaikkiin muihinkin parisuhteisiin. Ei valehtelijan leima ole otsassa. Valehtelutaipumus selviää vasta paljon myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaan tunnustaa, että aivan oikeasti olen katsellut tällaista miestä ja aivan liian kauan. Välillä olen ollut hänestä riippuvainen, en taloudellisesti vaan käytännössä, mutta nyt olen itse paremmassa kunnossa, ja jaksaminen hänen suhteensa alkaa loppua.

Ja se saa minut melko raivon valtaan, kun sanoo olevansa pettynyt, etten luota vieläkään. Jos ja kun on valehdellut ihan järjettömän kauan, niin miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?! Kertoo hänestä ihan liikaakin. Ap

Kerro sinä rehellisesti, mitkä olivat ne käytännön asiat, joiden takia et voinut erota. 

 

Sitä paitsi olet ristiriitainen väitteessäsi ensin, että mies voi saada sinun luottamuksesi kertomalla kaiken valehtelun, ja nyt sitten kuitenkin kirjoitat "miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?!"

Eli jos mies kertoo sinulle kaiken, et unohda etkä anna kuitenkaan anteeksi heti, vaan aiot pitkittää prosessia. 

Mun mies valehtelee myös ihan typerissäkin asioissa.  Minusta ainakin olisi ilmapiiriäpuhdistavaa jos mies edes myöntäisi valehtelunsa ja kun  asia olisi loppuun käsitelty olisi se helpompi unohtaa.  Meillä tinanne on sikäli erilainen, kuin ap:n tapauksessa, että mies luulee myös minun valehtelevan joka asiassa ja on sen suoraan sanonutkin. Joskus kun valitin miehelle, etten voi luottaa häneen missään asiassa, kun hän puhuu mitä sattuu, niin mies sanoi, ettei hänkään usko  mitään, mitä minä puhun. Ja tuon olin kyllä huomannut jo ihan käytännössäkin. 

Meillä mies valehtelee myös kai riidan pelossa, koska itse suuttuu ihan kaikesta mahdollisesta jos joku on hänen kanssaan erimieltä. itse taas en ole tuollainen vaan ymmärrän, että ihmisillä on eri mielipiteitä, eikä se mielipide ole suora hyökkäys minua vastaan. Miehelle eriävä mielipide on suora hyökkäys häntä vastaan. 

Tämä juontaa juurensa miehen lapsuudenkotiin joka ei tainnut olla ihan tasapainoisin. Miehen isä oli jonkun sortin alkoholisti, kai väkivaltainenkin ja aikamoinen itsevaltias. Siinä ei muiden mielipiteitä kuunneltu vaan kaikki tehtiin kuten isäntä määräsi. 

Onko tuossa sitten se mitä sanotaan, että jotkut syyttävät muita siitä, mitä itse tekevät. Mutta väärinhän se on sinun tulla tuomituksi valehtelusta, ilman syytä.

Meillä mies luottaa minuun nykyään täysin. Joskus epäili, oli mustasukkainenkin täysin aiheetta, jossain kohtaa oli ihan sairaalloistakin. Sitten meni ohi. En tiedä, mikä vaihe se oli. 

Tässä juuri yhtenä päivänä puhuttiin mustasukkaisuudesta, tv-sarjaa katsoessa, ja hän sanoi ettei ole minusta yhtään mustasukkainen, koska luottaa minuun täysin. Sanoi tietävänsä, etten missään nimessä tekisi mitään väärää, ja tietävänsä, että kerron hänelle kaiken. Ettei hänellä ole, eikä ole ollut koskaan mitään syytä epäillä minua, ja että se on todella hyvä tunne. Teki mieleni sanoa, että olen kateellinen tuosta tunteesta, mutta en viitsinyt. 

 

Tuosta eri mieltä olemisen vuoksi suuttumisesta, en muistanutkaan että samaa oli meillä alkuun. Pienissä asioissa jos olin eri mieltä, hän suuttui että miksei hänen mielipiteensä kelpaa, ja miksi mun on "pakko olla eri mieltä". Samaa koki työpaikallaan vaikka siellä ei tietääkseni ole suuttunut, mutta kotona vihaisena selitti, miten työkaveri kehtasi olla eri mieltä, kuin hän.

En tiedä, missä vaiheessa tuo loppui. Ja jäi vain se, että koki ihmeelliset asiat syytöksiksi ja hyökkäyksiksi. Siis esimerkkinä, jos vaikka alkoi sataa ja hoksasin että hei, siellä on pyyhkeet pyykkinarulla, niin suuttui että hänenkö vika se on?! Kaikki tavalliset toteamukset koki syytöksinä. "Oho, onpas meillä villakoiria sängyn alla", oli hänen haukkumistaan, vaikka se ei sitä missään nimessä ollut.

Onneksi hän on tuosta muuttunut aika lailla. Ap

Itse olisin kyllä järkyttynyt, jos mulle sanottaisiin noin eli että ei ole yhtään mustasukkainen ja kokee täysin luotettavana. Sinä ilmeisesti pidit sitä kohteliaisuutena? Siinä samalla mies selitti miksi sulle on niin helppoa ja hyvää valehdella. Hän pitää sinua suoraan sanottuna hölmön rehellisenä ja aivan tossukkana, jota voi kohdella miten haluaa etkä edes suutu. Missä ovat sinun rajasi, ne ovat kyllä hukassa. Ja samalla myös raja mieheesi nähden eli esiinnyt siitäkin huolimatta hänen sielunelämänsä asiantuntijana, vaikka hän todistettavasti vain valehtelee sinulle sumeilematta. Et voi luottaa häneen, koska hän ei ole luotettava. 

Ps. Tämä lainaus ei siis ole sen, joka penäsi syitä avioliittoon jäämiselle, vaan eri kommentoija. En muista aina kirjoittaa eri. Mutta siitä huolimatta olisi minustakin kyllä hyvä kuulla minkä vuoksi ap on tahtonut tällaiseen avioliittoon jäädä. Hänen kantojaan emme ole saaneet vielä lukea lainkaan, vaan koko ketju on miehen ruotimista. Ja sillä tavallahan asiassa ei päästä puusta pitkään. Mies ei muutu rehelliseksi ja miksi niin tekisikään, kun kaikki on ihan hyvä noin. Hän saa mitä haluaa, joten mitä vaimo saa?

 

Oletko sinä ap rehellinen itsellesi ja meille muille tässä? Mitkä syyt ovat sen takana, että käsittelet vain miehesi ongelmia etkä omiasi ollenkaan, onko kenties niin, että myös sinulle rehellisyys on hyvin vaikeaa? Siis omissa asioissasi.

En kirjoittanut tänne siksi, että kaipaisin neuvoja suhteen parantamiseen. Koska en oikeastaan enää usko suhteen paranevan. Annan ajan kulua vielä, koska ei minulla ole kiire tästä lähteä, elän elämääni. Mutta olemme nyt niin lähellä eroa, että se päätös voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Huomenna tai ensi viikolla, tai viimeistään syksyllä. Mies ei eroa halua, ja omassa elämässäni on läheiseni vakavan sairastumisen ja saattohoitovaiheen takia raskasta, etten siksikään jaksa nyt muita isoja muutoksia tässä kohtaa. Tässä suhteessa on oltu kauan, eikä mikään ole enää parista kuukaudesta kiinni.

Mutta samapa tuo on kertoa. Alkuvuosina jäin suhteeseen, koska lapset. Se perinteinen. Mies on ollut hyvä isä, lapset eivät koe häntä mitenkään epäluotettavana. Nuoremman lapsen sairauden vuoksi oli hyvä, että oli kaksi vanhempaa hoitamassa, yksin olisin väsynyt. Pitkään meninkin niin, että kun lapset muuttaa pois, muutan minäkin. Ongelmia oli, olin mustasukkainen, hän oli mustasukkainen, riideltiin paljon kun lapset oli poissa kotoa, jne.

 

Sitten sain itse aivoinfarktin. Jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen, jne. Mies oli aivan äärettömän tärkeässä osassa toipumisessa, auttoi ja tuki enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Hoiti lapset ja kodin. Alkoi nähdä minutkin eri valossa, varmasti pelästyi menettävänsä. Toivuin ja suhteessa meni pitkän aikaa paljon paremmin. Todella onnellisia vuosia. Meillä oli ja on hyvin saman kaltaisia mielenkiinnonkohteita ja haaveita, niitä toteutettiin ja kaikki oli tosi hyvin.

Ja sitten ongelmat tulivat takaisin. Ja pahenivat. Ja siksi niissä terapioissa on rampattu, kun suhde ei ole ollut pelkkää pjaskaa, niin on ollut toivoa. Mutta minä aloin hiljalleen kallistua kohti eroa, siksikin kun sairastumisen myötä tajusin elämän olevan lyhyt. Sitten toisaalla miehen ahdistus levisi työhönkin, ja tajusi tarvitsevansa apua.

Siinä lyhyt pikakelaus. Ap

Tässä on hyvin koostettu yhden pitkän parisuhteen ja perheen tarina mikä kertoo ettei asiat ole mustavalkoisia ja ihmisissä on eri puolia. Pitkään liittoon mahtuu vaiheita. Ja jo nuoresta yhdessäolleille se suhde on ollut heillä pidempään kuin mitä ovat olleet itsekseen. Parisuhteissa tärkeää onkin säilyttää omia resursseja (ehkä vähän kliininen sana) eli rahaa, aikaa, harrastuksia, ystäviä. Tai ainakin omasta mielestäni, koska ne voivat auttaa myös perspektiivin laajentamisessa silloin kun tarvitsee. 

Totta. Ap antoi alkuun aika toisenlaista kuvaa miehestään. Aivoinfarktista toipuvan auttaminen ei ole sellaista mitä kroonisesti epärehelliseltä ihmiseltä ensimmäisenä odottaisi eli he tuppaavat olemaan enemmänkin niitä, jotka jättävät pulaan, sama koskee myös sairaan lapsen hoitamista. 

 

Olisikin kiva kuulla konkreettisemmin millaista tämä epärehellisyys on oikein ollut. Tuli esimerkki ison rahasumman nostamisesta ilman selitystä, mutta ei oikein muuta. Ja mihin se raha sieltä hävisi, pelaamiseenko. Onko kyse jostain addiktiosta vai mistä tässä ketjussa oikeastaan on pohjimmiltaan kyse jäin miettimään. Jos ajattelee sitä mitä ap on kertonut, niin nykytilanteessa ei ole mitään uutta, ap pohtii ja uhkaa erolla kuten niin monesti ennenkin. 

Tiedän miehiä jotka valehtelee lopulta pienissäkin asioissa koska eivät siedä minkään vertaa palautetta tai normaalia keskustelua eri näkökulmista. Yleensä nää jantterit on itsekeskeisiä ja laittavat omat tarpeensa toistuvasti muiden edelle ja kun siitä tulee puolisolta sanomista niin se on heidän mielestään ylireagoimista ja nalkuttamista jne. Monet ovat myös laiskoja ja heistä tuntuu pahalta kun heille joutuu sanomaan normaaleista arjen asioista että "tee!" (Poislukien heidän omat menonsa, niitä jaksetaan ja ehditää ) Siksi he valehtelevat koska eivät halua näitä "ikäviä" tilanteita puolison kanssa. Eivät korjaa omaa käytöstään vaan käyttäytyvät kuin kakarat jotka kuvittelevat että jos ei jää kiinni ei ole tehnyt mitään väärää. Tällainen on hälyttävää ja merkki kaksinaamaisuudesta eikä ole terve pohja parisuhteelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaan tunnustaa, että aivan oikeasti olen katsellut tällaista miestä ja aivan liian kauan. Välillä olen ollut hänestä riippuvainen, en taloudellisesti vaan käytännössä, mutta nyt olen itse paremmassa kunnossa, ja jaksaminen hänen suhteensa alkaa loppua.

Ja se saa minut melko raivon valtaan, kun sanoo olevansa pettynyt, etten luota vieläkään. Jos ja kun on valehdellut ihan järjettömän kauan, niin miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?! Kertoo hänestä ihan liikaakin. Ap

Kerro sinä rehellisesti, mitkä olivat ne käytännön asiat, joiden takia et voinut erota. 

 

Sitä paitsi olet ristiriitainen väitteessäsi ensin, että mies voi saada sinun luottamuksesi kertomalla kaiken valehtelun, ja nyt sitten kuitenkin kirjoitat "miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?!"

Eli jos mies kertoo sinulle kaiken, et unohda etkä anna kuitenkaan anteeksi heti, vaan aiot pitkittää prosessia. 

Mun mies valehtelee myös ihan typerissäkin asioissa.  Minusta ainakin olisi ilmapiiriäpuhdistavaa jos mies edes myöntäisi valehtelunsa ja kun  asia olisi loppuun käsitelty olisi se helpompi unohtaa.  Meillä tinanne on sikäli erilainen, kuin ap:n tapauksessa, että mies luulee myös minun valehtelevan joka asiassa ja on sen suoraan sanonutkin. Joskus kun valitin miehelle, etten voi luottaa häneen missään asiassa, kun hän puhuu mitä sattuu, niin mies sanoi, ettei hänkään usko  mitään, mitä minä puhun. Ja tuon olin kyllä huomannut jo ihan käytännössäkin. 

Meillä mies valehtelee myös kai riidan pelossa, koska itse suuttuu ihan kaikesta mahdollisesta jos joku on hänen kanssaan erimieltä. itse taas en ole tuollainen vaan ymmärrän, että ihmisillä on eri mielipiteitä, eikä se mielipide ole suora hyökkäys minua vastaan. Miehelle eriävä mielipide on suora hyökkäys häntä vastaan. 

Tämä juontaa juurensa miehen lapsuudenkotiin joka ei tainnut olla ihan tasapainoisin. Miehen isä oli jonkun sortin alkoholisti, kai väkivaltainenkin ja aikamoinen itsevaltias. Siinä ei muiden mielipiteitä kuunneltu vaan kaikki tehtiin kuten isäntä määräsi. 

Onko tuossa sitten se mitä sanotaan, että jotkut syyttävät muita siitä, mitä itse tekevät. Mutta väärinhän se on sinun tulla tuomituksi valehtelusta, ilman syytä.

Meillä mies luottaa minuun nykyään täysin. Joskus epäili, oli mustasukkainenkin täysin aiheetta, jossain kohtaa oli ihan sairaalloistakin. Sitten meni ohi. En tiedä, mikä vaihe se oli. 

Tässä juuri yhtenä päivänä puhuttiin mustasukkaisuudesta, tv-sarjaa katsoessa, ja hän sanoi ettei ole minusta yhtään mustasukkainen, koska luottaa minuun täysin. Sanoi tietävänsä, etten missään nimessä tekisi mitään väärää, ja tietävänsä, että kerron hänelle kaiken. Ettei hänellä ole, eikä ole ollut koskaan mitään syytä epäillä minua, ja että se on todella hyvä tunne. Teki mieleni sanoa, että olen kateellinen tuosta tunteesta, mutta en viitsinyt. 

 

Tuosta eri mieltä olemisen vuoksi suuttumisesta, en muistanutkaan että samaa oli meillä alkuun. Pienissä asioissa jos olin eri mieltä, hän suuttui että miksei hänen mielipiteensä kelpaa, ja miksi mun on "pakko olla eri mieltä". Samaa koki työpaikallaan vaikka siellä ei tietääkseni ole suuttunut, mutta kotona vihaisena selitti, miten työkaveri kehtasi olla eri mieltä, kuin hän.

En tiedä, missä vaiheessa tuo loppui. Ja jäi vain se, että koki ihmeelliset asiat syytöksiksi ja hyökkäyksiksi. Siis esimerkkinä, jos vaikka alkoi sataa ja hoksasin että hei, siellä on pyyhkeet pyykkinarulla, niin suuttui että hänenkö vika se on?! Kaikki tavalliset toteamukset koki syytöksinä. "Oho, onpas meillä villakoiria sängyn alla", oli hänen haukkumistaan, vaikka se ei sitä missään nimessä ollut.

Onneksi hän on tuosta muuttunut aika lailla. Ap

Itse olisin kyllä järkyttynyt, jos mulle sanottaisiin noin eli että ei ole yhtään mustasukkainen ja kokee täysin luotettavana. Sinä ilmeisesti pidit sitä kohteliaisuutena? Siinä samalla mies selitti miksi sulle on niin helppoa ja hyvää valehdella. Hän pitää sinua suoraan sanottuna hölmön rehellisenä ja aivan tossukkana, jota voi kohdella miten haluaa etkä edes suutu. Missä ovat sinun rajasi, ne ovat kyllä hukassa. Ja samalla myös raja mieheesi nähden eli esiinnyt siitäkin huolimatta hänen sielunelämänsä asiantuntijana, vaikka hän todistettavasti vain valehtelee sinulle sumeilematta. Et voi luottaa häneen, koska hän ei ole luotettava. 

Ps. Tämä lainaus ei siis ole sen, joka penäsi syitä avioliittoon jäämiselle, vaan eri kommentoija. En muista aina kirjoittaa eri. Mutta siitä huolimatta olisi minustakin kyllä hyvä kuulla minkä vuoksi ap on tahtonut tällaiseen avioliittoon jäädä. Hänen kantojaan emme ole saaneet vielä lukea lainkaan, vaan koko ketju on miehen ruotimista. Ja sillä tavallahan asiassa ei päästä puusta pitkään. Mies ei muutu rehelliseksi ja miksi niin tekisikään, kun kaikki on ihan hyvä noin. Hän saa mitä haluaa, joten mitä vaimo saa?

 

Oletko sinä ap rehellinen itsellesi ja meille muille tässä? Mitkä syyt ovat sen takana, että käsittelet vain miehesi ongelmia etkä omiasi ollenkaan, onko kenties niin, että myös sinulle rehellisyys on hyvin vaikeaa? Siis omissa asioissasi.

En kirjoittanut tänne siksi, että kaipaisin neuvoja suhteen parantamiseen. Koska en oikeastaan enää usko suhteen paranevan. Annan ajan kulua vielä, koska ei minulla ole kiire tästä lähteä, elän elämääni. Mutta olemme nyt niin lähellä eroa, että se päätös voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Huomenna tai ensi viikolla, tai viimeistään syksyllä. Mies ei eroa halua, ja omassa elämässäni on läheiseni vakavan sairastumisen ja saattohoitovaiheen takia raskasta, etten siksikään jaksa nyt muita isoja muutoksia tässä kohtaa. Tässä suhteessa on oltu kauan, eikä mikään ole enää parista kuukaudesta kiinni.

Mutta samapa tuo on kertoa. Alkuvuosina jäin suhteeseen, koska lapset. Se perinteinen. Mies on ollut hyvä isä, lapset eivät koe häntä mitenkään epäluotettavana. Nuoremman lapsen sairauden vuoksi oli hyvä, että oli kaksi vanhempaa hoitamassa, yksin olisin väsynyt. Pitkään meninkin niin, että kun lapset muuttaa pois, muutan minäkin. Ongelmia oli, olin mustasukkainen, hän oli mustasukkainen, riideltiin paljon kun lapset oli poissa kotoa, jne.

 

Sitten sain itse aivoinfarktin. Jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen, jne. Mies oli aivan äärettömän tärkeässä osassa toipumisessa, auttoi ja tuki enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Hoiti lapset ja kodin. Alkoi nähdä minutkin eri valossa, varmasti pelästyi menettävänsä. Toivuin ja suhteessa meni pitkän aikaa paljon paremmin. Todella onnellisia vuosia. Meillä oli ja on hyvin saman kaltaisia mielenkiinnonkohteita ja haaveita, niitä toteutettiin ja kaikki oli tosi hyvin.

Ja sitten ongelmat tulivat takaisin. Ja pahenivat. Ja siksi niissä terapioissa on rampattu, kun suhde ei ole ollut pelkkää pjaskaa, niin on ollut toivoa. Mutta minä aloin hiljalleen kallistua kohti eroa, siksikin kun sairastumisen myötä tajusin elämän olevan lyhyt. Sitten toisaalla miehen ahdistus levisi työhönkin, ja tajusi tarvitsevansa apua.

Siinä lyhyt pikakelaus. Ap

Tässä on hyvin koostettu yhden pitkän parisuhteen ja perheen tarina mikä kertoo ettei asiat ole mustavalkoisia ja ihmisissä on eri puolia. Pitkään liittoon mahtuu vaiheita. Ja jo nuoresta yhdessäolleille se suhde on ollut heillä pidempään kuin mitä ovat olleet itsekseen. Parisuhteissa tärkeää onkin säilyttää omia resursseja (ehkä vähän kliininen sana) eli rahaa, aikaa, harrastuksia, ystäviä. Tai ainakin omasta mielestäni, koska ne voivat auttaa myös perspektiivin laajentamisessa silloin kun tarvitsee. 

Totta. Ap antoi alkuun aika toisenlaista kuvaa miehestään. Aivoinfarktista toipuvan auttaminen ei ole sellaista mitä kroonisesti epärehelliseltä ihmiseltä ensimmäisenä odottaisi eli he tuppaavat olemaan enemmänkin niitä, jotka jättävät pulaan, sama koskee myös sairaan lapsen hoitamista. 

 

Olisikin kiva kuulla konkreettisemmin millaista tämä epärehellisyys on oikein ollut. Tuli esimerkki ison rahasumman nostamisesta ilman selitystä, mutta ei oikein muuta. Ja mihin se raha sieltä hävisi, pelaamiseenko. Onko kyse jostain addiktiosta vai mistä tässä ketjussa oikeastaan on pohjimmiltaan kyse jäin miettimään. Jos ajattelee sitä mitä ap on kertonut, niin nykytilanteessa ei ole mitään uutta, ap pohtii ja uhkaa erolla kuten niin monesti ennenkin. 

Tiedän miehiä jotka valehtelee lopulta pienissäkin asioissa koska eivät siedä minkään vertaa palautetta tai normaalia keskustelua eri näkökulmista. Yleensä nää jantterit on itsekeskeisiä ja laittavat omat tarpeensa toistuvasti muiden edelle ja kun siitä tulee puolisolta sanomista niin se on heidän mielestään ylireagoimista ja nalkuttamista jne. Monet ovat myös laiskoja ja heistä tuntuu pahalta kun heille joutuu sanomaan normaaleista arjen asioista että "tee!" (Poislukien heidän omat menonsa, niitä jaksetaan ja ehditää ) Siksi he valehtelevat koska eivät halua näitä "ikäviä" tilanteita puolison kanssa. Eivät korjaa omaa käytöstään vaan käyttäytyvät kuin kakarat jotka kuvittelevat että jos ei jää kiinni ei ole tehnyt mitään väärää. Tällainen on hälyttävää ja merkki kaksinaamaisuudesta eikä ole terve pohja parisuhteelle. 

Jatkan vielä että näiltä miehiltä ei saa koskaan oikein selvää vastausta vaan he välttelevät keskustelua viimeiseen saakka ja siinäkään ei oikein tule mitään konkretiaa ja jos he jotain sanovat niin niitä valkoisia valheita ja lupauksia. Lapsiin liittyen sanotaan esim että syötiin kyllä kunnolla lounasta tai harjoiteltiin matikkaa ja sitten isompi lapsi kertoo että ruokana oli jäätelöä ja limsaa ja ei tehty matikkaa. Sitten kun koittaa miehelle selittää että joskus on ok olla herkkuja mutta et voi syöttää niitä koko ajan ja lapsi tarvii tukea matikassa niin mies suuttuu että tee itse ja kiukuttelee kuin olisi itse lapsi joka ei tykkää siitä kun ei voi aina mennä sieltä mistä aita on matalin. Tällaisia arjen valheita tulee ns. aikuisilta miehiltä, elikäs mieslapsilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaan tunnustaa, että aivan oikeasti olen katsellut tällaista miestä ja aivan liian kauan. Välillä olen ollut hänestä riippuvainen, en taloudellisesti vaan käytännössä, mutta nyt olen itse paremmassa kunnossa, ja jaksaminen hänen suhteensa alkaa loppua.

Ja se saa minut melko raivon valtaan, kun sanoo olevansa pettynyt, etten luota vieläkään. Jos ja kun on valehdellut ihan järjettömän kauan, niin miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?! Kertoo hänestä ihan liikaakin. Ap

Kerro sinä rehellisesti, mitkä olivat ne käytännön asiat, joiden takia et voinut erota. 

 

Sitä paitsi olet ristiriitainen väitteessäsi ensin, että mies voi saada sinun luottamuksesi kertomalla kaiken valehtelun, ja nyt sitten kuitenkin kirjoitat "miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?!"

Eli jos mies kertoo sinulle kaiken, et unohda etkä anna kuitenkaan anteeksi heti, vaan aiot pitkittää prosessia. 

Mun mies valehtelee myös ihan typerissäkin asioissa.  Minusta ainakin olisi ilmapiiriäpuhdistavaa jos mies edes myöntäisi valehtelunsa ja kun  asia olisi loppuun käsitelty olisi se helpompi unohtaa.  Meillä tinanne on sikäli erilainen, kuin ap:n tapauksessa, että mies luulee myös minun valehtelevan joka asiassa ja on sen suoraan sanonutkin. Joskus kun valitin miehelle, etten voi luottaa häneen missään asiassa, kun hän puhuu mitä sattuu, niin mies sanoi, ettei hänkään usko  mitään, mitä minä puhun. Ja tuon olin kyllä huomannut jo ihan käytännössäkin. 

Meillä mies valehtelee myös kai riidan pelossa, koska itse suuttuu ihan kaikesta mahdollisesta jos joku on hänen kanssaan erimieltä. itse taas en ole tuollainen vaan ymmärrän, että ihmisillä on eri mielipiteitä, eikä se mielipide ole suora hyökkäys minua vastaan. Miehelle eriävä mielipide on suora hyökkäys häntä vastaan. 

Tämä juontaa juurensa miehen lapsuudenkotiin joka ei tainnut olla ihan tasapainoisin. Miehen isä oli jonkun sortin alkoholisti, kai väkivaltainenkin ja aikamoinen itsevaltias. Siinä ei muiden mielipiteitä kuunneltu vaan kaikki tehtiin kuten isäntä määräsi. 

Onko tuossa sitten se mitä sanotaan, että jotkut syyttävät muita siitä, mitä itse tekevät. Mutta väärinhän se on sinun tulla tuomituksi valehtelusta, ilman syytä.

Meillä mies luottaa minuun nykyään täysin. Joskus epäili, oli mustasukkainenkin täysin aiheetta, jossain kohtaa oli ihan sairaalloistakin. Sitten meni ohi. En tiedä, mikä vaihe se oli. 

Tässä juuri yhtenä päivänä puhuttiin mustasukkaisuudesta, tv-sarjaa katsoessa, ja hän sanoi ettei ole minusta yhtään mustasukkainen, koska luottaa minuun täysin. Sanoi tietävänsä, etten missään nimessä tekisi mitään väärää, ja tietävänsä, että kerron hänelle kaiken. Ettei hänellä ole, eikä ole ollut koskaan mitään syytä epäillä minua, ja että se on todella hyvä tunne. Teki mieleni sanoa, että olen kateellinen tuosta tunteesta, mutta en viitsinyt. 

 

Tuosta eri mieltä olemisen vuoksi suuttumisesta, en muistanutkaan että samaa oli meillä alkuun. Pienissä asioissa jos olin eri mieltä, hän suuttui että miksei hänen mielipiteensä kelpaa, ja miksi mun on "pakko olla eri mieltä". Samaa koki työpaikallaan vaikka siellä ei tietääkseni ole suuttunut, mutta kotona vihaisena selitti, miten työkaveri kehtasi olla eri mieltä, kuin hän.

En tiedä, missä vaiheessa tuo loppui. Ja jäi vain se, että koki ihmeelliset asiat syytöksiksi ja hyökkäyksiksi. Siis esimerkkinä, jos vaikka alkoi sataa ja hoksasin että hei, siellä on pyyhkeet pyykkinarulla, niin suuttui että hänenkö vika se on?! Kaikki tavalliset toteamukset koki syytöksinä. "Oho, onpas meillä villakoiria sängyn alla", oli hänen haukkumistaan, vaikka se ei sitä missään nimessä ollut.

Onneksi hän on tuosta muuttunut aika lailla. Ap

Itse olisin kyllä järkyttynyt, jos mulle sanottaisiin noin eli että ei ole yhtään mustasukkainen ja kokee täysin luotettavana. Sinä ilmeisesti pidit sitä kohteliaisuutena? Siinä samalla mies selitti miksi sulle on niin helppoa ja hyvää valehdella. Hän pitää sinua suoraan sanottuna hölmön rehellisenä ja aivan tossukkana, jota voi kohdella miten haluaa etkä edes suutu. Missä ovat sinun rajasi, ne ovat kyllä hukassa. Ja samalla myös raja mieheesi nähden eli esiinnyt siitäkin huolimatta hänen sielunelämänsä asiantuntijana, vaikka hän todistettavasti vain valehtelee sinulle sumeilematta. Et voi luottaa häneen, koska hän ei ole luotettava. 

Ps. Tämä lainaus ei siis ole sen, joka penäsi syitä avioliittoon jäämiselle, vaan eri kommentoija. En muista aina kirjoittaa eri. Mutta siitä huolimatta olisi minustakin kyllä hyvä kuulla minkä vuoksi ap on tahtonut tällaiseen avioliittoon jäädä. Hänen kantojaan emme ole saaneet vielä lukea lainkaan, vaan koko ketju on miehen ruotimista. Ja sillä tavallahan asiassa ei päästä puusta pitkään. Mies ei muutu rehelliseksi ja miksi niin tekisikään, kun kaikki on ihan hyvä noin. Hän saa mitä haluaa, joten mitä vaimo saa?

 

Oletko sinä ap rehellinen itsellesi ja meille muille tässä? Mitkä syyt ovat sen takana, että käsittelet vain miehesi ongelmia etkä omiasi ollenkaan, onko kenties niin, että myös sinulle rehellisyys on hyvin vaikeaa? Siis omissa asioissasi.

En kirjoittanut tänne siksi, että kaipaisin neuvoja suhteen parantamiseen. Koska en oikeastaan enää usko suhteen paranevan. Annan ajan kulua vielä, koska ei minulla ole kiire tästä lähteä, elän elämääni. Mutta olemme nyt niin lähellä eroa, että se päätös voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Huomenna tai ensi viikolla, tai viimeistään syksyllä. Mies ei eroa halua, ja omassa elämässäni on läheiseni vakavan sairastumisen ja saattohoitovaiheen takia raskasta, etten siksikään jaksa nyt muita isoja muutoksia tässä kohtaa. Tässä suhteessa on oltu kauan, eikä mikään ole enää parista kuukaudesta kiinni.

Mutta samapa tuo on kertoa. Alkuvuosina jäin suhteeseen, koska lapset. Se perinteinen. Mies on ollut hyvä isä, lapset eivät koe häntä mitenkään epäluotettavana. Nuoremman lapsen sairauden vuoksi oli hyvä, että oli kaksi vanhempaa hoitamassa, yksin olisin väsynyt. Pitkään meninkin niin, että kun lapset muuttaa pois, muutan minäkin. Ongelmia oli, olin mustasukkainen, hän oli mustasukkainen, riideltiin paljon kun lapset oli poissa kotoa, jne.

 

Sitten sain itse aivoinfarktin. Jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen, jne. Mies oli aivan äärettömän tärkeässä osassa toipumisessa, auttoi ja tuki enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Hoiti lapset ja kodin. Alkoi nähdä minutkin eri valossa, varmasti pelästyi menettävänsä. Toivuin ja suhteessa meni pitkän aikaa paljon paremmin. Todella onnellisia vuosia. Meillä oli ja on hyvin saman kaltaisia mielenkiinnonkohteita ja haaveita, niitä toteutettiin ja kaikki oli tosi hyvin.

Ja sitten ongelmat tulivat takaisin. Ja pahenivat. Ja siksi niissä terapioissa on rampattu, kun suhde ei ole ollut pelkkää pjaskaa, niin on ollut toivoa. Mutta minä aloin hiljalleen kallistua kohti eroa, siksikin kun sairastumisen myötä tajusin elämän olevan lyhyt. Sitten toisaalla miehen ahdistus levisi työhönkin, ja tajusi tarvitsevansa apua.

Siinä lyhyt pikakelaus. Ap

Tässä on hyvin koostettu yhden pitkän parisuhteen ja perheen tarina mikä kertoo ettei asiat ole mustavalkoisia ja ihmisissä on eri puolia. Pitkään liittoon mahtuu vaiheita. Ja jo nuoresta yhdessäolleille se suhde on ollut heillä pidempään kuin mitä ovat olleet itsekseen. Parisuhteissa tärkeää onkin säilyttää omia resursseja (ehkä vähän kliininen sana) eli rahaa, aikaa, harrastuksia, ystäviä. Tai ainakin omasta mielestäni, koska ne voivat auttaa myös perspektiivin laajentamisessa silloin kun tarvitsee. 

Totta. Ap antoi alkuun aika toisenlaista kuvaa miehestään. Aivoinfarktista toipuvan auttaminen ei ole sellaista mitä kroonisesti epärehelliseltä ihmiseltä ensimmäisenä odottaisi eli he tuppaavat olemaan enemmänkin niitä, jotka jättävät pulaan, sama koskee myös sairaan lapsen hoitamista. 

 

Olisikin kiva kuulla konkreettisemmin millaista tämä epärehellisyys on oikein ollut. Tuli esimerkki ison rahasumman nostamisesta ilman selitystä, mutta ei oikein muuta. Ja mihin se raha sieltä hävisi, pelaamiseenko. Onko kyse jostain addiktiosta vai mistä tässä ketjussa oikeastaan on pohjimmiltaan kyse jäin miettimään. Jos ajattelee sitä mitä ap on kertonut, niin nykytilanteessa ei ole mitään uutta, ap pohtii ja uhkaa erolla kuten niin monesti ennenkin. 

Tiedän miehiä jotka valehtelee lopulta pienissäkin asioissa koska eivät siedä minkään vertaa palautetta tai normaalia keskustelua eri näkökulmista. Yleensä nää jantterit on itsekeskeisiä ja laittavat omat tarpeensa toistuvasti muiden edelle ja kun siitä tulee puolisolta sanomista niin se on heidän mielestään ylireagoimista ja nalkuttamista jne. Monet ovat myös laiskoja ja heistä tuntuu pahalta kun heille joutuu sanomaan normaaleista arjen asioista että "tee!" (Poislukien heidän omat menonsa, niitä jaksetaan ja ehditää ) Siksi he valehtelevat koska eivät halua näitä "ikäviä" tilanteita puolison kanssa. Eivät korjaa omaa käytöstään vaan käyttäytyvät kuin kakarat jotka kuvittelevat että jos ei jää kiinni ei ole tehnyt mitään väärää. Tällainen on hälyttävää ja merkki kaksinaamaisuudesta eikä ole terve pohja parisuhteelle. 

Hmm. Tuollaiset asiat ovat kuitenkin todella pieniä asioita eikä sitä paitsi ole vaarallista, vaikka joskus tai vähän useamminkin mentäisiin siitä mistä aita on matalin. Se on rasittavaa ja ärsyttävää, mutta ei kuitenkaan mitenkään todella vakavaa, vaan enemmän työnjakokysymys ja sen käsittelyä kenen tapa tehdä asioita on "oikein". En oikein saanut sellaista kuvaa, että ap:n tapaus olisi tuollainen, kun lapsetkin ovat jo aikuisia.

Omassa avioliitossani sovittiin, että on minun työni ja hänen työnsä, koska itselläni on tosi tiukat tavat esim. siinä miten siivotaan. Hänen  siivouksensa ei olisi ikinä kelvannut minulle, joten tehtiin selkeä jako jo ihan parisuhteen alusta. Lasten kanssa hän oli myös paljon huolettomampi kuin itse olen. En pitänyt sitä kauhean pahana. Noista asioista riiteleminen voi kertoa jostain isommasta ongelmasta taustalla eli kokee, ettei arvosteta, on epäluotettava jne. Ja sitten tulee paljon pikkuriitoja.

Jollei ole taloudellista pakkoa olla suhteessa, en ymmärrä, miksei ap ole eronnut jo kauan sitten. Minulle ei tarvitsisi valehdella kuin kerran ja menisi lusikat jakoon. 

En saa kiinni tuosta ratkaisusta. Ajan kanssa kai se luottamus palautuu tai syntyy jos on syntyäkseen. Kuulostaa tietyllä tavalla tekosyyltä tuo riidan pelko: harvemmin tämmöisiä häiriöitä voi ihan oikeasti johonki siistiin pikku pakettiin ja selitykseen kääriä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaan tunnustaa, että aivan oikeasti olen katsellut tällaista miestä ja aivan liian kauan. Välillä olen ollut hänestä riippuvainen, en taloudellisesti vaan käytännössä, mutta nyt olen itse paremmassa kunnossa, ja jaksaminen hänen suhteensa alkaa loppua.

Ja se saa minut melko raivon valtaan, kun sanoo olevansa pettynyt, etten luota vieläkään. Jos ja kun on valehdellut ihan järjettömän kauan, niin miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?! Kertoo hänestä ihan liikaakin. Ap

Kerro sinä rehellisesti, mitkä olivat ne käytännön asiat, joiden takia et voinut erota. 

 

Sitä paitsi olet ristiriitainen väitteessäsi ensin, että mies voi saada sinun luottamuksesi kertomalla kaiken valehtelun, ja nyt sitten kuitenkin kirjoitat "miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?!"

Eli jos mies kertoo sinulle kaiken, et unohda etkä anna kuitenkaan anteeksi heti, vaan aiot pitkittää prosessia. 

Mun mies valehtelee myös ihan typerissäkin asioissa.  Minusta ainakin olisi ilmapiiriäpuhdistavaa jos mies edes myöntäisi valehtelunsa ja kun  asia olisi loppuun käsitelty olisi se helpompi unohtaa.  Meillä tinanne on sikäli erilainen, kuin ap:n tapauksessa, että mies luulee myös minun valehtelevan joka asiassa ja on sen suoraan sanonutkin. Joskus kun valitin miehelle, etten voi luottaa häneen missään asiassa, kun hän puhuu mitä sattuu, niin mies sanoi, ettei hänkään usko  mitään, mitä minä puhun. Ja tuon olin kyllä huomannut jo ihan käytännössäkin. 

Meillä mies valehtelee myös kai riidan pelossa, koska itse suuttuu ihan kaikesta mahdollisesta jos joku on hänen kanssaan erimieltä. itse taas en ole tuollainen vaan ymmärrän, että ihmisillä on eri mielipiteitä, eikä se mielipide ole suora hyökkäys minua vastaan. Miehelle eriävä mielipide on suora hyökkäys häntä vastaan. 

Tämä juontaa juurensa miehen lapsuudenkotiin joka ei tainnut olla ihan tasapainoisin. Miehen isä oli jonkun sortin alkoholisti, kai väkivaltainenkin ja aikamoinen itsevaltias. Siinä ei muiden mielipiteitä kuunneltu vaan kaikki tehtiin kuten isäntä määräsi. 

Onko tuossa sitten se mitä sanotaan, että jotkut syyttävät muita siitä, mitä itse tekevät. Mutta väärinhän se on sinun tulla tuomituksi valehtelusta, ilman syytä.

Meillä mies luottaa minuun nykyään täysin. Joskus epäili, oli mustasukkainenkin täysin aiheetta, jossain kohtaa oli ihan sairaalloistakin. Sitten meni ohi. En tiedä, mikä vaihe se oli. 

Tässä juuri yhtenä päivänä puhuttiin mustasukkaisuudesta, tv-sarjaa katsoessa, ja hän sanoi ettei ole minusta yhtään mustasukkainen, koska luottaa minuun täysin. Sanoi tietävänsä, etten missään nimessä tekisi mitään väärää, ja tietävänsä, että kerron hänelle kaiken. Ettei hänellä ole, eikä ole ollut koskaan mitään syytä epäillä minua, ja että se on todella hyvä tunne. Teki mieleni sanoa, että olen kateellinen tuosta tunteesta, mutta en viitsinyt. 

 

Tuosta eri mieltä olemisen vuoksi suuttumisesta, en muistanutkaan että samaa oli meillä alkuun. Pienissä asioissa jos olin eri mieltä, hän suuttui että miksei hänen mielipiteensä kelpaa, ja miksi mun on "pakko olla eri mieltä". Samaa koki työpaikallaan vaikka siellä ei tietääkseni ole suuttunut, mutta kotona vihaisena selitti, miten työkaveri kehtasi olla eri mieltä, kuin hän.

En tiedä, missä vaiheessa tuo loppui. Ja jäi vain se, että koki ihmeelliset asiat syytöksiksi ja hyökkäyksiksi. Siis esimerkkinä, jos vaikka alkoi sataa ja hoksasin että hei, siellä on pyyhkeet pyykkinarulla, niin suuttui että hänenkö vika se on?! Kaikki tavalliset toteamukset koki syytöksinä. "Oho, onpas meillä villakoiria sängyn alla", oli hänen haukkumistaan, vaikka se ei sitä missään nimessä ollut.

Onneksi hän on tuosta muuttunut aika lailla. Ap

Itse olisin kyllä järkyttynyt, jos mulle sanottaisiin noin eli että ei ole yhtään mustasukkainen ja kokee täysin luotettavana. Sinä ilmeisesti pidit sitä kohteliaisuutena? Siinä samalla mies selitti miksi sulle on niin helppoa ja hyvää valehdella. Hän pitää sinua suoraan sanottuna hölmön rehellisenä ja aivan tossukkana, jota voi kohdella miten haluaa etkä edes suutu. Missä ovat sinun rajasi, ne ovat kyllä hukassa. Ja samalla myös raja mieheesi nähden eli esiinnyt siitäkin huolimatta hänen sielunelämänsä asiantuntijana, vaikka hän todistettavasti vain valehtelee sinulle sumeilematta. Et voi luottaa häneen, koska hän ei ole luotettava. 

Ps. Tämä lainaus ei siis ole sen, joka penäsi syitä avioliittoon jäämiselle, vaan eri kommentoija. En muista aina kirjoittaa eri. Mutta siitä huolimatta olisi minustakin kyllä hyvä kuulla minkä vuoksi ap on tahtonut tällaiseen avioliittoon jäädä. Hänen kantojaan emme ole saaneet vielä lukea lainkaan, vaan koko ketju on miehen ruotimista. Ja sillä tavallahan asiassa ei päästä puusta pitkään. Mies ei muutu rehelliseksi ja miksi niin tekisikään, kun kaikki on ihan hyvä noin. Hän saa mitä haluaa, joten mitä vaimo saa?

 

Oletko sinä ap rehellinen itsellesi ja meille muille tässä? Mitkä syyt ovat sen takana, että käsittelet vain miehesi ongelmia etkä omiasi ollenkaan, onko kenties niin, että myös sinulle rehellisyys on hyvin vaikeaa? Siis omissa asioissasi.

En kirjoittanut tänne siksi, että kaipaisin neuvoja suhteen parantamiseen. Koska en oikeastaan enää usko suhteen paranevan. Annan ajan kulua vielä, koska ei minulla ole kiire tästä lähteä, elän elämääni. Mutta olemme nyt niin lähellä eroa, että se päätös voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Huomenna tai ensi viikolla, tai viimeistään syksyllä. Mies ei eroa halua, ja omassa elämässäni on läheiseni vakavan sairastumisen ja saattohoitovaiheen takia raskasta, etten siksikään jaksa nyt muita isoja muutoksia tässä kohtaa. Tässä suhteessa on oltu kauan, eikä mikään ole enää parista kuukaudesta kiinni.

Mutta samapa tuo on kertoa. Alkuvuosina jäin suhteeseen, koska lapset. Se perinteinen. Mies on ollut hyvä isä, lapset eivät koe häntä mitenkään epäluotettavana. Nuoremman lapsen sairauden vuoksi oli hyvä, että oli kaksi vanhempaa hoitamassa, yksin olisin väsynyt. Pitkään meninkin niin, että kun lapset muuttaa pois, muutan minäkin. Ongelmia oli, olin mustasukkainen, hän oli mustasukkainen, riideltiin paljon kun lapset oli poissa kotoa, jne.

 

Sitten sain itse aivoinfarktin. Jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen, jne. Mies oli aivan äärettömän tärkeässä osassa toipumisessa, auttoi ja tuki enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Hoiti lapset ja kodin. Alkoi nähdä minutkin eri valossa, varmasti pelästyi menettävänsä. Toivuin ja suhteessa meni pitkän aikaa paljon paremmin. Todella onnellisia vuosia. Meillä oli ja on hyvin saman kaltaisia mielenkiinnonkohteita ja haaveita, niitä toteutettiin ja kaikki oli tosi hyvin.

Ja sitten ongelmat tulivat takaisin. Ja pahenivat. Ja siksi niissä terapioissa on rampattu, kun suhde ei ole ollut pelkkää pjaskaa, niin on ollut toivoa. Mutta minä aloin hiljalleen kallistua kohti eroa, siksikin kun sairastumisen myötä tajusin elämän olevan lyhyt. Sitten toisaalla miehen ahdistus levisi työhönkin, ja tajusi tarvitsevansa apua.

Siinä lyhyt pikakelaus. Ap

Tässä on hyvin koostettu yhden pitkän parisuhteen ja perheen tarina mikä kertoo ettei asiat ole mustavalkoisia ja ihmisissä on eri puolia. Pitkään liittoon mahtuu vaiheita. Ja jo nuoresta yhdessäolleille se suhde on ollut heillä pidempään kuin mitä ovat olleet itsekseen. Parisuhteissa tärkeää onkin säilyttää omia resursseja (ehkä vähän kliininen sana) eli rahaa, aikaa, harrastuksia, ystäviä. Tai ainakin omasta mielestäni, koska ne voivat auttaa myös perspektiivin laajentamisessa silloin kun tarvitsee. 

Totta. Ap antoi alkuun aika toisenlaista kuvaa miehestään. Aivoinfarktista toipuvan auttaminen ei ole sellaista mitä kroonisesti epärehelliseltä ihmiseltä ensimmäisenä odottaisi eli he tuppaavat olemaan enemmänkin niitä, jotka jättävät pulaan, sama koskee myös sairaan lapsen hoitamista. 

 

Olisikin kiva kuulla konkreettisemmin millaista tämä epärehellisyys on oikein ollut. Tuli esimerkki ison rahasumman nostamisesta ilman selitystä, mutta ei oikein muuta. Ja mihin se raha sieltä hävisi, pelaamiseenko. Onko kyse jostain addiktiosta vai mistä tässä ketjussa oikeastaan on pohjimmiltaan kyse jäin miettimään. Jos ajattelee sitä mitä ap on kertonut, niin nykytilanteessa ei ole mitään uutta, ap pohtii ja uhkaa erolla kuten niin monesti ennenkin. 

Tiedän miehiä jotka valehtelee lopulta pienissäkin asioissa koska eivät siedä minkään vertaa palautetta tai normaalia keskustelua eri näkökulmista. Yleensä nää jantterit on itsekeskeisiä ja laittavat omat tarpeensa toistuvasti muiden edelle ja kun siitä tulee puolisolta sanomista niin se on heidän mielestään ylireagoimista ja nalkuttamista jne. Monet ovat myös laiskoja ja heistä tuntuu pahalta kun heille joutuu sanomaan normaaleista arjen asioista että "tee!" (Poislukien heidän omat menonsa, niitä jaksetaan ja ehditää ) Siksi he valehtelevat koska eivät halua näitä "ikäviä" tilanteita puolison kanssa. Eivät korjaa omaa käytöstään vaan käyttäytyvät kuin kakarat jotka kuvittelevat että jos ei jää kiinni ei ole tehnyt mitään väärää. Tällainen on hälyttävää ja merkki kaksinaamaisuudesta eikä ole terve pohja parisuhteelle. 

Hmm. Tuollaiset asiat ovat kuitenkin todella pieniä asioita eikä sitä paitsi ole vaarallista, vaikka joskus tai vähän useamminkin mentäisiin siitä mistä aita on matalin. Se on rasittavaa ja ärsyttävää, mutta ei kuitenkaan mitenkään todella vakavaa, vaan enemmän työnjakokysymys ja sen käsittelyä kenen tapa tehdä asioita on "oikein". En oikein saanut sellaista kuvaa, että ap:n tapaus olisi tuollainen, kun lapsetkin ovat jo aikuisia.

 

Omassa avioliitossani sovittiin, että on minun työni ja hänen työnsä, koska itselläni on tosi tiukat tavat esim. siinä miten siivotaan. Hänen  siivouksensa ei olisi ikinä kelvannut minulle, joten tehtiin selkeä jako jo ihan parisuhteen alusta. Lasten kanssa hän oli myös paljon huolettomampi kuin itse olen. En pitänyt sitä kauhean pahana. Noista asioista riiteleminen voi kertoa jostain isommasta ongelmasta taustalla eli kokee, ettei arvosteta, on epäluotettava jne. Ja sitten tulee paljon pikkuriitoja.

Kirjoitin vielä toisen viestin perään jossa oli esimerkkejä valehtelusta. Varmaan ne ovat sitten niitä sinun kuvaamiasi todella pieniä asioita, ja ehkä sinä et pidä pahana sitä että mies ei huolehdi lapsista. On eri asia olla rento kuin olla huolehtimatta lapsen terveellisestä ruoasta tai oppimisesta. Tietenkin jos hyväksyy sen että mies ei välitä, mutta kypsä mies kyllä välittää. Ja puhuin nimenomaan itsekeskeisyydestä mihin se valehtelu liittyy sekä siihen että miehen menot on aina kaiken keskipiste. Kodin siivoaminen ja lapsista huolehtiminen tai perhe ei kiinnosta. Voin kertoa enemmän esimerkkejä, että perheen kanssa ei jaksa lähteä mihinkään kesälomalla ja kauhea ruikutus parin yön reissustakun pitäisi saada levätä ja kotona vaan halutaan olla puhelimella ja suostutaan päivästä toiseen lapsen haluihin syödä vain sitä jäätelöä ja karkkia ja sitten äiti on se ikävä ihminen kun sanoo että muutakin pitää syödä. Mutta annas olla kun kaverit kysyy viikon reissulle jonnekin toiselle puolelle Suomea niin ei väsytä enää yhtään. Tämänkaltaisia vätyksiä on, ei ehkä AP:n tilanteessa, mutta kerroin siitä millainen luonneprofiili on näillä minun tietämilläni valehtelijoilla. Ei se ole pikkujuttu vaan osa paljon, paljon isompaa ongelmaa ja se valehtelu omaksi eduksi kuuluu vaan kuvaan. Sinun tarkoittamasi matala aita on eri asia. Saatko kiinni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja me ollaan käyty pari- ja yksilöterapiassa aina eriaikaisesti. Psykoterapian aloittaessaan mies oli kysynyt terapeutilta, kannattaisiko mennä samaan aikaan pariterapiaan, ja terapeutti oli suositellut sitä vasta myöhemmin. Ei samaan aikaan. Ap

No ehkä ei kahta intensiivistä terapiaa yhtä aikaa mutta yksilöterapioihin voi kuulua myös parikäyntejä. Tämä nyt ei koske AP mutta yleisesti kun oli puhe että yksilöterapiassakävijältä haluttiin tietää miten terapia etenee ja mitä edistymistä tulee niin se kuulosti lähinnä kuulustelulta ja odotukselta että toinen käy terapian jotta suhde voi jatkua. Sellaista tilaista ei voi toisen terapiaprosessille tehdä. Tietty voi toivoa että toisen mieli parantuu mutta jos kokee että parisuhteessa on ongelmia niin kannattaa mennä pariterapiaan.

Totta kai ihminen saa odottaa, että toinen lopettaa valehtelemisen, jotta suhde voi jatkua. Ja kyllä se ääneenkin on lupa sanoa, että suhde päättyy, jos valehteleminen ei lopu.

Tietenkin on todennäköistä, ettei toinen osaa tapojaan muuttaa, kävi sitten terapiassa tai ei. Ja sitten se ero tulee.

Mutta on hurskastelua väittää, ettei terapiassa kävijälle voi rehellisesti kertoa mikä oma tahto on. Ja on sitten myös reilua antaa terapiassa kävijälle mahdollisuus korjata toimintaansa. Mutta loputtomasti ei voi odotella ja laittaa omaa elämää tauolle. Siksi siitä terapian etenemisestä joutuu kysymään.

Älä kysele. Naisen kysymys on kuin puunrunko, ensin on tyvi (kysymys) ja sitten lisäkysymykset (oksat) ja lisäkysymysten lisäkysymykset jne jne. Sillä kysymystulvalla saa vaikka jeesuksesta syyllisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaan tunnustaa, että aivan oikeasti olen katsellut tällaista miestä ja aivan liian kauan. Välillä olen ollut hänestä riippuvainen, en taloudellisesti vaan käytännössä, mutta nyt olen itse paremmassa kunnossa, ja jaksaminen hänen suhteensa alkaa loppua.

Ja se saa minut melko raivon valtaan, kun sanoo olevansa pettynyt, etten luota vieläkään. Jos ja kun on valehdellut ihan järjettömän kauan, niin miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?! Kertoo hänestä ihan liikaakin. Ap

Kerro sinä rehellisesti, mitkä olivat ne käytännön asiat, joiden takia et voinut erota. 

 

Sitä paitsi olet ristiriitainen väitteessäsi ensin, että mies voi saada sinun luottamuksesi kertomalla kaiken valehtelun, ja nyt sitten kuitenkin kirjoitat "miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?!"

Eli jos mies kertoo sinulle kaiken, et unohda etkä anna kuitenkaan anteeksi heti, vaan aiot pitkittää prosessia. 

Mun mies valehtelee myös ihan typerissäkin asioissa.  Minusta ainakin olisi ilmapiiriäpuhdistavaa jos mies edes myöntäisi valehtelunsa ja kun  asia olisi loppuun käsitelty olisi se helpompi unohtaa.  Meillä tinanne on sikäli erilainen, kuin ap:n tapauksessa, että mies luulee myös minun valehtelevan joka asiassa ja on sen suoraan sanonutkin. Joskus kun valitin miehelle, etten voi luottaa häneen missään asiassa, kun hän puhuu mitä sattuu, niin mies sanoi, ettei hänkään usko  mitään, mitä minä puhun. Ja tuon olin kyllä huomannut jo ihan käytännössäkin. 

Meillä mies valehtelee myös kai riidan pelossa, koska itse suuttuu ihan kaikesta mahdollisesta jos joku on hänen kanssaan erimieltä. itse taas en ole tuollainen vaan ymmärrän, että ihmisillä on eri mielipiteitä, eikä se mielipide ole suora hyökkäys minua vastaan. Miehelle eriävä mielipide on suora hyökkäys häntä vastaan. 

Tämä juontaa juurensa miehen lapsuudenkotiin joka ei tainnut olla ihan tasapainoisin. Miehen isä oli jonkun sortin alkoholisti, kai väkivaltainenkin ja aikamoinen itsevaltias. Siinä ei muiden mielipiteitä kuunneltu vaan kaikki tehtiin kuten isäntä määräsi. 

Onko tuossa sitten se mitä sanotaan, että jotkut syyttävät muita siitä, mitä itse tekevät. Mutta väärinhän se on sinun tulla tuomituksi valehtelusta, ilman syytä.

Meillä mies luottaa minuun nykyään täysin. Joskus epäili, oli mustasukkainenkin täysin aiheetta, jossain kohtaa oli ihan sairaalloistakin. Sitten meni ohi. En tiedä, mikä vaihe se oli. 

Tässä juuri yhtenä päivänä puhuttiin mustasukkaisuudesta, tv-sarjaa katsoessa, ja hän sanoi ettei ole minusta yhtään mustasukkainen, koska luottaa minuun täysin. Sanoi tietävänsä, etten missään nimessä tekisi mitään väärää, ja tietävänsä, että kerron hänelle kaiken. Ettei hänellä ole, eikä ole ollut koskaan mitään syytä epäillä minua, ja että se on todella hyvä tunne. Teki mieleni sanoa, että olen kateellinen tuosta tunteesta, mutta en viitsinyt. 

 

Tuosta eri mieltä olemisen vuoksi suuttumisesta, en muistanutkaan että samaa oli meillä alkuun. Pienissä asioissa jos olin eri mieltä, hän suuttui että miksei hänen mielipiteensä kelpaa, ja miksi mun on "pakko olla eri mieltä". Samaa koki työpaikallaan vaikka siellä ei tietääkseni ole suuttunut, mutta kotona vihaisena selitti, miten työkaveri kehtasi olla eri mieltä, kuin hän.

En tiedä, missä vaiheessa tuo loppui. Ja jäi vain se, että koki ihmeelliset asiat syytöksiksi ja hyökkäyksiksi. Siis esimerkkinä, jos vaikka alkoi sataa ja hoksasin että hei, siellä on pyyhkeet pyykkinarulla, niin suuttui että hänenkö vika se on?! Kaikki tavalliset toteamukset koki syytöksinä. "Oho, onpas meillä villakoiria sängyn alla", oli hänen haukkumistaan, vaikka se ei sitä missään nimessä ollut.

Onneksi hän on tuosta muuttunut aika lailla. Ap

Itse olisin kyllä järkyttynyt, jos mulle sanottaisiin noin eli että ei ole yhtään mustasukkainen ja kokee täysin luotettavana. Sinä ilmeisesti pidit sitä kohteliaisuutena? Siinä samalla mies selitti miksi sulle on niin helppoa ja hyvää valehdella. Hän pitää sinua suoraan sanottuna hölmön rehellisenä ja aivan tossukkana, jota voi kohdella miten haluaa etkä edes suutu. Missä ovat sinun rajasi, ne ovat kyllä hukassa. Ja samalla myös raja mieheesi nähden eli esiinnyt siitäkin huolimatta hänen sielunelämänsä asiantuntijana, vaikka hän todistettavasti vain valehtelee sinulle sumeilematta. Et voi luottaa häneen, koska hän ei ole luotettava. 

Ps. Tämä lainaus ei siis ole sen, joka penäsi syitä avioliittoon jäämiselle, vaan eri kommentoija. En muista aina kirjoittaa eri. Mutta siitä huolimatta olisi minustakin kyllä hyvä kuulla minkä vuoksi ap on tahtonut tällaiseen avioliittoon jäädä. Hänen kantojaan emme ole saaneet vielä lukea lainkaan, vaan koko ketju on miehen ruotimista. Ja sillä tavallahan asiassa ei päästä puusta pitkään. Mies ei muutu rehelliseksi ja miksi niin tekisikään, kun kaikki on ihan hyvä noin. Hän saa mitä haluaa, joten mitä vaimo saa?

 

Oletko sinä ap rehellinen itsellesi ja meille muille tässä? Mitkä syyt ovat sen takana, että käsittelet vain miehesi ongelmia etkä omiasi ollenkaan, onko kenties niin, että myös sinulle rehellisyys on hyvin vaikeaa? Siis omissa asioissasi.

En kirjoittanut tänne siksi, että kaipaisin neuvoja suhteen parantamiseen. Koska en oikeastaan enää usko suhteen paranevan. Annan ajan kulua vielä, koska ei minulla ole kiire tästä lähteä, elän elämääni. Mutta olemme nyt niin lähellä eroa, että se päätös voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Huomenna tai ensi viikolla, tai viimeistään syksyllä. Mies ei eroa halua, ja omassa elämässäni on läheiseni vakavan sairastumisen ja saattohoitovaiheen takia raskasta, etten siksikään jaksa nyt muita isoja muutoksia tässä kohtaa. Tässä suhteessa on oltu kauan, eikä mikään ole enää parista kuukaudesta kiinni.

Mutta samapa tuo on kertoa. Alkuvuosina jäin suhteeseen, koska lapset. Se perinteinen. Mies on ollut hyvä isä, lapset eivät koe häntä mitenkään epäluotettavana. Nuoremman lapsen sairauden vuoksi oli hyvä, että oli kaksi vanhempaa hoitamassa, yksin olisin väsynyt. Pitkään meninkin niin, että kun lapset muuttaa pois, muutan minäkin. Ongelmia oli, olin mustasukkainen, hän oli mustasukkainen, riideltiin paljon kun lapset oli poissa kotoa, jne.

 

Sitten sain itse aivoinfarktin. Jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen, jne. Mies oli aivan äärettömän tärkeässä osassa toipumisessa, auttoi ja tuki enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Hoiti lapset ja kodin. Alkoi nähdä minutkin eri valossa, varmasti pelästyi menettävänsä. Toivuin ja suhteessa meni pitkän aikaa paljon paremmin. Todella onnellisia vuosia. Meillä oli ja on hyvin saman kaltaisia mielenkiinnonkohteita ja haaveita, niitä toteutettiin ja kaikki oli tosi hyvin.

Ja sitten ongelmat tulivat takaisin. Ja pahenivat. Ja siksi niissä terapioissa on rampattu, kun suhde ei ole ollut pelkkää pjaskaa, niin on ollut toivoa. Mutta minä aloin hiljalleen kallistua kohti eroa, siksikin kun sairastumisen myötä tajusin elämän olevan lyhyt. Sitten toisaalla miehen ahdistus levisi työhönkin, ja tajusi tarvitsevansa apua.

Siinä lyhyt pikakelaus. Ap

Tässä on hyvin koostettu yhden pitkän parisuhteen ja perheen tarina mikä kertoo ettei asiat ole mustavalkoisia ja ihmisissä on eri puolia. Pitkään liittoon mahtuu vaiheita. Ja jo nuoresta yhdessäolleille se suhde on ollut heillä pidempään kuin mitä ovat olleet itsekseen. Parisuhteissa tärkeää onkin säilyttää omia resursseja (ehkä vähän kliininen sana) eli rahaa, aikaa, harrastuksia, ystäviä. Tai ainakin omasta mielestäni, koska ne voivat auttaa myös perspektiivin laajentamisessa silloin kun tarvitsee. 

Totta. Ap antoi alkuun aika toisenlaista kuvaa miehestään. Aivoinfarktista toipuvan auttaminen ei ole sellaista mitä kroonisesti epärehelliseltä ihmiseltä ensimmäisenä odottaisi eli he tuppaavat olemaan enemmänkin niitä, jotka jättävät pulaan, sama koskee myös sairaan lapsen hoitamista. 

 

Olisikin kiva kuulla konkreettisemmin millaista tämä epärehellisyys on oikein ollut. Tuli esimerkki ison rahasumman nostamisesta ilman selitystä, mutta ei oikein muuta. Ja mihin se raha sieltä hävisi, pelaamiseenko. Onko kyse jostain addiktiosta vai mistä tässä ketjussa oikeastaan on pohjimmiltaan kyse jäin miettimään. Jos ajattelee sitä mitä ap on kertonut, niin nykytilanteessa ei ole mitään uutta, ap pohtii ja uhkaa erolla kuten niin monesti ennenkin. 

Tiedän miehiä jotka valehtelee lopulta pienissäkin asioissa koska eivät siedä minkään vertaa palautetta tai normaalia keskustelua eri näkökulmista. Yleensä nää jantterit on itsekeskeisiä ja laittavat omat tarpeensa toistuvasti muiden edelle ja kun siitä tulee puolisolta sanomista niin se on heidän mielestään ylireagoimista ja nalkuttamista jne. Monet ovat myös laiskoja ja heistä tuntuu pahalta kun heille joutuu sanomaan normaaleista arjen asioista että "tee!" (Poislukien heidän omat menonsa, niitä jaksetaan ja ehditää ) Siksi he valehtelevat koska eivät halua näitä "ikäviä" tilanteita puolison kanssa. Eivät korjaa omaa käytöstään vaan käyttäytyvät kuin kakarat jotka kuvittelevat että jos ei jää kiinni ei ole tehnyt mitään väärää. Tällainen on hälyttävää ja merkki kaksinaamaisuudesta eikä ole terve pohja parisuhteelle. 

Hmm. Tuollaiset asiat ovat kuitenkin todella pieniä asioita eikä sitä paitsi ole vaarallista, vaikka joskus tai vähän useamminkin mentäisiin siitä mistä aita on matalin. Se on rasittavaa ja ärsyttävää, mutta ei kuitenkaan mitenkään todella vakavaa, vaan enemmän työnjakokysymys ja sen käsittelyä kenen tapa tehdä asioita on "oikein". En oikein saanut sellaista kuvaa, että ap:n tapaus olisi tuollainen, kun lapsetkin ovat jo aikuisia.

 

Omassa avioliitossani sovittiin, että on minun työni ja hänen työnsä, koska itselläni on tosi tiukat tavat esim. siinä miten siivotaan. Hänen  siivouksensa ei olisi ikinä kelvannut minulle, joten tehtiin selkeä jako jo ihan parisuhteen alusta. Lasten kanssa hän oli myös paljon huolettomampi kuin itse olen. En pitänyt sitä kauhean pahana. Noista asioista riiteleminen voi kertoa jostain isommasta ongelmasta taustalla eli kokee, ettei arvosteta, on epäluotettava jne. Ja sitten tulee paljon pikkuriitoja.

Kirjoitin vielä toisen viestin perään jossa oli esimerkkejä valehtelusta. Varmaan ne ovat sitten niitä sinun kuvaamiasi todella pieniä asioita, ja ehkä sinä et pidä pahana sitä että mies ei huolehdi lapsista. On eri asia olla rento kuin olla huolehtimatta lapsen terveellisestä ruoasta tai oppimisesta. Tietenkin jos hyväksyy sen että mies ei välitä, mutta kypsä mies kyllä välittää. Ja puhuin nimenomaan itsekeskeisyydestä mihin se valehtelu liittyy sekä siihen että miehen menot on aina kaiken keskipiste. Kodin siivoaminen ja lapsista huolehtiminen tai perhe ei kiinnosta. Voin kertoa enemmän esimerkkejä, että perheen kanssa ei jaksa lähteä mihinkään kesälomalla ja kauhea ruikutus parin yön reissustakun pitäisi saada levätä ja kotona vaan halutaan olla puhelimella ja suostutaan päivästä toiseen lapsen haluihin syödä vain sitä jäätelöä ja karkkia ja sitten äiti on se ikävä ihminen kun sanoo että muutakin pitää syödä. Mutta annas olla kun kaverit kysyy viikon reissulle jonnekin toiselle puolelle Suomea niin ei väsytä enää yhtään. Tämänkaltaisia vätyksiä on, ei ehkä AP:n tilanteessa, mutta kerroin siitä millainen luonneprofiili on näillä minun tietämilläni valehtelijoilla. Ei se ole pikkujuttu vaan osa paljon, paljon isompaa ongelmaa ja se valehtelu omaksi eduksi kuuluu vaan kuvaan. Sinun tarkoittamasi matala aita on eri asia. Saatko kiinni?

Kyllä. Se mitä kuvaat on lapsekas, vastuuton luonne, joka itselleni olisi jo eronkin syy. En jaksa tämäntyyppistä ihmistä edes ystävänä.

Anna menneiden valheiden olla, mitä niitä nyt enää vatvomaan ja kaivelemaan. Tee kuitenkin selväksi, että jatkossa puhuu totta.

Miten on muuten mahdollista, että kerrot teillä olleen mustasukkaisuusriitoja (molemmat olleet mustasukkaisia), jos mies pelkää riitoja? Tuossa tilanteessa mies on kuitenkin osannut ja halunnut riidellä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moikka AP ja muut samassa tilanteessa olevat. Täällä toinen. Mun mies tekee samaa, meni terapiaan, jossa hänelle sanottiin että minun pitäisi ymmärtää että hänellä on vaikeaa ja antaa hänen olla. Ja että en olisi saanut kysyä miten terapiassa menee koska se ei kuulu minulle yhtään, se on heidän välinen asia. Tämä oli ehkä 6. kerta kun oli käynyt. Sanoin että lähetä terveiset terapeutille että tämä on minun elämäni ja todellakin kuuluu minulle onko minkäännäköistä edistystä tapahtunut, koska en voi elää näin että odottelen seuraavaa valhetta. Luulen että edellinen partneri, joka oli väkivaltainen (oikeasti, ennen kuin joku rupeaa huutelemaan että niin varmaan) teki hallaa myös siinä mielessä että jos mies teki jotain josta hän ei tykännyt, tuli paistinpannusta naamaan. Ja nyt sitten välttelee ihan vähäisimpiä asioita joista luulee että saattaisin suuttua. En aina edes tajua mitä suuttumista niissä asioissa olisi. 

 

Suosittelen eroamaan jos kykenet tekemään sen päätöksen. Minä en kyennyt ja niimpä sama paska jatkuu nyt noin 3v terapian jälkeen. Yhtään mikään ei muutu, ja niillä syillä miksi valehtelee tai aiheista joista valehtelee ei oikeastaan ole väliä, koska sinä olet se joka kärsii ole ne mitä tahansa. Sinun elämäsi menee tähän. Jos me olisimme vuokralla oisin lähtenyt vuosia sitten. Tätä taloa ei saa myydyksi, niimpä olen katsellut hommaa tavallaan pakosta. Ja joka ikinen kerta kun uusi valhe paljastuu kadun että ostin talon, niin ihanan ymmärtäväinen kun olin.  

Onpa kurja tilanne, kuin ansa ja tuo terapian vaikutus, terapeutin terveisetkin. 

Itse pystyisin kyllä eroamaan ja lähellä sitä ollaan, mutta en nyt näe tässä kiirettä.

Siinä täytyy pisteet omalle miehelleni antaa, että hän kävi ensin toisella terapeutilla, jolle sanoi haluavansa päästä tästä ahdistuksesta eroon, mutta terapeutti oli kysellyt enemmän minun taustoistani ja tilanteestani ja puhunut samaan tyyliin, kuin sinä kerroit. Mies kuitenkin halusin nimenomaan saada itseään korjatuksi, siihen hänellä oli motivaatio, ja toinen terapeutti alkoi oikeasti keskittyä siihen. On ollut tosi kiva kuulla miten hyviä keskusteluja ovat käyneet ja mitä oivalluksia saaneet. 

 

Sinulle tosi paljon tsemppiä ja voimia! Ap

Itseasiassa minunkin mies oikeasti halusi apua. Ja terapiasta sai sen verran apua että oli iloinen kun kertoi että nyt pointtina on kertoa avoimesti asioista, mitä ne nyt ikinä sitten ovatkaan ja ihan normaaleja juttuja mitä päivän aikaan on vaikka töissä sattunut. He olivat harjoitelleet myös "keskusteluja" joissa oli kysytty joku "vaikea" kysymys että miten siihen reagoidaan ja kuinka se suu vaan avataan ja kerrotaan miltä tuntuu oikeasti. Meillä meni hyvin aika kauan kunnes se alkoi taas. 

Ei ihan kuulosta toimivalta tavalta ratkaista valehtelemisen pakkoa. 

Vaikutti sille että toimi jonkin aikaa. Kunnes sitten teki jotain typerää. Minä näin naamasta että nyt se sanoi jotain mikä ei pidä paikkaansa. Ja saatoin sanoa heti että jotain meni nyt oudosti, mitä tapahtui? Kuin eri ihminen yhtäkkiä. Ennen joko jähmettyi tai valehteli. Vaikea selittää. Pelkäsi aivan jumalattomasti että suutun, vaikka ikinä en ollut räjähtänyt. 

Miksi et ole räjähtänyt? Jos valehdellaan päin naamaa toistuvasti, niin on aika epänormaalia, jos ei räjähtäisi. 

 

Toiminta- ja ajattelutapa on minusta erikoinen. Tulee mieleen, kun lapsi on tehnyt pahaa ja naamasta äiti näkee, että joku on nyt vialla. Mutta lapsellehan ei saa suuttua, kun lapsi voi saada traumoja. Kyseessä kuitenkin aikuinen mies. eri

Tarkoitin että en silloin alkuun ollut räjähtänyt koska en vielä ollut tajunnut mikä on homman nimi, ja että tämä valehtelu ei alkanut siis sen takia että minä olisin käyttäytynyt jotenkin huonosti. Olen siis räjähtänyt sittemmin mutta kun sekin on ihan turhaa. Se on jo myöhäistä, valehtelu on jo tapahtunut. Nykyään mä menen eri huoneeseen enkä jaksa edes puhua mistään. Ihan alussa olin jotenkin niin järkyttynyt että monttu auki ihmettelin että mitä tässä tapahtui. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehtaan tunnustaa, että aivan oikeasti olen katsellut tällaista miestä ja aivan liian kauan. Välillä olen ollut hänestä riippuvainen, en taloudellisesti vaan käytännössä, mutta nyt olen itse paremmassa kunnossa, ja jaksaminen hänen suhteensa alkaa loppua.

Ja se saa minut melko raivon valtaan, kun sanoo olevansa pettynyt, etten luota vieläkään. Jos ja kun on valehdellut ihan järjettömän kauan, niin miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?! Kertoo hänestä ihan liikaakin. Ap

Kerro sinä rehellisesti, mitkä olivat ne käytännön asiat, joiden takia et voinut erota. 

 

Sitä paitsi olet ristiriitainen väitteessäsi ensin, että mies voi saada sinun luottamuksesi kertomalla kaiken valehtelun, ja nyt sitten kuitenkin kirjoitat "miten voi kuvitellakaan, että se korjattaisiin tuosta vaan, hetkessä?!"

Eli jos mies kertoo sinulle kaiken, et unohda etkä anna kuitenkaan anteeksi heti, vaan aiot pitkittää prosessia. 

Mun mies valehtelee myös ihan typerissäkin asioissa.  Minusta ainakin olisi ilmapiiriäpuhdistavaa jos mies edes myöntäisi valehtelunsa ja kun  asia olisi loppuun käsitelty olisi se helpompi unohtaa.  Meillä tinanne on sikäli erilainen, kuin ap:n tapauksessa, että mies luulee myös minun valehtelevan joka asiassa ja on sen suoraan sanonutkin. Joskus kun valitin miehelle, etten voi luottaa häneen missään asiassa, kun hän puhuu mitä sattuu, niin mies sanoi, ettei hänkään usko  mitään, mitä minä puhun. Ja tuon olin kyllä huomannut jo ihan käytännössäkin. 

Meillä mies valehtelee myös kai riidan pelossa, koska itse suuttuu ihan kaikesta mahdollisesta jos joku on hänen kanssaan erimieltä. itse taas en ole tuollainen vaan ymmärrän, että ihmisillä on eri mielipiteitä, eikä se mielipide ole suora hyökkäys minua vastaan. Miehelle eriävä mielipide on suora hyökkäys häntä vastaan. 

Tämä juontaa juurensa miehen lapsuudenkotiin joka ei tainnut olla ihan tasapainoisin. Miehen isä oli jonkun sortin alkoholisti, kai väkivaltainenkin ja aikamoinen itsevaltias. Siinä ei muiden mielipiteitä kuunneltu vaan kaikki tehtiin kuten isäntä määräsi. 

Onko tuossa sitten se mitä sanotaan, että jotkut syyttävät muita siitä, mitä itse tekevät. Mutta väärinhän se on sinun tulla tuomituksi valehtelusta, ilman syytä.

Meillä mies luottaa minuun nykyään täysin. Joskus epäili, oli mustasukkainenkin täysin aiheetta, jossain kohtaa oli ihan sairaalloistakin. Sitten meni ohi. En tiedä, mikä vaihe se oli. 

Tässä juuri yhtenä päivänä puhuttiin mustasukkaisuudesta, tv-sarjaa katsoessa, ja hän sanoi ettei ole minusta yhtään mustasukkainen, koska luottaa minuun täysin. Sanoi tietävänsä, etten missään nimessä tekisi mitään väärää, ja tietävänsä, että kerron hänelle kaiken. Ettei hänellä ole, eikä ole ollut koskaan mitään syytä epäillä minua, ja että se on todella hyvä tunne. Teki mieleni sanoa, että olen kateellinen tuosta tunteesta, mutta en viitsinyt. 

 

Tuosta eri mieltä olemisen vuoksi suuttumisesta, en muistanutkaan että samaa oli meillä alkuun. Pienissä asioissa jos olin eri mieltä, hän suuttui että miksei hänen mielipiteensä kelpaa, ja miksi mun on "pakko olla eri mieltä". Samaa koki työpaikallaan vaikka siellä ei tietääkseni ole suuttunut, mutta kotona vihaisena selitti, miten työkaveri kehtasi olla eri mieltä, kuin hän.

En tiedä, missä vaiheessa tuo loppui. Ja jäi vain se, että koki ihmeelliset asiat syytöksiksi ja hyökkäyksiksi. Siis esimerkkinä, jos vaikka alkoi sataa ja hoksasin että hei, siellä on pyyhkeet pyykkinarulla, niin suuttui että hänenkö vika se on?! Kaikki tavalliset toteamukset koki syytöksinä. "Oho, onpas meillä villakoiria sängyn alla", oli hänen haukkumistaan, vaikka se ei sitä missään nimessä ollut.

Onneksi hän on tuosta muuttunut aika lailla. Ap

Itse olisin kyllä järkyttynyt, jos mulle sanottaisiin noin eli että ei ole yhtään mustasukkainen ja kokee täysin luotettavana. Sinä ilmeisesti pidit sitä kohteliaisuutena? Siinä samalla mies selitti miksi sulle on niin helppoa ja hyvää valehdella. Hän pitää sinua suoraan sanottuna hölmön rehellisenä ja aivan tossukkana, jota voi kohdella miten haluaa etkä edes suutu. Missä ovat sinun rajasi, ne ovat kyllä hukassa. Ja samalla myös raja mieheesi nähden eli esiinnyt siitäkin huolimatta hänen sielunelämänsä asiantuntijana, vaikka hän todistettavasti vain valehtelee sinulle sumeilematta. Et voi luottaa häneen, koska hän ei ole luotettava. 

Ps. Tämä lainaus ei siis ole sen, joka penäsi syitä avioliittoon jäämiselle, vaan eri kommentoija. En muista aina kirjoittaa eri. Mutta siitä huolimatta olisi minustakin kyllä hyvä kuulla minkä vuoksi ap on tahtonut tällaiseen avioliittoon jäädä. Hänen kantojaan emme ole saaneet vielä lukea lainkaan, vaan koko ketju on miehen ruotimista. Ja sillä tavallahan asiassa ei päästä puusta pitkään. Mies ei muutu rehelliseksi ja miksi niin tekisikään, kun kaikki on ihan hyvä noin. Hän saa mitä haluaa, joten mitä vaimo saa?

 

Oletko sinä ap rehellinen itsellesi ja meille muille tässä? Mitkä syyt ovat sen takana, että käsittelet vain miehesi ongelmia etkä omiasi ollenkaan, onko kenties niin, että myös sinulle rehellisyys on hyvin vaikeaa? Siis omissa asioissasi.

En kirjoittanut tänne siksi, että kaipaisin neuvoja suhteen parantamiseen. Koska en oikeastaan enää usko suhteen paranevan. Annan ajan kulua vielä, koska ei minulla ole kiire tästä lähteä, elän elämääni. Mutta olemme nyt niin lähellä eroa, että se päätös voi tulla hetkenä minä hyvänsä. Huomenna tai ensi viikolla, tai viimeistään syksyllä. Mies ei eroa halua, ja omassa elämässäni on läheiseni vakavan sairastumisen ja saattohoitovaiheen takia raskasta, etten siksikään jaksa nyt muita isoja muutoksia tässä kohtaa. Tässä suhteessa on oltu kauan, eikä mikään ole enää parista kuukaudesta kiinni.

Mutta samapa tuo on kertoa. Alkuvuosina jäin suhteeseen, koska lapset. Se perinteinen. Mies on ollut hyvä isä, lapset eivät koe häntä mitenkään epäluotettavana. Nuoremman lapsen sairauden vuoksi oli hyvä, että oli kaksi vanhempaa hoitamassa, yksin olisin väsynyt. Pitkään meninkin niin, että kun lapset muuttaa pois, muutan minäkin. Ongelmia oli, olin mustasukkainen, hän oli mustasukkainen, riideltiin paljon kun lapset oli poissa kotoa, jne.

 

Sitten sain itse aivoinfarktin. Jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen, jne. Mies oli aivan äärettömän tärkeässä osassa toipumisessa, auttoi ja tuki enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Hoiti lapset ja kodin. Alkoi nähdä minutkin eri valossa, varmasti pelästyi menettävänsä. Toivuin ja suhteessa meni pitkän aikaa paljon paremmin. Todella onnellisia vuosia. Meillä oli ja on hyvin saman kaltaisia mielenkiinnonkohteita ja haaveita, niitä toteutettiin ja kaikki oli tosi hyvin.

Ja sitten ongelmat tulivat takaisin. Ja pahenivat. Ja siksi niissä terapioissa on rampattu, kun suhde ei ole ollut pelkkää pjaskaa, niin on ollut toivoa. Mutta minä aloin hiljalleen kallistua kohti eroa, siksikin kun sairastumisen myötä tajusin elämän olevan lyhyt. Sitten toisaalla miehen ahdistus levisi työhönkin, ja tajusi tarvitsevansa apua.

Siinä lyhyt pikakelaus. Ap

Tässä on hyvin koostettu yhden pitkän parisuhteen ja perheen tarina mikä kertoo ettei asiat ole mustavalkoisia ja ihmisissä on eri puolia. Pitkään liittoon mahtuu vaiheita. Ja jo nuoresta yhdessäolleille se suhde on ollut heillä pidempään kuin mitä ovat olleet itsekseen. Parisuhteissa tärkeää onkin säilyttää omia resursseja (ehkä vähän kliininen sana) eli rahaa, aikaa, harrastuksia, ystäviä. Tai ainakin omasta mielestäni, koska ne voivat auttaa myös perspektiivin laajentamisessa silloin kun tarvitsee. 

Totta. Ap antoi alkuun aika toisenlaista kuvaa miehestään. Aivoinfarktista toipuvan auttaminen ei ole sellaista mitä kroonisesti epärehelliseltä ihmiseltä ensimmäisenä odottaisi eli he tuppaavat olemaan enemmänkin niitä, jotka jättävät pulaan, sama koskee myös sairaan lapsen hoitamista. 

 

Olisikin kiva kuulla konkreettisemmin millaista tämä epärehellisyys on oikein ollut. Tuli esimerkki ison rahasumman nostamisesta ilman selitystä, mutta ei oikein muuta. Ja mihin se raha sieltä hävisi, pelaamiseenko. Onko kyse jostain addiktiosta vai mistä tässä ketjussa oikeastaan on pohjimmiltaan kyse jäin miettimään. Jos ajattelee sitä mitä ap on kertonut, niin nykytilanteessa ei ole mitään uutta, ap pohtii ja uhkaa erolla kuten niin monesti ennenkin. 

Minä olen se toinen jolla on valehtelijamies. Mun kohdalla ei myöskään pidä paikkaansa että olisi jättänyt minut oman onneni nojaan pahan paikan tullen. Olin isossa leikkauksessa ja sen jälkeen pitkällä sairaslomalla ja mies teki kaiken ja hoiti minua. Ei hän siis kaikissa asioissa ole huono ihminen. Toi taisi olla ihan jotain keittiöpsykologiaa. Mun mies on valehdellut esim tupakoimisesta. Itsekin poltin eli ihan tyhmä asia valehdella. Ei niillä aiheilla ole väliä, ainakaan minun kohdalla.