Ystävät eivät jaksa matkustaa luokseni - onko muilla tällaista?

Joskus muinoin ajoin aina kaverien luokse, suurin osa asui noin 45-90 min ajomatkan päässä. En osannut edes laskea matkakuluja, ei tullut siis pieneen mieleen. Olin pienituloinen mutta aina sen verran rahaa oli. Raha taitaa kadota laskiessa, kun näillä laskijoilla sitä ei ole. Mun luona harvoin kävi kukaan enkä oikein kutsunutkaan, kun mulla oli vain alle 40 neliön yksiö rivarissa, muilla omakotitalot maalla omassa rauhassa, joten parempi heidän luona oli nähdä. Sanoin tietysti että mun luokse ovat tervetulleita vaikken erikseen kutsu koska ymmärrän jos pieni luukku ei houkuta. Ja kun menin toisten nurkkiin, vein grillattavia ym mukanani. Kaverin mies oli kaverille kuulema sanonut, että minä olen niin kiva ja helppo vieras, että voin aina tulla. En silloin tajunnut mitä tarkoitti, mutta ehkä näitä ihmisiä on enemmänkin, jotka vaatii hyvän sängyn ja kylppärin puoleksi tunniksi aamulla jne, että heihin vertasi. Oon sanonu, että patja on kiva muttei välttämätön. Tyyny ja peitto on välttämättömät, mutta voin tuoda mukanani. 

Ajat muuttui kun kavereille tuli lapsia jne niin ei ole enää ystäviä. Ei kellään ole enää aikaa. Itsellä ei lapsia ole, mies riittää hyvin seuraksi.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos välimatka on sellainen, että päiväreissu ei kohtuullisella vaivalla onnistu niin ymmärrän tilanteen. Olen itse tällainen ystävä, joka harvoin käy muiden luona. Matkustaminen on kallista, lisäksi pitää miettiä aikataulut ja yöpymiset ja ylipäätään voinko olla pois kotoa ja miten saan töissä työvuorot sopimaan matkaan. Kaikki kaverini asuvat yli 6h junamatkan takana, samoin vanhempani. Sellaisessa tilanteessa ei tehdä yhden yön reissuja ja lähdetä seuraavana päivänä takaisin kotiin.

Ja miten kaikki tuo ei muka ole ihan yhtä totta niille ystävillesi? Onko matka jotenkin lyhyempi ja halvempi toiseen suuntaan?

Ehkä ne ystävät tekevät samalla reissulla jotain muutakin kuin vain tapaavat ystävänsä? Kirjoitin jo aiemmin, että ei munkaan kaukana asuvat ystävät matkusta pitkää matkaa vain mua tavatakseen vaan heillä on jokin muu syy tulla pääkaupunkiseudulle ja kun ovat tulossa, ehdottavat myös mun tapaamista. Ja aikoinaan ulkomaanmatkoille lähtiessään mieluusti yöpyivät mun luona kuin olisivat maksaneet hotellista, vaikka Helsinki-Vantaan lähellä on aika paljonkin hotelleja. 

Tämä. Jos itse ehdotan, että kävisin ystävän luona Kuopiossa, niin en minä sinne vain ystävän takia mene. Kävisin samalla kylpylässä, shoppailemassa ja moikkaamassa toistakin ystävää/sukulaista. 

Juuri näin. Aikoinaan, kun olin vielä nuorempi ja tuli työmatka vaikka Ouluun tai Kuopioon, niin yleensä lennotkin osui siten, että ehti hyvin tapaamaan jotain siellä asuvaa kaveriaankin. Jos sille kaverille vaan sopi mun aikatauluni eli milloin lähtee paluulento takaisin. Ja firma maksoi ne lennot. Mutta ei mulla asuntovelkaisena kahden lapsen yksinhuoltajana olisi ollut varaa mihinkään ylimääräisiin lentomatkoihin vain ja ainoastaan ystävää tapaamaan. Tästä on jo kohta parikymmentä vuotta, kun mulla oli työreissu Kuopioon. Palaveri päättyi klo 15 ja lento Helsinki-Vantaalle lähti vasta klo 18. Menin palaverista taksilla Rissalan lentokentälle ja Nilsiässä  asuva kaverini tuli sinne. Istuttiin lentokentän kahviossa siihen asti, että tuli kuulutus lennolle. Mulla oli työreissuni vuoksi hoitaja niin lapsilleni kuin koirallenikin, mutta tuskin olisin saanut niitä, jos ihan vaan huvin vuoksi olisin halunnut piipahtaa Kuopiossa. Eikä mulla olisi niihin lentolippuihin ollut edes varaakaan. 

Mulla tilanne on ollut se, että omat vanhemmat eivät ole jaksaneet tai halunneet käydä luonani. Eivät ole siis ikinä käyneet ihan vaan vieraisilla. Asun tunnin ajon päässä heistä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla tilanne on ollut se, että omat vanhemmat eivät ole jaksaneet tai halunneet käydä luonani. Eivät ole siis ikinä käyneet ihan vaan vieraisilla. Asun tunnin ajon päässä heistä.

Tiedän monia 40-50-luvulla syntyneitä vanhempia, joilla on tämä logiikka: aikuisen lapsen tulee matkustaa heidän luokseen, mutta vanhemmat eivät matkusta aikuisen lapsen luo. Ilmeisesti tämä kyläily aikuisten lasten luona ei ollut tapana heidän omassa nuoruudessaan, joten eivät ole siihen itse tottuneet.

Oma kokemus on ollut, että sen matkustelemattoman osapuolen on vaikea ymmärtää toisen näkökulmaa. Ei käsitetä, että ne bensat voi oikeasti tulla todella kalliiksi. Eikä ymmärretä, että voi olla vaikea sopia supertarkkaa kellonaikaa, että monelta ajetaan siitä toisen kotipaikan ohi, kun ajomatkaa on satoja kilometrejä ja ystävän luota jatketaan vielä matkaa eteenpäin. Sekin on hankalaa, jos toinen osapuoli ei mainitse mitään mahdollisista tarjoiluista tai ylimalkaisesti toteaa, että meillä saatte syötävää. On eri asia, tarjoaako toinen kahvit mustana tai ihan lämpimän ruoan. Ei ole kiva, jos joutuu arvailemaan. Itse olenkin logiikalla, että "Tervetuloa meille, ollaan koko iltapäivä kotosalla. Meillä on suolaista piirakkaa ja pannaria tarjolla, kun tulette." Näin toinen osapuoli tietää, mitä on luvassa.

Tulipa vielä mieleen sekin, että jos on lemmikkejä, niin jo niille hoitajan/hoitopaikan saaminen voi olla vaikeaa. Mä olen aina onnistunut saamaan, jos kyse on ollut mun työmatkoista tai sairastumisista. Mulla on ollut elämäni aikana 2 isokokoista koiraa eikä niitä olisi voinut ihan kenelle vaan antaa hoidettavaksi. Kerran erehdyin antamaan yhden ulkoilutuskerran verran siskolleni ekan koirani hoidettavaksi. Alaskanmalamuutti. Siis sellainen kuormanvetokoira, joka ilman treenaamistakin vetää kevyesti 700 kg perässään. Sellaisen koiran ja hihnan päässä olevan ihmisen välillä pitää olla sellaiset "maneerit", että koira tietää, milloin pitää vetää ja milloin ei. Ei sellaista koiraa voi ihan kenelle tahansa antaa hoitoon. 

Mä kyllä ymmärrän tuon vastavuoroisuuden tarpeen, mutta koko ikäni autottomana ja ajokortittomana en ole kyennyt tapaamaan kaukana asuvia ystäviäni, jos niihin reissuihin ei ole liittynyt mitään muuta kuin vain ystävän tapaaminen.  Nyt olan pari kuukautta ollut koiraton ja kissalleni saisin varmaan seinänaapurinkin sitä pariksi päiväksi hoitamaan. Siis kerran päivässä laittamaan kissalle märkäruokaa. Kuivaruokaahan voi laittaa vaikka koko paketin kerrralla. 

Muistan, kun mun lukioaikainen "bestis" muutti 1980-luvun alussa Chileen. Kaukopuhelutkin maksoi hunajaa ja oravannahkoja. Mitään somea ei vielä ollutkaan. Jonkin aikaa kirjoiteltiin kirjeitä etanapostilla, mutta kumpikin meistä löysi uusia ystäviä lähempää. Lopulta yhteys katkesi kokonaan. Hän palasi takaisin Suomeen, mutta yhteystietoja ei enää ollut. Kunnes pari vuotta sitten löysi mut Facebookista vanhan oppikoulun ryhmästä. Ja ollaan tavattu. Viimeksi muutama viikko sitten. 

Täytän syksyllä 65 v ja ajattelen niin, että meidän jokaisen elämä muuttuu ja aina ei muutu ystävän kanssa samaan suuntaan. Ystävällä voi olla varaa lennellä ihan mihin vaan ympäri maapalloa ja niin usein kuin haluaa. Se toinen taas joutuu laskemaan tarkkaan, mitä on varaa ostaa lapsilleen ruokakaupasta. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tulipa vielä mieleen sekin, että jos on lemmikkejä, niin jo niille hoitajan/hoitopaikan saaminen voi olla vaikeaa. Mä olen aina onnistunut saamaan, jos kyse on ollut mun työmatkoista tai sairastumisista. Mulla on ollut elämäni aikana 2 isokokoista koiraa eikä niitä olisi voinut ihan kenelle vaan antaa hoidettavaksi. Kerran erehdyin antamaan yhden ulkoilutuskerran verran siskolleni ekan koirani hoidettavaksi. Alaskanmalamuutti. Siis sellainen kuormanvetokoira, joka ilman treenaamistakin vetää kevyesti 700 kg perässään. Sellaisen koiran ja hihnan päässä olevan ihmisen välillä pitää olla sellaiset "maneerit", että koira tietää, milloin pitää vetää ja milloin ei. Ei sellaista koiraa voi ihan kenelle tahansa antaa hoitoon. 

Mä kyllä ymmärrän tuon vastavuoroisuuden tarpeen, mutta koko ikäni autottomana ja ajokortittomana en ole kyennyt tapaamaan kaukana asuvia ystäviäni, jos niihin reissuihin ei ole liittynyt mitään muuta kuin vain ystävän tapaaminen.  Nyt olan pari kuukautta ollut koiraton ja kissalleni saisin varmaan seinänaapurinkin sitä pariksi päiväksi hoitamaan. Siis kerran päivässä laittamaan kissalle märkäruokaa. Kuivaruokaahan voi laittaa vaikka koko paketin kerrralla. 

Muistan, kun mun lukioaikainen "bestis" muutti 1980-luvun alussa Chileen. Kaukopuhelutkin maksoi hunajaa ja oravannahkoja. Mitään somea ei vielä ollutkaan. Jonkin aikaa kirjoiteltiin kirjeitä etanapostilla, mutta kumpikin meistä löysi uusia ystäviä lähempää. Lopulta yhteys katkesi kokonaan. Hän palasi takaisin Suomeen, mutta yhteystietoja ei enää ollut. Kunnes pari vuotta sitten löysi mut Facebookista vanhan oppikoulun ryhmästä. Ja ollaan tavattu. Viimeksi muutama viikko sitten. 

Täytän syksyllä 65 v ja ajattelen niin, että meidän jokaisen elämä muuttuu ja aina ei muutu ystävän kanssa samaan suuntaan. Ystävällä voi olla varaa lennellä ihan mihin vaan ympäri maapalloa ja niin usein kuin haluaa. Se toinen taas joutuu laskemaan tarkkaan, mitä on varaa ostaa lapsilleen ruokakaupasta. 

Joskus kipeältä tuntuu se, että ystävällä on rahaa, mutta ei halua käyttää sitä kanssasi näkemiseen. Sen sijaan, että ostaisi ne bussiliput luoksesi, niin sanoo, että on liian kallista ja ei jaksa. Sitten matkustetaan muiden kanssa Kreikkaan tai hotellilomalle Helsinkiin. Niihin rahaa riittää.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus on ollut, että sen matkustelemattoman osapuolen on vaikea ymmärtää toisen näkökulmaa. Ei käsitetä, että ne bensat voi oikeasti tulla todella kalliiksi. Eikä ymmärretä, että voi olla vaikea sopia supertarkkaa kellonaikaa, että monelta ajetaan siitä toisen kotipaikan ohi, kun ajomatkaa on satoja kilometrejä ja ystävän luota jatketaan vielä matkaa eteenpäin. Sekin on hankalaa, jos toinen osapuoli ei mainitse mitään mahdollisista tarjoiluista tai ylimalkaisesti toteaa, että meillä saatte syötävää. On eri asia, tarjoaako toinen kahvit mustana tai ihan lämpimän ruoan. Ei ole kiva, jos joutuu arvailemaan. Itse olenkin logiikalla, että "Tervetuloa meille, ollaan koko iltapäivä kotosalla. Meillä on suolaista piirakkaa ja pannaria tarjolla, kun tulette." Näin toinen osapuoli tietää, mitä on luvassa.

Toi on kyllä ihan totta. Ystävien kanssa kuitenkin - luulisin ainakin - voi keskustella, onko tarjolla päivällinen vai pullakahvit. Mä ihan jo omille lapsillenikin kerron, kutsunko heidät lounaalle, päivälliselle tai illalliselle vai vain kahville. Jos kutsun päivälliselle tai  illalliselle, niin tietävät, ettei aamiaisen jälkeen kannata kotona syödä yhtään mitään :D Lounaalla saatta aolla vain jokin salaattiateria. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tulipa vielä mieleen sekin, että jos on lemmikkejä, niin jo niille hoitajan/hoitopaikan saaminen voi olla vaikeaa. Mä olen aina onnistunut saamaan, jos kyse on ollut mun työmatkoista tai sairastumisista. Mulla on ollut elämäni aikana 2 isokokoista koiraa eikä niitä olisi voinut ihan kenelle vaan antaa hoidettavaksi. Kerran erehdyin antamaan yhden ulkoilutuskerran verran siskolleni ekan koirani hoidettavaksi. Alaskanmalamuutti. Siis sellainen kuormanvetokoira, joka ilman treenaamistakin vetää kevyesti 700 kg perässään. Sellaisen koiran ja hihnan päässä olevan ihmisen välillä pitää olla sellaiset "maneerit", että koira tietää, milloin pitää vetää ja milloin ei. Ei sellaista koiraa voi ihan kenelle tahansa antaa hoitoon. 

Mä kyllä ymmärrän tuon vastavuoroisuuden tarpeen, mutta koko ikäni autottomana ja ajokortittomana en ole kyennyt tapaamaan kaukana asuvia ystäviäni, jos niihin reissuihin ei ole liittynyt mitään muuta kuin vain ystävän tapaaminen.  Nyt olan pari kuukautta ollut koiraton ja kissalleni saisin varmaan seinänaapurinkin sitä pariksi päiväksi hoitamaan. Siis kerran päivässä laittamaan kissalle märkäruokaa. Kuivaruokaahan voi laittaa vaikka koko paketin kerrralla. 

Muistan, kun mun lukioaikainen "bestis" muutti 1980-luvun alussa Chileen. Kaukopuhelutkin maksoi hunajaa ja oravannahkoja. Mitään somea ei vielä ollutkaan. Jonkin aikaa kirjoiteltiin kirjeitä etanapostilla, mutta kumpikin meistä löysi uusia ystäviä lähempää. Lopulta yhteys katkesi kokonaan. Hän palasi takaisin Suomeen, mutta yhteystietoja ei enää ollut. Kunnes pari vuotta sitten löysi mut Facebookista vanhan oppikoulun ryhmästä. Ja ollaan tavattu. Viimeksi muutama viikko sitten. 

Täytän syksyllä 65 v ja ajattelen niin, että meidän jokaisen elämä muuttuu ja aina ei muutu ystävän kanssa samaan suuntaan. Ystävällä voi olla varaa lennellä ihan mihin vaan ympäri maapalloa ja niin usein kuin haluaa. Se toinen taas joutuu laskemaan tarkkaan, mitä on varaa ostaa lapsilleen ruokakaupasta. 

Joskus kipeältä tuntuu se, että ystävällä on rahaa, mutta ei halua käyttää sitä kanssasi näkemiseen. Sen sijaan, että ostaisi ne bussiliput luoksesi, niin sanoo, että on liian kallista ja ei jaksa. Sitten matkustetaan muiden kanssa Kreikkaan tai hotellilomalle Helsinkiin. Niihin rahaa riittää.

Mutta ehkä oletkin hänelle enää vain kaveri etkä enää ystävä? En tiedä, miten tämän nyt sanallisesti oikein muotoilisi. Joskus joistain ihmisistä vaan tulee läheisempiä ja jotkut jää kauemmaksi. Mä halusin viime syksynä Irlantiin eikä yhdelläkään ystävälläni olisi ollut varaa siihen reissuun. Joten menin siskopni kanssa, koska hänellä oli varaa.  Mun mielestä ystävyys ei ole mikään pakkoavioliitto, jolloin et voi toteuttaa omia toiveitasi vaan sen Dublinin lennon sijasta olisi pitänyt käyttää nekin rahat lentoihin Rovaniemelle. 

En tiedä, miksi ystäväsi ei pyytänyt sua mukaansa Kreikkaan. Oletteko jo etääntyyneet niin, ettei hän uskonut sun haluavan investoida teidän yhteiseen Kreikan matkaanne?  Vai oletteo hän, että sulla ei ole varaa Kreikan matkaan? 

Vastaan tähän:

"Joskus kipeältä tuntuu se, että ystävällä on rahaa, mutta ei halua käyttää sitä kanssasi näkemiseen. Sen sijaan, että ostaisi ne bussiliput luoksesi, niin sanoo, että on liian kallista ja ei jaksa. Sitten matkustetaan muiden kanssa Kreikkaan tai hotellilomalle Helsinkiin. Niihin rahaa riittää."

Kirjoitin edellisellä sivulla, että olen (valitettavasti) tuollainen ystävä. Niissä tapaamisissa minulla ratkaisee kokonaisuus. Ulkomailla asuvia ystäviä näen silloin tällöin, koska tykkään matkustaa niissä maissa, missä he asuvat. En mene sinne vain heidän takiaan, vaikka se onkin tärkeää. Majoitun hotellissa ja teen muutakin.

Ympäri Suomea asuvat kaverit on hankalampi rasti. Allergisena en voi mennä eläinperheisiin. Toisella kaverilla on viisi lasta, ja itse yhden äitinä en vaan jaksaisi sitä meininkiä vapaapäivänäni. Hotelli olisi ja on joskus ollutkin vaihtoehto, mutta pidemmän päälle se ei toimi. Realistisesti siinä täytyy miettiä rahankäyttöäkin. En yksinkertaisesti halua käyttää rahaa niihin matkoihin, koska en saa niistä muuta kuin sen ystävän kanssa tapaamisen. Muun aikaa minulla ei ole tekemistä enkä viihdy montaa kertaa niissä maisemissa.

Itselläkin vanha ystävä, tällä hetkellä enemmän toki tuttu, jonka mies ehdotti omalle miehelle tapaamista. Toivotti tervetulleeksi heille, missä kyllä tarjoavat hyvät ruoat, ehkä jopa yöpaikan, jos kysyisi. Meiltä kolmen tunnin ajomatka, joten meille tulisi bensakulut ja mahdollinen ruokailu matkalla. Sekä se vaiva. Heidän lapsi asuu samalla paikkakunnalla meidän kanssa, niin ehdotettiin, että kävisivät samalla reissulla meillä. Keskustelu hiipui siihen. 

Ovat käyneet 20 v aikana lyhyesti meillä ehkä kolme kertaa. Me ollaan käyty kymmeniä kertoja heillä. Ei vaan innosta lähteä tuohon ajoon enää, kun on selvää, että me ei olla heille sen matkan arvoisia.

Mulle on kaveri sanonut että kun pitäisi ottaa 2 bussia niin on kauhea prosessi, mutta tässä on aikataulu sieltä tänne minun luo niin tule siinä tänne! Kyllä nauratti, en mennyt. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tulipa vielä mieleen sekin, että jos on lemmikkejä, niin jo niille hoitajan/hoitopaikan saaminen voi olla vaikeaa. Mä olen aina onnistunut saamaan, jos kyse on ollut mun työmatkoista tai sairastumisista. Mulla on ollut elämäni aikana 2 isokokoista koiraa eikä niitä olisi voinut ihan kenelle vaan antaa hoidettavaksi. Kerran erehdyin antamaan yhden ulkoilutuskerran verran siskolleni ekan koirani hoidettavaksi. Alaskanmalamuutti. Siis sellainen kuormanvetokoira, joka ilman treenaamistakin vetää kevyesti 700 kg perässään. Sellaisen koiran ja hihnan päässä olevan ihmisen välillä pitää olla sellaiset "maneerit", että koira tietää, milloin pitää vetää ja milloin ei. Ei sellaista koiraa voi ihan kenelle tahansa antaa hoitoon. 

Mä kyllä ymmärrän tuon vastavuoroisuuden tarpeen, mutta koko ikäni autottomana ja ajokortittomana en ole kyennyt tapaamaan kaukana asuvia ystäviäni, jos niihin reissuihin ei ole liittynyt mitään muuta kuin vain ystävän tapaaminen.  Nyt olan pari kuukautta ollut koiraton ja kissalleni saisin varmaan seinänaapurinkin sitä pariksi päiväksi hoitamaan. Siis kerran päivässä laittamaan kissalle märkäruokaa. Kuivaruokaahan voi laittaa vaikka koko paketin kerrralla. 

Muistan, kun mun lukioaikainen "bestis" muutti 1980-luvun alussa Chileen. Kaukopuhelutkin maksoi hunajaa ja oravannahkoja. Mitään somea ei vielä ollutkaan. Jonkin aikaa kirjoiteltiin kirjeitä etanapostilla, mutta kumpikin meistä löysi uusia ystäviä lähempää. Lopulta yhteys katkesi kokonaan. Hän palasi takaisin Suomeen, mutta yhteystietoja ei enää ollut. Kunnes pari vuotta sitten löysi mut Facebookista vanhan oppikoulun ryhmästä. Ja ollaan tavattu. Viimeksi muutama viikko sitten. 

Täytän syksyllä 65 v ja ajattelen niin, että meidän jokaisen elämä muuttuu ja aina ei muutu ystävän kanssa samaan suuntaan. Ystävällä voi olla varaa lennellä ihan mihin vaan ympäri maapalloa ja niin usein kuin haluaa. Se toinen taas joutuu laskemaan tarkkaan, mitä on varaa ostaa lapsilleen ruokakaupasta. 

Joskus kipeältä tuntuu se, että ystävällä on rahaa, mutta ei halua käyttää sitä kanssasi näkemiseen. Sen sijaan, että ostaisi ne bussiliput luoksesi, niin sanoo, että on liian kallista ja ei jaksa. Sitten matkustetaan muiden kanssa Kreikkaan tai hotellilomalle Helsinkiin. Niihin rahaa riittää.

Mutta ehkä oletkin hänelle enää vain kaveri etkä enää ystävä? En tiedä, miten tämän nyt sanallisesti oikein muotoilisi. Joskus joistain ihmisistä vaan tulee läheisempiä ja jotkut jää kauemmaksi. Mä halusin viime syksynä Irlantiin eikä yhdelläkään ystävälläni olisi ollut varaa siihen reissuun. Joten menin siskopni kanssa, koska hänellä oli varaa.  Mun mielestä ystävyys ei ole mikään pakkoavioliitto, jolloin et voi toteuttaa omia toiveitasi vaan sen Dublinin lennon sijasta olisi pitänyt käyttää nekin rahat lentoihin Rovaniemelle. 

En tiedä, miksi ystäväsi ei pyytänyt sua mukaansa Kreikkaan. Oletteko jo etääntyyneet niin, ettei hän uskonut sun haluavan investoida teidän yhteiseen Kreikan matkaanne?  Vai oletteo hän, että sulla ei ole varaa Kreikan matkaan? 

Sekin on kurjaa, jos on ollut toiselle ystävä ja toinen alentaa sinut kaveriksi. Tästäkin on kokemusta.

Rahasta ei ole omalla kohdalla näkeminen kiinni.

Vierailija kirjoitti:

En olettaisi, että minun luokse tullaan pitkän matkan takaa, enkä itsekään tekisi tällaisia reissuja. Syy on yksinkertaisesti se, että elämässä on hyvin vähän vapaa-aikaa, eikä koko viikonlopun kyläreissuilla palaudu. Ei edes silloin, kun se tapahtuu omassa kodissa.

Harvat viikonloppukyläilyt (max 4 vuodessa) on varattu sisaruksille ja heidän perheilleen. En vaan jaksaisi enempää.

Musta olisi tärkeää hyväksyä, että ystävyydet muuttavat muotoaan ajan myötä. Kauempana asuville laitetaan viestiä silloin tällöin ja nähdään, jos joskus satutaan olemaan samalla paikkakunnalla.

Tärkeää on myös taito hankkia uusia kavereita, eikä jäädä roikkumaan sellaisiin, joiden kanssa ei ole minkäänlaista arjen yhteyttä.

Kyllä kyllä mutta silloin ei kuulu heidänkään odottaa että heidän luo mentäisiin. Suosittelen häviämään takavasemmalle koska joillekin se on todellakin laiskuudesta johtuvaa mitä en kyllä ymmärrä jos ystäviä olevinaan ollaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena myös työt ja lapset vie aikaa, ei ole aikaa ajella 200-400km ystävän luo. Kun meinaa olla muita arjen menoja, esim. Lasten harrastukset. Mutta aika aikaansa. Ehkä sitten taas ollaan aktiivisempia kun lapset lähtee pesästä ja vapautuu vkl aikaan.

Minulla on lapsia ja työ, mutta ystävien tapaaminen ei ole ikinä ollut ongelmallista. Ihan hyvää tekee joku viikonloppuvierailu hyvän ystävän luona. Jaksaa sitten taas sitä arkea. Ja eihän näitä nyt joka viikonloppu ole kenelläkään.

Kuinka monta viikonloppua sinulla on vuodessa käytettävissä näihin vierailuihin?

Jos on vaikka seitsemän ystävää ja jokaisen luona vierailee 2 krt/v, niin se tekisi jo 14 viikonloppureissua vuodessa. Tuollainen määrä saattaa alkaa kyrsiä puolisoa, joka pyörittää sen ajan perheen elämää sinun sosialisoidessa koko viikonlopun. Tai jos sinun puolisoa ei haittaa, niin aika monen muun puolisoa varmasti haittaisi. Jos sitten puoliso haluaa vastaavan määrän vapaita viikonloppuja itselleen, niin se tekeekin jo 28 viikonloppua vuodessa, jolloin toinen vanhemmista on reissussa. 
Sen takia nuo yökyläilyt jäävät, kun alkaa lapsia tulla. Pitää todella tarkkaan miettiä, mihin ne harvat vapaat viikonloppunsa käyttää. Ainakin minä käytän ne tärkeimpään harrastukseeni enkä kaverin luona kahvitteluun.

Ja sitten kun lapset muuttaa pois ihmetellään kun ei ole ystäviä ja mistähän niitä saisi enää tässä iässä. Ne mitään ystäviä ole alunperinkään jos et kahville edes halua! Mutta hyvä että on sentään harrastus, niitäkään kun ei kaikilla ole. 

Kyllä ne lähimmät, jotka oikeesti arvostaa ja välittää, tulee kauemmaskin kylään, mutta valitettavasti tämmöisiä ei paljon ole. Ja kaikkien ystävyyssuhteiden ei ole tarkoitus jatkua ikuisesti. Suurin osa ystävistäni ei ole käynyt kotonani ollenkaan koska asutaan eri paikkakunnalla enkä valitettavasti kuulu enää niihin kavereihin jonka puolesta nähtäisiin tällaista vaivaa. Itse kyllä mielelläni kävisin heillä kylässä vaikka tiedän etteivät arvosta minua niin paljon, että tulisivat käymään, mutta ongelma on se, että olen itse työtön ja jos haluaisin lähteä edes tunnin matkan päähän tapaamaan kavereita, niin minun pitäisi ottaa lapsi mukaan ja bussiliput juna-asemalle, vr junaliput ja mahdollinen liikkuminen ystävän kotiin juna-asemalta maksaa ees taas matkana yli 60euroa vaikka matkaa vain se 100km. Ei ole työttömänä valitettavasti varaa tuota maksaa eikä ole autoa käytössä. Ystävillä on autot ja työpaikat ja varaa bensaan, mutta niitä ei haluta minuun kuluttaa. Onneksi on yksi ystävä joka käy kylässä hinnasta piittaamatta ja tämä riittää minulle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla tilanne on ollut se, että omat vanhemmat eivät ole jaksaneet tai halunneet käydä luonani. Eivät ole siis ikinä käyneet ihan vaan vieraisilla. Asun tunnin ajon päässä heistä.

Tiedän monia 40-50-luvulla syntyneitä vanhempia, joilla on tämä logiikka: aikuisen lapsen tulee matkustaa heidän luokseen, mutta vanhemmat eivät matkusta aikuisen lapsen luo. Ilmeisesti tämä kyläily aikuisten lasten luona ei ollut tapana heidän omassa nuoruudessaan, joten eivät ole siihen itse tottuneet.

Soittavatko vanhemmat puheluita? Monilla tuntuu olevan sekin logiikka, että lapsen pitäisi aina olla se joka soittaa kysyäkseen kuulumisia. Tässä ei siis vuorotella. Ellei lapsi soita, yhteydenpito tyrehtyy.

En tiennyt että ystävän pitää tarjota leivän lisäksi myös sirkushuveja. Olisi ollut kaveri, jonka luokse olisin mielelläni lähtenyt ihan vain häntä tavatakseni. Koskaan ei kuitenkaan kutsua tullut.

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni sanoo, että ei sitä keski-iässä enää jaksa matkustaa. Kuinka huonossa kunnossa oikein olette, jos vaikka 4 tunnin automatka on liian pitkä? Ajan säännöllisesti 500 km matkaa, eikä tee edes tiukkaa.

Ja miten sitten monella onnistuu vaikka pitkä lentomatka, mutta automatka on ihan liikaa?

Minä en itse lennä konetta, mutta autoa ajan itse. On eri asia torkkua koneessa kuin pysyä skarppina ratissa sama aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni sanoo, että ei sitä keski-iässä enää jaksa matkustaa. Kuinka huonossa kunnossa oikein olette, jos vaikka 4 tunnin automatka on liian pitkä? Ajan säännöllisesti 500 km matkaa, eikä tee edes tiukkaa.

Ja miten sitten monella onnistuu vaikka pitkä lentomatka, mutta automatka on ihan liikaa?

Minä en aja autolla kovin usein. Tunninkin ajomatka tuntuu siksi pitkältä. En nauti ajamisesta enkä autossa istumisesta. Enkä muuten pahemmin edes lennä, ehkä noin kerran viidessä vuodessa tulee käytyä jossakin lentäen.

Me taas emme aja. Junalla tai bussilla mennään.

Mutta junien istuimet ovat epämukavia. Kovia, enkä osaa rentoutua niissä. En tiedä, johtuuko tämä iästä, olen yli 60. Vai ovatko ne kaikille epåmukavat.

Minulla ei ole ongelmaa istua junassa tai bussissa. Eiväthän ne penkit kovin mukavat ole, mutta muutama tunti menee kevyesti, kun ei itse tarvitse ajaa ja voi keskittyä katselemaan maisemia tai vaikka lukea jotain.

N64