Mitä tehdä kun mies heittäytynyt aivan teinin tasolle?

Tilanne on haastava ja parisuhde alkaa olla kriisin partaalla. Toivon asiallista keskustelua ja ennen kaikkea onko muita ollut vastaavassa tilanteessa ja miten pääsitte eteenpäin? 

Yritän tiivistää tilanteen: 

Mies koulussa kirjoilla ja teki töitä opintojen aikana. Nyt koulusta noin vuosi jäljellä, mutta viime vuoden lopussa alkoi kunnon alamäki meidän elämässä. Hän ensinnäkin jäi työttömäksi, mikä on iso osuus meidän pahoinvoinnista. Ajan kanssa työttömyys syö ihmistä ja ymmärrän, että se passivoi ja masentaa toden teolla. Siksi en alkuun sanonut mitään enkä toista painostanut, vaikka kouluhommat alkoi myös jäämään sivu suun eikä osallistunut yhtään mihinkään. Koska on opsikelija, ei saa kuin opintolainan ja opintorahan. Ei asumistukea tai työttömyystukea. Rahaa ei siis mies saa juuri mistään mikä on toinen risti ollut meidän niskassa. 

Olemme (kyllä, typerää) eläneet kuin kahden ihmisen tuloilla ja vähän myös yli varojen ja se on johtanut tilanteeseen, että miehen luottotiedot menossa eikä tilannetta voi enää pelastaa. 

Ongelma alkaa kriisiytyä, koska mies ei tee mitään. Tälläkin hetkellä nukkuu makkarissa. Tilanne on jatkunut yli puoli vuotta, opinnot viivästyy ja opintotukikuukaudet lopussa. Sai nyt lisäaikaa, mutta ei sekään lopulta asiaa ratkaise jos ei ala opintoja kirimään. 

Töitä ei ole hakenut pitkään aikaan. Ei edes katsonut mitä olisi tarjolla. Päivät hän viettää koneella, salilla, nukkuen tai käyttäen päihteitä. Jos yritän sanoa asiasta tai edes näytän mitään turhautumisen merkkejä, saan osakseni valitusta ja ”mäkä mäkä”. 

Nyt sai opintolainan ja käytti sen kokonaan itseensä. Samaan aikaan olen koko meidän suhteen ajan maksanut kaikki pakolliset menot vuokrasta nettiin ja vesilaskuista sähköön ja ruokaan. Vesilaskut vituttaa eniten, koska miehen suihkut on niin pitkiä että se näkyy laskuissa (noin 100€/kk). 

Alan olla kyllästynyt olemaan se joka kannattelee yksinään tätä elämää. Teen raskasta työtä ja muiden elämää kuormittavien tekijöiden myötä alkoi minunkin selkäranka pettämään ja päädyin saikulle, koska tilanne alkoi vaikuttamaan töiden tekoon ja teen työtä jossa ei voi virheitä tehdä koska ne voivat päätyä jonkun kuolemaksi pahimmillaan. 

Olen alkanut huomaamaan, että minua suorastaan vituttaa sekin, että kerrankin kun miehellä oli rahaa niin ei osallistunut mihinkään meidän kuluihin saati lupauksesta huolimatta hommannut mulle synttärilahjaa. Tiedän että se on pienin murhe tässä konkurssissa muttei huomioinut sitä mitenkään. Tuntuu että jään kaikessa kakkoseksi. Mikä ajaa ihmisen tälläseen, että toinen raataa niska limassa, ymmärtää ja koittaa tsempata ja silti ei ota onkeensa? Sit jos sanoo napakammin niin sit se onkin sitä nalkuttamista ja tyhjästä valittamista 🥴

Tiedän että tilanne on hankala hänelläkin enkä haluaisi olla nalkuttava akka, mutta onko se liikaa pyydetty että näkisi sen että itsekin alan repeillä liitoksista enkä loputtomiin pysty kaikkeen? Onko se liikaa vaadittu että elettäisiin yhdessä tämän läpi eikä niin että viimeisillä voimilla vedän toista perässä? Miksei hän näe minun ahdinkoa? 
  jatkuu…