Ihmetytti eilen uutisissa nainen, joka halusi menna hoitovapaalta takaisin toihin, koska han oli mielestaan jo ollut niin kauan kotona (kolme vuotta).

oikean määrän.



Ja tosi kiva, että ihan näet lapsiasi. Minä haluan elääkin niiden kanssa.

Samoin ajattelevat lähes kaikki lapsipsykologit. Minusta absurdi ajatus on se, että joku hankkisi suunnitelmallisesti lapsen viettääkseen hänen kanssaan aikaa iltaisin ja vuosilomalla. On luontevaa haluta olla lapsensa luona mahdollisimman paljon. En tuomitse työssäkäyntiä, olen itsekin työelämässä tällä hetkellä. En kuitenkaan olisi ikimaailmassa kehdannut myöntää (enkä niin ajatellutkaan), että olisin mennyt töihin siksi, että en olisi viihtynyt kotona omien lasten kanssa. Olin onnekas ja sain antaa kuopuksellemmekin kolme kotivuotta, siitä olen kiitollinen. -ap

Meitä on neljä sisarusta ja kasapäin ihania, yhteisiä lapsuusmuistoja ja paljon rakkaita hetkiä vanhempien kanssa :) Eikä oma äitini (tai isäni) ole ollut meidän kanssa koskaan pitkään " vain" kotona, vaan olemme olleet päivähoidossa kukin hetkittäin ihan vauvasta asti. Sen aikaa olimme vuorollamme kotihoidossa, kun joku meistä sisaruksista oli alle 7-10kk, eli äitini on ollut lapsilleen 24/7 itse PAIKALLA yhteensä n. 2,5 vuotta. Henkisesti läsnä hän taitaa olla ollut sen 24/7 aina, ja on kai edelleen ;) Ja kyllä meidän hyvinvointi on tärkeää edelleen yhtälailla myös isällemmekin, vaikka ollaan kaikki jo aikuisia :)



Ihanampia vanhempia on vaikea kuvitellakaan, kiitos kuuluu heille onnellisesta lapsuudestamme ja hyvistä eväistä elämään! Kyllä hyvä äiti ja isä voi olla, vaikka elämässä olisi muutakin sisältöä kuin lapset (esim. käy töissä tai harrastaa). Sen, että lapset ovat silti tärkeintä maailmassa, voi osoittaa ihanammillakin tavoilla kuin luopumalla ilman painavaa syytä (esim. jonkun perheenjäsenen sairastuminen) kaikesta muusta.



Eli minusta ap:n asenne on aika ahdasmielinen.

ap

Lapsillani on ikää tasan kaksi vuotta. Esikoisen kanssa jaksoin olla hyvin kotona. Kun kuopus syntyi, niin mieliala laski " TAAS kaikki alusta" . En jaksanut millään olla kolmeen vuoteen asti kotona,,,, sinnittelin siihen asti, että kuopus täytti 2,5 v, ja sitten minua vietiin.



Toivottavasti en enää koskaan tule raskaaksi. Aborttia en tekisi, mutta en jaksaisi aloittaa TAAS alusta. Kolmas lapseni kyllä menisi hoitoon heti.

Työssäkäyvä tai kotiäiti.



Ahdistuneiden ei varmaan kannata hankkia lapsia - tai hankkikoon ensin apua.

Kiehut sielä ettei tartte lapsia hankkia jos niitä ei kotona itse hoida. Minä tiedän naisia jokka hankkii lapsia ettei tartte mennä töihin, parempi?



Meillä lapset ei laahaa jaloissa. Osaa leikkiä ittekseen. Ei esikoista tartte laittaa hoitoon että kakkonen saisi huomioo. Sulla taitaa olla organisointikyky heikkoa? Kotona ollessani meillä ei lapset roikkunu jaloissa vaatimassa huomioo, kun niitten kanssa leikkii niin haluaa leikkiä välillä ittekseen ja keskenään.



Nyt kun olen töissä niin lapset leikkii sielä yksin, keskenään ja toisten kanssa, kotona ollaan aika yhdessä. Ei se tarkoita etteikö me eletä yhdessä jos ollaan osa päivästä eri paikoissa. Riittää että lapsista pidetään huoli ja ne viihtyy.

Ei kotonakaan oltu koskaan JATKUVASTI yhdessä nyhjäämässä.



Kotona ollessa mulla on vaan enempi aikaa siivota. Lasten kanssa ei tartte jatkuvasti leikkiä. Mullakin 3- vuorotyö niin lasten kanssa ehtii tekemään vaikka mitä!



Todella suppea maailmankuva sulla ap. Mitä mieltä sun mies on sun ajatuksista; onko sun mies hyvä isä lapsilleen vaikka kävisi töissä?



22

minä kuopuksen.



Niin minulle ei tullut mitään vuosikausien poissaoloa ja olin tosi innoissani kotona kuopuksen tulon jälkeen. Ja se näkyi juuri siinä, että jaksoin kuskata esikoista rientoihinsa ja toisaalta keskittyä myös kunnolla kuopukseen.



Suosittelen!

Vierailija:

Minusta ensimmäiset elinvuodet ovat tärkeimmät. Samoin ajattelevat lähes kaikki lapsipsykologit.

Tämä ei itse asiassa pidä paikkansa muuten kuin perusturvallisuuden rakentumisen kannalta. Ja sitä voi rakentaa muutenkin kuin jäämällä töistä kokonaan pois pitkäksi aikaa... Esim. koulunaloitus on lapselle myös valtava askel, samoin teini-ikä. Silloin jos milloin vanhempien pitäisi olla läsnä, ei vain paikalla. Minusta on ennemminkin siis karu karhunpalvelus lapselle, jos hän on ensin kokonan kotona äidin kanssa 3-vuotiaaksi ja sitten hänen tyrkätään suoraan kokopäiväisesti esim. päiväkotiryhmään. Mutta kukin tyylillään.

T: kotiäiti ja tuleva kotirouva (en mene koskaan töihin, mutta en väitä, että tämä malli olisi mahdollinen tai edes paras kaikille)

ap

vasta lasten jälkeen.



27

" minä haluan lapsia, mutta muut hoitakoot, kun onniin vaikeaaaaaaa!!

Minusta absurdi ajatus on se, että joku hankkisi suunnitelmallisesti lapsen viettääkseen hänen kanssaan aikaa iltaisin ja vuosilomalla. En olisi ikimaailmassa kehdannut myöntää (enkä niin ajatellutkaan), että olisin mennyt töihin siksi, että en olisi viihtynyt kotona omien lasten kanssa. -ap

Kukapa ei viihtyisi lastensa kanssa kotona. Mutta se on ihan eri asia kuin olla kokonaan irti työelämästä jopa vuosikausia putkeen! Aika harva mieskään siihen edelleenkään ryhtyy... Kyse on työelämän ja perheen yhdistämisestä, onneksi se on monille mahdollista ilman liian isoja uhrauksiakin.

Eivät kuitenkaan varmaankaan ole tässä se itse asia? Ja montako lasta pitää läpikäydä, että tajuaa ahdistuvansa?

Kyllä. Sanavalinnalla " luopumalla kaikesta muusta" halusin osoittaa, että toisille perhe todellakin on ykkönen ja sen lisäksi silti on toinen elämänalue, työ, joka myös on antoisaa ja tärkeää. Mutta onneksi siitä ei ole pakko luopua vuosikausiksi putkeen edes silloin, jos haaveilee suurperheestä :)



- se nelilapsisen perheen onnellinen tytär, jonka äiti ei ollut kotona koskaan kerrallaan 7-10 kuukautta pidempään (enkä käsitä, miksi ihmeessä olisi pitänytkään!)

Meitä helpotti se, että lapsilla on isohko ikäero, jota voin lämpimästi suositella. Kumpikin vauva sai paitsi laatua, myös määrää (ajallisesti). Lasten " välillä" olin opiskelemassa ja töissä. Toinen lapsi meille tuli vasta, kun olimme varmoja, että hänelle on itsensä kokoinen paikka perheessämme. Rakastan vauvoja, mutta kolmatta lasta meillä ei ole suunnitelmissa, sillä en/emme voisi olla työelämästä enää niin kauan poissa; enkä tiedä, haluaisinkokaan. Korostan sitä, että olemme varsin onnekkaita. Suunnitelmamme ovat toteutuneet. Tiedän, että kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia, enkä ikinä kyseenalaistaisi heidän ratkaisujaan, jotka eivät niihin itse voi vaikuttaa. -ap

Sairastuin kolmannen lapsen vauva-aikana synnytyksen jälkeiseen masennukseen. En koskaan olisi voinut kuvitella, että käy näin, sillä lapsi oli todella toivottu ja kahden ensimmäisen kanssa oli sujunut loistavasti. Iso osa toipumisprosessia oli se, että palasin töihin, kun lapsi oli 1,5-vuotias, vaikka isompia olin hoitanut 3-vuotiaiksi kotona. Ehkä asetin kuopuksemme eriarvoiseen asemaan, mutta meidän perheelle tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Perhe-elämämme on nyt onnellista, kuopus on ollut kohta 2 vuotta samalla, ihanalle pph:lla ja isommat jo koulussa.

Otithan vastuun omasta toipumisestasi, myös kuopuksesi vuoksi. Hyvää kesänalkua teille! -ap

Minä ajattelen eri tavalla kuin sinä, mutta en ala moittimaan sinun ratkaisujasi.

Meillä on kolme lasta lyhyin väliajoin ja minusta se taas on ollut hyvä ratkaisu. Sinusta oli taas pitkä väli. Kumpi on parempi? Toinen toiselle ja päinvastoin.



Meille lyhyet välit ovat olleet hyvä rakaisu, ihana katsella miten kolmesta sisaruksesta on toisilleen seuraa. Leikkivät ja tappelevat keskenään...=)



Mitäs sanot siihen , että vanhin on ollut koko ajan päiväkodissa, vaikka olen kotona? Hän sattuu olemaan kehitysvammainen, joka tarvitsee tukea kehitykselleen. Hänellä ei ole samaa mahdollisuutta olla kotona yhtä paljon, johtuen vammastaan ja erityisyydestään.

Mutta hän on saanut varmasti ihan yhtä paljon rakkautta ja huomiota osakseen, sen voin taata. Hän on erittäin onnellinen ja tasapainoinen lapsi!

En tajua, mistä olet saanut päähäsi, että kaikkien tulisi lähtökohtaisesti olla lastensa kanssa kolme vuotta kotona. Mihin se perustuu? Siihen, että Suomessa (aika harvassa muussa maassa) saa kotihoidontukea juuri siihen asti? Siihen, että lapsen perusturvallisuus kehittyy erityisen vinhaa vauhtia ensimmäisenä vuonna ja sitten vielä seuraavatkin kaksi vuotta aika merkittävästi ja sen jälkeen enää tasaisemmin? Vai siihen, että yleensä vasta n. 3-vuotiaat leikkivät yhdessä, sitä ennen leikki on rinnakkainleikkiä?



Voin kertoa, että kaikista noista pointeista huolimatta on tutkimuksia, joiden mukaan lapselle saattaa olla jopa hyväksi mennä päivähoitoon jo 1-vuotiaana. Ja yksikään tutkimus ei puolla väitettä, että hoitomuoto ratkaisisi lapsen tasapainoisen kehityksen saati onnellisuuden.



Olisi aika karua, jos lapsihaaveet kariutuisivat kaikilta, jotka ovat sellaisessa työssä, josta oikeasti ei voi olla kokonaan poissa puolta vuotta - vuotta pidempään. Se olisi sääli sikälikin, että tiedän monta tällaista erittäin hyvää äitiä. Ja niitä on ollut enemmistö menneinä vuosina ilman " hyvää syytäkin" .



Itse olin kotona, koska tuntui hassulta mennä hoitamaan muiden lapsia (olen lto) ja laittaa omat siksi aikaa toiseen päiväkotiin ennen kuin lapset selvästi itse kaipasivat kaveriseuraa enempi. Eipä ole pieneen mieleenkään silti tullut kyseenalaistaa toisenlaisia valintoja, jos lapset näissä perheissä kuitenkin ovat rakastettuja ja onnellisia!