Synnytys pelottaa ihan kamalasti

Yleensä synnytys sattuu kaikilla, toisilla enenmmän ja toisilla vähemmän.



Epiduralai voi olla hyväksi, toisille taas ei niin hyväksi.



Kun ottaa epiduraalin, elimistön oma kivunlievitysmekanismi tavallaan kaatuu ja loppu viaheen eli ponnistusvaiheen kipua onkin sitten vaikeampi sietää. Yleensähän ensisynnyttäjille ei anneta ponnistusvaiheeseen kivunlievitystä.



Liikunta auttaa yllättävän paljon.



Tsemppejä koitokseen!

että on ihan samantekevää miten se vauva syntyy kunhan syntyy. Ehkä sinulle käy kuten minulle, olisin voinut lähteä suoraan synnytyksestä vaikka lenkille.

Yritä ajatella tilanne niin päin, että sun kehosi hoitaa synnytyksen juuri niin kuin luonto on sen tarkoittanut. Ja siis nimenomaan keho, ei mieli. Mieli jää siinä tilanteessa taka-alalle, synnytys on kokonaisvaltainen kokemus ja kehon toiminta on siinä pääroolissa. Jos yrität väkisin kontrolloida tilannetta mielesi avulla niin ahdistut vain.



Synnytykseen on olemassa paljon kipua lievittäviä konsteja, asennoista ja hengitystekniikasta puudutuksiin. Ole avoimin mielin ja kokeile mikä sulle sopii. Kyllä synnytys kipeää tekee, mutta mikäli lainkaan lohduttaa, niin esikoiseni syntymän jälkeen olin aivan ihmeissäni siitä, miten vähän todellisuudessa sattui. Olin varautunut paljon hurjempaan rytäkkään. Useamman lapsen synnyttäneenä tiedän että esikoisen jälkeen helpottaa vielä enemmän, synnytykset sujuvat nopeammin ja niistä toipuu helpommin. Mutta painotan vielä ettei se esikoisenkaan syntymä ollut huono kokemus, päin vastoin!



Muista myös että et ole tilanteessa yksin, kuuntele kätilöitä, kysy neuvoa, ole rohkea kokeilemaan uutta.



Ja lopuksi vielä, syntyvä lapsesi on paras ja ihanin palkinto ikinä, kun saat hänet käsivarsillesi olisit valmis käymään vaikka läpi helvetin hänen vuokseen.



Kaikkea hyvää ja onnea synnytykseen :)

Pelotti aivan sairaan paljon. Meinasin jo paniikkiin mennä kun sitten tuli se h-hetki.

Mies sai vieressä muistuttaa minua hengittämään yms.

Mutta, ei se ollutkaan sellaista mistä kaikki varoittelivat ja pelottelivat. En revennyt, tai no okei, 2 tikkiä pieniin nirhaumiin varmuuden vuoksi :) Synnytys meni hyvin, kivut oli menkkakipuja vähän voimakkaampia. Pärjäsin hyvin ilman puudutteita viimeiseen tuntiin asti. Sitten paikat aukesivatkin hyvin nopeasti, joten kivutkin lisääntyivät, eivät vieläkään olleet maata kaatavia, mutta sain kuitenkin puudutteen :) Sitten ponnistinkin kuudessa minuutissa vauvan pihalle :) Yhteensä 8h.

Positiivinen kokemus :) Uskaltauduin tekemään toisenkin lapsen ja sekin oli positiivinen kokemus :)



Joten, jos vain pystyt, niin koita ajatella positiivisesti, tai ainakin neutraalisti :)

Synnytys sitten etenee omalla painollaan.



Tsemppiä!

oletko mies? ei se epiduraali kyllä mitään takaa! mulla helpotti muutamaksi tunniksi ja sit olikin kahta kauheempaa! voi kun se olisikin joku ihmelääke joka tehoaa 100% synnytyksen loppuun saakka....

nyt niin paljon että todellisuus ei ole läheskään yhtä kauhea kuin kuvitelmasi;) Itse en pelännyt synnytystä mutta olin luullut että se on täyttä tuskaa alusta loppuun. Olinkin positiivisesti yllättynyt kun koko 11h 30min. kestäneestä synnytyksestä vain viimeisen pari tuntia olivat tosi kivuliaita. Minulle ei epiduraali auttanut, mutta PCB-puudute vei kaikki kivut niin etten ponnistusvaiheessakaan tuntenut mitään muuta kuin painon tunnetta ja lievää ponnistamisen tarvetta (ponnistusvaihe kesti 10min. eli puudute ei sitä haitannut).

Synnytin oman esikoiseni syksyllä ja kärsin koko loppukesän hirvittävästä pelosta ja tuntui ettei maailmassa ollut muuta kuin kamala synnytys!

No jouduin sairaalaan paria päivää enne laskettua aikaa ja synnytys käynnistettiin. Kun sain ensimmäisen käynnistyspillerin, olinkin intoa ja odotusta täynnän ja tuskin pysyin housuissani! Minulla heräsikin yhtäkkiä mieletön malttamattomuus ja halu päästä kokemaan se kaikki.



Synnytyksestä itsestään sen verran, että oikeasti ihan turha sitä on pelätä! Se on ainakin minulle elämäni mahtavin kokemus ja menisin kyllä heti vaikka uudestaan :)

Supistuskivut olivat ne synnytyksen pahimmat kivut, mutta ne kestivät onneksi vain lyhyen aikaa kerralaan ja loppuivat kuin seinään välissä, eli et ollut koko aikaa kipeä. Kun synnytys oli minulla todettu kunnolla käynnistyneeksi, kätilö itse ehdotti heti epiduraalia. Syynä se, että ihan turha antaa kivun viedä voimia. Puudutuksen myötä kivut loppuivat ja loppusynnytys olikin lastenleikkiä! Muutama tunti odoteltiin miehen kanssa kaksistaan salissa epiduraalin turvin ja juteltiin kivoja :D Välillä kätilö kävi kurkkaamassa, onko paikat jo auki. Ja kun viimein tuli käsky ponnistaa, oli se mahtav tunne, kun tiesi, että kohta se ihana nyytti on sylissä

Voi olla että käy niin, että olet niin kovasti jännittänyt, että H-hetken tullessa jännitykset on käsitelty.

epiduraali on hyvä. Itse pyysin toisessa synnytyksessä, että oksitosiinitippaa ei laitettaisi, koska se lisäsi supistuskipuja valtavasti. Joskus se on vaan sitten pakko laittaa, varsinkin jos on epiduraali ja supistukset loppuu. Pyydä myös kohdunkaulanpuudute. Pyydä nämä jo etukäeen.



Onhan sinulla joku tukihenkilö. Pyydä, että hän keskustelisi jo nyt tulevasta synnytyksestä. Käsittääkseni tukihenkilöksi voi myös ottaa jonkun kokeneen doulan. Joka tapauksessa käy tukihenkilönkin kanssa läpi synnytystä ja pyydä häntä tutustumaan synnytyksen eri vaiheisiin ja kerro hänelle mitä odotat häneltä. Ota tukihenkilöksi rauhallinen ihminen, joka ei mene paniikkiin tai toimintakyvyttömäksi helposti. Mutta synnytyksessä voi myös käydä niin, että et lopulta edes tiedosta tukihenkilön olemassa oloa, varsinkin, jos kätilöt ovat paikalla ja keskityt vain tilanteeseen, itseesi ja kuuntelemaan kätilöiden neuvoja.



Kannattaa luottaa kätilöihin, mutta myös omiin tuntemuksiin. Itselleni ehdotettiin spinaalipuudutetta, mutta pyysin mieluummin epiduraalin, koska tiesin, että se voi viedä tunnon jaloista ja ponnistaminen on vaikeaa. Onneksi se oli vielä mahdollista. Kätilö ehdotti asiaa kuitenkin niin varmalla äänellä, että jos en olisi uskaltanut tiedustella vaihtoehtoa, olisin varmaan sortunut vaan ottamaan sen spinaalin.



Synnytys ei kestä ikuisuutta. Kipu ei kestä ikuisuutta. Synnytyskipua ei kannata pelätä.

Vaikka se onkin usein todella kova, niin harvemmin vaarallista. Se voi yllättää ja tulee helposti tunne, että itse on jotenkin vaarassa. Kipu voi pistää mörisemään ja huutamaan ja pakottaa vaihtamaan asentoa. Tämä siis siinä vaiheessa, kun epiduraalia ei ole vielä annettu. Mitä kovempi kipu on, sen paremmin synnytys etenee. Näin minua lohdutettiin synnytyksessä. Ja tottahan se on. Jos supistukset lakkaa, kipu lakkaa, niin synnytys pysähtyy. Enemmän se melkein pitäisi pelottaa. Epiduraalin huonot puolet onkin siinä, että synnytys voi pysähtyä. Itse olen joutunut ponnistamaan ilman, että supistuksia oli. Onneksi se käynnisti taas supistukset uudelleen.



Kätilöt ja lääkärit on koulutettu tunnistamaan tilanteet, joissa olet/vauva on vaarassa. Vauvan sykettä ja sinun supistuksia monitoroidaan. Olet varmasti hyvissä käsissä.

kyllä tämä epiduraali ynnä muut helpotukset auttavat niin yksilöllisesti, että turha niistä on väitellä.



Itse olen aivan äärettömän kipuherkkä ihminen. Olen ihan oikeasti joutunut saikkua hakea menkkakipuihinkin... Joten luonnollisesti olin aina sitä mieltä, että ikinä lapsia en hanki, koska synnytyksestä en selviäisi hengissä. Nyt sitten kun raskaaksi tulin niin kauhu oli valtava. Ei siis tulevasta lapsesta vaan synnytyksestä.



Aivan loppuun asti pelkäsin ja usko minua kun sanon, aivan turhaan. Voi kyllä, kipeää otti ja paljon, mutta luulen, että jotenkin sitä on vain asennoitunut siihen synnytyskipuun aivan eri tavalla kuin muuhun kipuun. Ja siis vaikka olin aivan koko raskauden pelännyt ja vielä silloinkin kun istuin synnytyssalin ulkopuolella odottamassa lääkäriä (minulla siis synnytys käynnistettiin) tärisin ja itkin melkoisesti. Salissa minulle jouduttiin jo heti ihan aluksi antaa ilokaasua kun en saanut tärinää loppumaan, jotta lääkäri kykeni kalvot edes puhkomaan.



Kalvojen puhkomisen jälkeen tuli sitten jotenkin aivan oudon rauhallinen olo ja sellainen tunne, että ei ole mitään hätää ja otetaan vastaan se mitä tulee. Supistukset oli alusta asti todella kipeitä ja ilokaasulla yritin sinnitellä, kunnes sitten pyysin sen epiduraalin (vaikka senkin laittoa pelkäsin enemmän kuin mitään, kummasti vaan siitäkin hyvin selvittin) ja itse en ainakaan ole ikinä ennen tuntenut niin syvää helpotusta kuin sen laiton jälkeen! Puoli tuntia ehdin levähtää ja sitten alkoi ponnistuttaa. Tämä oli minusta aivan maailman oudoin tunne, koska olin aina luullut, että ponnistamisen tarve tuntuu samalta kuin esim. vessassa isommalla hädällä käydessä, mutta minä ainakin tunsin ponnistuksen tarpeen kovana painemaisena kipuna. Tähän tosin auttaa se, että ponnistat, joten sen kanssa pärjää oikein hyvin! :) Eikä sitä turhaan sanota, että kaikki kipu unohtuu kun saa sen palleroisen syliin.



Luotat vaan itseesi ja omaan kehoosi. Se ihan oikeasti tietää mitä tekee ja kaikki menee niin kuin on mennäkseen! Olen aivan varma, että jälkeen päin olet aivan samaa mieltä kuin minäkin, ei ollut oikeasti mitään pelättävää. Isot tsemppihalit

mutta minua auttoi sellainen ajattelutapa että "koska tuokin ja tuokin ovat selvinneet, selviän varmasti minäkin"! :D Se auttoi oikeasti saamaan sellaisen taistelutahdon tunteen, joka auttoi. Lopussa jo toivoin niin pääseväni vaivoistani eroon, että tein kaikkeni jotta synnytys käynnistyisi. Ehkäpä sinullakin luonto hoitaa niin että synnytyksen ollessa ajankohtainen, olet siitä vain iloinen :) Ja mulla epiduraali auttoi niin että ponnistaminenkaan ei sattunut lainkaan. Ei kaikilla ole kamalaa ;) Tsemppiä!

se oikeesti oo niin kamalaa..Supistusten huipulla sattuu julmetusti vaan mut sekin on kestettävissä.kestää muutamia sekuntteja ja kipu alkaa laskea. Sitten kun koskee tarpeeksi niin ollaan jo siinä vaiheessa synnytystä että se on pakostikin kohta ohi.. pyydä epiduraalia ja alapäähän runsaasti puudutteita, ilokaasua lisäx niin siinä se..Maalaat mielessäsi piruja ajattelemalla sitä jatkuvasti. yritä levätä ja nukkua riittävästi niin ei tunnu ne "mörköajatukset" niin pahoilta...Ja ajattele sitä että heti kun lapsi on maailmassa sua ei koske enää.Voi olla että raskautesi menee niin tukalaksi loppua kohden että yleensä niin käy että äidit vaativat päästä JO synnyttää:) Tutustu niihin kolmeen vaiheeseen tarkasti niin tiedät mitä on odotettavissa missäkin vaiheessa synnytystä ja osaat sillä tavalla synnyttäessä määrittää hieman synnytyksen kestoa..

vaan synnyttää! Kyllä sen kestää!

Kuka sanoo ettei se saisi sattua? Kyllähän sen pitää sattua, alapää aukeaa 10 senttiä ja siitä tulee ulos n. 36 senttiä päätä.



Mutta kyllä se upeaa on! Odotetaan viidettä lasta ja jännittää (ei pelota) mutta kyllä se taas jotain hienoa on kun ne poltot alkaa, oikeasti ei voi malttaa vielä muutamaa kuukautta.



Minulla on ollut piiiiitkäää synnytystä ja ihan lyhyttä enkä pois antaisi sitä piiiiiitkäääääkään tai lyhyttä, molemmissa puolensa.



Ainoa jota itse pelkään on lapsen kuolema tai vammautuminen. Mutta sitä saa pelätä äitinä koko elämän jos ei mene virran mukana.



Kyllä sinä sen kivun kestät, ei voi oikein kuin kestää. Jännittämällä vastaan pitkität synnytystä. Sinulla on aikaa vielä tehdä rentoutumisharjotuksia. Itse luulin niitä tehneeni mutta tosipaikassa jännitin kuitenkin vastaan ja lihastutinat oli sen mukaisia.



Esikoisen synnyttyä puhuin ettei meille tule toista, ei ainakaan pitkään aikaan mutta muutamassa kuukaudessa se kipu unohtui ja pian odotettiin toista. Vasta synnytyksessä se kipumuisto palautui että tätä tämä olikin!



Nytkin vaikka viidettä odottaa ja ennakoivia supistuksia tulee niin ei niitä oikeita polttoja muista, mutta ne loppuu kun lapsi syntyy. Se on ihan uskomaton asia miten nopeasti palautuu ja se lapsi; sen tuhina ja ensimmäiset katseet.



Käytä rohkeasti lääkitystä jos siltä tuntuu ja kaikkea mikä tuntuu hyvältä; vesi, eri asennot, ne kätilöt osaa pohtia kanssasi mitä kokeillaan.



Ihanaa synnytystä; perässä tullaan!

Paras lääke pelkoon on onnistunut alatiesynnytys.



Kipuun saa lääkitystä, eikä kaikki synnytykset ole yhtä helvettiä. Mulla on takana kolme alatiesynnytystä, jotka kaikki ovat olleet helppoja ja ihania kokemuksia. Kipua toki, mutta ei se ollut mitenkään kammottavaa tai pelottavaa. Se oli "tervettä" kipua.



Emmä osaa oikein selittää, mutta mulle synnytykset on olleet voimaannuttavia, hyviä kokemuksia.



Jokainen pelkää tuntematonta jonkin verran, se kuuluu asiaan, mutta mä olen joka kerta jälkeen päin todennut, että turhaan pelkäsin. Kipuun saa hoitoa, mutta mä en ole lääkettäkään tarvinnut.

Mun hillitöntä synnytyspelkoa helpotti kun jossain vaiheessa tajusin että raskaus ei oikeastaan pääty synnytykseen vaan siihen että joku sieltä mahasta oikeasti tulee ulos. Synnytys on vaan välivaihe. Koita keskittää ajatukset synnytyksen jälkeiseen elämään!



Hyvin se menee, ja yksin siellä synnärillä ei olla punnertamassa vaan kätilöt tietää missä milloinkin mennään.

ajattelepa sitä, että kautta aikain on synnytetty ja ilman mitään lievitystä, tänäänkin joku jossain päin maailmaa synnyttää yksin jossain savimajassa. Ja aina ne lapset jotenkin syntyvät. Sinulla on joku muu ongelma, joka nyt vaan kanavoituu synnytyspeloksi. Pelkäät vain tulevaa, josta et mitään tiedä. Synnytys on aivan luonnollinen tapahtuma ja sinusta pidetään hyvää huolta. Ei siellä ihmisiä kiduteta. Kipu on siitä hyvä, että se kestää supistuksen ajan ja sen jälkeen on täysin kivuton jonkin aikaa ja voi kerätä voimia. Ja koska päämäärä on selvillä, sen jaksaa ihan hyvin. Tsemppiä, ja puhu jonkun kätilön kanssa!





Ja kyllä, itsekin pelkäsin kuollakseni kolmatta synnytystä, monta kuukautta ennen sitä. Lapsi syntyi parilla ponnistuksella ja minulta meni monta päivää ,että tajusin synnytyksen olevan ohi. Aina herätessäni kokeilin vatsaani, että oliko se unta.

Kun aikoinaa ekaa odotin niin tuntui että kaikki halusi nimenomaan kertoa niitä kauhutarinoita. No, onneksi annoin mennä toisesta korvasta ulos. minua siis ei onneksi pelottanut, jännitti vaan.



Ensimmäinen synnytys on oikeastaan paras koska ei voi yhtään tietää mitä se tulee oikeesti olemaan. Sano heti hoitavalle kätilölle pelostasi niin varmasti osaa auttaa paremmin.



Minulla oli tosi ihana kätilö joka kertoi koko ajan mitä tapahtuu ja piti ajan tasalla. Mulla kyllä olikin todella nopea eka synnytys joten sekin auttoi että kätilö ei poistunut juuri ollenkaan huoneesta.Tietysti myös mies oli mukana.



Sen jälkeen olenkin vielä kahdesti synnyttänyt ja vielä neljäskin on suunniteilla vaikka edellisestä synnytyksestä on 5kk:tta.



Tietysti synnytys sattuu mutta kuten moni on sanonut niin jokainen kokee sen eri tavalla. Ja palkontohan on mitä ihanin.



Tsemppiä tosi paljon tulevaan ja pakkohan sen vauvan on ulos joskus tulla joten parempi vaan ajatella että kaikki menee hyvin ennemmin kuin ettää sattuu hirveesti. Koska ethän sitä voi tietää...onneksi.

olen tehnyt jo kolmesti. Ei ole pakko synnyttää alakautta!

ajattelepa sitä, että kautta aikain on synnytetty ja ilman mitään lievitystä, tänäänkin joku jossain päin maailmaa synnyttää yksin jossain savimajassa. Ja aina ne lapset jotenkin syntyvät. Sinulla on joku muu ongelma, joka nyt vaan kanavoituu synnytyspeloksi. Pelkäät vain tulevaa, josta et mitään tiedä. Synnytys on aivan luonnollinen tapahtuma ja sinusta pidetään hyvää huolta. Ei siellä ihmisiä kiduteta. Kipu on siitä hyvä, että se kestää supistuksen ajan ja sen jälkeen on täysin kivuton jonkin aikaa ja voi kerätä voimia. Ja koska päämäärä on selvillä, sen jaksaa ihan hyvin. Tsemppiä, ja puhu jonkun kätilön kanssa!

Ja kyllä, itsekin pelkäsin kuollakseni kolmatta synnytystä, monta kuukautta ennen sitä. Lapsi syntyi parilla ponnistuksella ja minulta meni monta päivää ,että tajusin synnytyksen olevan ohi. Aina herätessäni kokeilin vatsaani, että oliko se unta.

Jotenkin kaikille ihmisille ei avaudu että synnytyksessä lapsi voi ja saattaa kuolla, hyvinvointivaltiossakin. Kävyn toiminnassa valtaosa lapsen menettäneistä on juurikin niitä joilla lapsi kuolee kohtuun, synnytyksessä tai kätkyt-kuolemaan.

Jos ei ehdi sairaalaan niin ei se lapsi aina ulos tule ja siinä voi mennä pahimmillaan myös naisenkin henki. Tätä harvemmin tapahtuu hyvinvointivaltiossa jossa äiti voidaan pelastaa mutta ei savimajassa.