Oletko kokenut jotain sellaista, mitä toiset ihmiset eivät yleensä ole joutuneet kokemaan?

Laittoiko lestadiolaiset saatanalle teidät ?  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessa ja nuorena aikuisena rankka väkivalta; fyysinen, seksuaalinen, henkinen, taloudellinen. 

 

Toisaalta tiedän, ettei se edes ole niin harvinaista lopulta.

 

Vaikutti niin että paha PTSD, autoimmuunisairauksia ja jokseenkin häiriintynyt luonne. En tule varmaan koskaan kykenemään normaaliin työelämään tai läheisyyteen. Ja tietysti kun tästä asiasta ei voi huudella missään yhtäkkiä sen enempää ammattilaisille kuin tavan tallaajille, joskus on raskasta kun ihmiset olettaa. Yleensä oletus on, että olen vain laiska tai outo. Kukaan ei todellakaan ymmärrä miten paljon töitä on vaatinut, että olen ensinnäkin hengissä, en ole lähtenyt vanhempien ja suvun päihteilyn ja rikollisuuden tielle, enkä joudu koko ajan osastolle ja/tai ole ihan koomaan lääkitty. 

 

Se, että olen nyt hyvässä kunnossa fyysisesti ja suht tasapainossa henkisesti ja saan hoidettua perusasiat kuten peseytyminen, syöminen, siivoaminen, laskut... On vaatinut vuosien työn. 

Ei kenelläkään ole ollut helppoa 

Monilla ihmisillä on helppo elämä.

Kuten minulla,  ei tämä "kaikilla on murheensa " päde.

Olen terve ja vakavarainen,  aikuiset lapseni myös. Sukulaisia mm. isäni on kuollut, mutta se on täysin luonnollista. 

Takaraivossa toki kytee, että murto-osasekunnissa tämä kaikki voi muuttua.  Turha sitä kuitenkaan on etukäteen sen enempää miettiä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessa ja nuorena aikuisena rankka väkivalta; fyysinen, seksuaalinen, henkinen, taloudellinen. 

 

Toisaalta tiedän, ettei se edes ole niin harvinaista lopulta.

 

Vaikutti niin että paha PTSD, autoimmuunisairauksia ja jokseenkin häiriintynyt luonne. En tule varmaan koskaan kykenemään normaaliin työelämään tai läheisyyteen. Ja tietysti kun tästä asiasta ei voi huudella missään yhtäkkiä sen enempää ammattilaisille kuin tavan tallaajille, joskus on raskasta kun ihmiset olettaa. Yleensä oletus on, että olen vain laiska tai outo. Kukaan ei todellakaan ymmärrä miten paljon töitä on vaatinut, että olen ensinnäkin hengissä, en ole lähtenyt vanhempien ja suvun päihteilyn ja rikollisuuden tielle, enkä joudu koko ajan osastolle ja/tai ole ihan koomaan lääkitty. 

 

Se, että olen nyt hyvässä kunnossa fyysisesti ja suht tasapainossa henkisesti ja saan hoidettua perusasiat kuten peseytyminen, syöminen, siivoaminen, laskut... On vaatinut vuosien työn. 

Ei kenelläkään ole ollut helppoa 

Ihmissyöntiä. . .Eno söi minun siskoni.

Onpa täällä kylmää porukkaa, kun vähätellään muiden kokemuksia. Mutta minusta tämä korostaa sitä, että omista traumoista ja vastoinkäymisistä pitäisi puhua avoimesti, koska silloin huomaisi, että suurimmalla osalla ihmisistä on synkkiä jjq jopa sysimustia jaksoja elämässä ja tietysti sitä todennäköisemmin mitä pidempään elää. Se asettaa omatkin kokemukset sellaiseen valoon, että niistä voi selvitä tai vähintäänkin jatkaa omannäköistä elämää, vaikkei ihan "tavalliseen" elämään pystyisikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessa ja nuorena aikuisena rankka väkivalta; fyysinen, seksuaalinen, henkinen, taloudellinen. 

 

Toisaalta tiedän, ettei se edes ole niin harvinaista lopulta.

 

Vaikutti niin että paha PTSD, autoimmuunisairauksia ja jokseenkin häiriintynyt luonne. En tule varmaan koskaan kykenemään normaaliin työelämään tai läheisyyteen. Ja tietysti kun tästä asiasta ei voi huudella missään yhtäkkiä sen enempää ammattilaisille kuin tavan tallaajille, joskus on raskasta kun ihmiset olettaa. Yleensä oletus on, että olen vain laiska tai outo. Kukaan ei todellakaan ymmärrä miten paljon töitä on vaatinut, että olen ensinnäkin hengissä, en ole lähtenyt vanhempien ja suvun päihteilyn ja rikollisuuden tielle, enkä joudu koko ajan osastolle ja/tai ole ihan koomaan lääkitty. 

 

Se, että olen nyt hyvässä kunnossa fyysisesti ja suht tasapainossa henkisesti ja saan hoidettua perusasiat kuten peseytyminen, syöminen, siivoaminen, laskut... On vaatinut vuosien työn. 

Ei kenelläkään ole ollut helppoa 

Monilla ihmisillä on helppo elämä.

Niinpä. Minulla on ollut tosi helppo elämä. Lapsena SYK:n eliittikouluun ja siitä eliittilukioon, suoraan yliopistoon ja nyt siistiä sisätyötä keskiluokkaisten työkavereiden kanssa hyvällä palkalla. Ainoa vapaa-ajan haaste on tarjottavien valitseminen grillibileisiin :D

eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut ja koen edelleen. Enkä soisi tätä tai muitakaan ketjun asioita kenellekään. 

 

Se, että on empaattinen toista ihmistä kohtaan, ei ole itseltä pois, tulee vaan mieleen tätä ketjua lukiessa. Ihan kuin joidenkin mielestä mikään ei olisi riittävän pahaa tai harvinaista. 

Suomalaiset ovat tutkimuksen mukaan empatiavammaisia, eli eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Hupaisa kanaemojen joukko asettui jo taistelemaan äitien puolesta tuota vastaan, jolta kuoli isä. Hupaisaa seurattavaa. Suomimammojen taisto mammojen voiton puolesta! Empatiasta ja psykologisista totuuksista viis.

Eihän hän itsekään osannut asettua edes kaverinsa asemaan.

Minut adoptoitiin kun olin lapsi, mutta kyseessä tavallaan perheensisäinen adoptio.

Vierailija kirjoitti:

Olin alta 20 kun isäni kuoli. Sitäkin tapahtuu, mutta vähemmän kuitenkin nykyään kun ihmiset elävät pitkään. Yksi kaverini ei nähnyt eroa siihen, kun hänen oma isänsä kuoli silloin kun hänellä oli jo aviomies ja omia lapsia. Se on aika jännä juttu, miten ihmiset eivät tajua, kuin oman perspektiivinsä asioihin. Lyhytnäköiset äidit "opettavat" samaa jälkikasvulleen.

Miksi ajattelet että vain sinulla on voinut olla rankkaa, eikä kaverillasi? Pakolliset naisten syyttelytkin oli näemmä pakko tunkea mukaan viestiin.

Miksi täällä on poistettu täysin asiallisia kommentteja? Onko jotkut kokemukset niin pahoja että niistä ei saa kertoa vauvapalstalla? Täällä oli kaksi jotka olivat kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä ja kertoivat kokemuksestaan ja sen seuraumuksista täysin asiallisesti ja molemmat kommentit on poistettu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rankkaa väkivaltaa lapsena ja sitä seuranneen tuuliajon ja väkivallan kertaantumisen. Pahoja mielenterveysongelmia ja itsemurhayrityksiä.

Toisaalta taas laitostausta teki selväksi sen, että meitä vastaavia kokeneita on ikävän paljon. Minä olen sentään ollut siitä etuoikeutetussa asemassa, etten ole joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa.

Siskoni neuvoi miten päin olisi pitänyt viiltää, että olisin kuollut. 

Meille opettaja opetti ala-asteella kuinka hirttosilmukka tehdään :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut ja koen edelleen. Enkä soisi tätä tai muitakaan ketjun asioita kenellekään. 

 

Se, että on empaattinen toista ihmistä kohtaan, ei ole itseltä pois, tulee vaan mieleen tätä ketjua lukiessa. Ihan kuin joidenkin mielestä mikään ei olisi riittävän pahaa tai harvinaista. 

Suomalaiset ovat tutkimuksen mukaan empatiavammaisia, eli eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Hupaisa kanaemojen joukko asettui jo taistelemaan äitien puolesta tuota vastaan, jolta kuoli isä. Hupaisaa seurattavaa. Suomimammojen taisto mammojen voiton puolesta! Empatiasta ja psykologisista totuuksista viis.

Olivatko varmasti mammoja? Vai joku trolli?

Mutta tässä keskustelussa näyttää olevan sellainen teema, että jotkut vuodattavat elämänsä vastoinkäymiset viesteihin, joita joku/jotkut sitten käyvät dissaamassa. On kyllä todella omituista käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin alta 20 kun isäni kuoli. Sitäkin tapahtuu, mutta vähemmän kuitenkin nykyään kun ihmiset elävät pitkään. Yksi kaverini ei nähnyt eroa siihen, kun hänen oma isänsä kuoli silloin kun hänellä oli jo aviomies ja omia lapsia. Se on aika jännä juttu, miten ihmiset eivät tajua, kuin oman perspektiivinsä asioihin. Lyhytnäköiset äidit "opettavat" samaa jälkikasvulleen.

Miksi ajattelet että vain sinulla on voinut olla rankkaa, eikä kaverillasi? Pakolliset naisten syyttelytkin oli näemmä pakko tunkea mukaan viestiin.

Eihän hän niin sano. Sanoo vain, että kaveri ei nähnyt näiden asioiden välillä eroa.

Eikö sinun mielestäsi noissa tilanteissa ole mitään eroa?

Vierailija kirjoitti:

Puolison äkillinen kuolema kesken asumuseron, koska meidän piti miettiä jatkammeko vielä. Siinä samalla meni sitten yhteinen kotimme, jota emme halunneet osittaa ajatuksena palata yhteen, ja johon miehen sukulaiset iskivät vaatiessaan osuuttaan kuolinpesästä. Kuoleman olisin käsitellyt ajan kanssa, mutta en vuosien oikeuskäsittelyä ja sukulaisten valheellisia, rumia puheita minusta ja avioliitostamme. En ole tavannut vielä ketään, joka ei ymmärrä miten raskasta oli menettää puoliso sellaisessa tilanteessa ja miten paljon olisi pitänyt asioita selvittää, Minulla ei ole vieläkään kotia sen sanan varsinaisessa merktyksessä, vaan asun missä sattuu.

En tiedä ymmärränkö minäkään, mutta monta läheisen kuolemaa kokeneena sanoisin, että raskaimpia ovat sellaisten ihmisten kuolemat, joihin liittyy paljon ristiriitaisia ja käsittelemättömiä tunteita. Ulkopuoliset eivät myöskään pysty oikein tukemaan, kun eivät tiedä vihasitko vai rakastitko vainajaa. Asumuserosta tietysti päättelevät, että vihasit, mutta kyllä sitä eksää usen jollain tavalla rakastaa. Joskus syvästikin.