Lue keskustelun säännöt.
Oletko kokenut jotain sellaista, mitä toiset ihmiset eivät yleensä ole joutuneet kokemaan?
27.06.2026 |
Sellaista asiaa tai vastoinkäymistä. Miten tämä on vaikuttanut sinuun?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Olin alta 20 kun isäni kuoli. Sitäkin tapahtuu, mutta vähemmän kuitenkin nykyään kun ihmiset elävät pitkään. Yksi kaverini ei nähnyt eroa siihen, kun hänen oma isänsä kuoli silloin kun hänellä oli jo aviomies ja omia lapsia. Se on aika jännä juttu, miten ihmiset eivät tajua, kuin oman perspektiivinsä asioihin. Lyhytnäköiset äidit "opettavat" samaa jälkikasvulleen.
Siis miten äidit tähän sinun isäsi kuolemaan liittyy? Eiköhän sillä kaverilla ole ihan samanlainen oikeus surra oman isänsä kuolemaa, vaikka sinä sitä hänen kokemustaan yritätkin vähätellä. Ethän sinä voi tietää millaista tukea kaverisi on saanut tai ei ole, voit tietää vain oman tilanteesi. Vai kuvitteletko että oma kokemuksesi on jotenkin merkittävämpi kuin kenenkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmittaako sinua se että kaverisi sai tukea isänsä kuoleman jölkeen, toisin kuin sinä,? Aika pikkumaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudessa ja nuorena aikuisena rankka väkivalta; fyysinen, seksuaalinen, henkinen, taloudellinen.
Toisaalta tiedän, ettei se edes ole niin harvinaista lopulta.
Vaikutti niin että paha PTSD, autoimmuunisairauksia ja jokseenkin häiriintynyt luonne. En tule varmaan koskaan kykenemään normaaliin työelämään tai läheisyyteen. Ja tietysti kun tästä asiasta ei voi huudella missään yhtäkkiä sen enempää ammattilaisille kuin tavan tallaajille, joskus on raskasta kun ihmiset olettaa. Yleensä oletus on, että olen vain laiska tai outo. Kukaan ei todellakaan ymmärrä miten paljon töitä on vaatinut, että olen ensinnäkin hengissä, en ole lähtenyt vanhempien ja suvun päihteilyn ja rikollisuuden tielle, enkä joudu koko ajan osastolle ja/tai ole ihan koomaan lääkitty.
Se, että olen nyt hyvässä kunnossa fyysisesti ja suht tasapainossa henkisesti ja saan hoidettua perusasiat kuten peseytyminen, syöminen, siivoaminen, laskut... On vaatinut vuosien työn.
Ei kenelläkään ole ollut helppoa
Anteeksi mitä? Kaikillako on ollut samanlaista? Mikä vaivaa ihmistä, jonka pitää kirjoittaa tuollainen kommentti? Jotain harvinaista, mutta mitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudessa ja nuorena aikuisena rankka väkivalta; fyysinen, seksuaalinen, henkinen, taloudellinen.
Toisaalta tiedän, ettei se edes ole niin harvinaista lopulta.
Vaikutti niin että paha PTSD, autoimmuunisairauksia ja jokseenkin häiriintynyt luonne. En tule varmaan koskaan kykenemään normaaliin työelämään tai läheisyyteen. Ja tietysti kun tästä asiasta ei voi huudella missään yhtäkkiä sen enempää ammattilaisille kuin tavan tallaajille, joskus on raskasta kun ihmiset olettaa. Yleensä oletus on, että olen vain laiska tai outo. Kukaan ei todellakaan ymmärrä miten paljon töitä on vaatinut, että olen ensinnäkin hengissä, en ole lähtenyt vanhempien ja suvun päihteilyn ja rikollisuuden tielle, enkä joudu koko ajan osastolle ja/tai ole ihan koomaan lääkitty.
Se, että olen nyt hyvässä kunnossa fyysisesti ja suht tasapainossa henkisesti ja saan hoidettua perusasiat kuten peseytyminen, syöminen, siivoaminen, laskut... On vaatinut vuosien työn.
Ei kenelläkään ole ollut helppoa
Monilla ihmisillä on helppo elämä.
Eihän sitä voi ulkopuolinen tietää
Sen tietää, koska tilastot kertovat esimerkiksi kuinka monta prosenttia ihmisistä sairastaa tautia x jne. Monille ihmisille elämä on terve, helppo ja hyvätuloinen.
Olen kokenut ja koen edelleen. Enkä soisi tätä tai muitakaan ketjun asioita kenellekään.
Se, että on empaattinen toista ihmistä kohtaan, ei ole itseltä pois, tulee vaan mieleen tätä ketjua lukiessa. Ihan kuin joidenkin mielestä mikään ei olisi riittävän pahaa tai harvinaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi perättäistä kohtukuolemaa, eka viikoilla 38+6 ja toinen 33+5. Kolmatta kertaa ei yritetty, oli pakko valita mielenterveys ja siten lapseton elämä. Tosin hyvää elämästä tuli ja olen onnellinen että tapahtuneet ei erottaneet meitä lasten isän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudessa ja nuorena aikuisena rankka väkivalta; fyysinen, seksuaalinen, henkinen, taloudellinen.
Toisaalta tiedän, ettei se edes ole niin harvinaista lopulta.
Vaikutti niin että paha PTSD, autoimmuunisairauksia ja jokseenkin häiriintynyt luonne. En tule varmaan koskaan kykenemään normaaliin työelämään tai läheisyyteen. Ja tietysti kun tästä asiasta ei voi huudella missään yhtäkkiä sen enempää ammattilaisille kuin tavan tallaajille, joskus on raskasta kun ihmiset olettaa. Yleensä oletus on, että olen vain laiska tai outo. Kukaan ei todellakaan ymmärrä miten paljon töitä on vaatinut, että olen ensinnäkin hengissä, en ole lähtenyt vanhempien ja suvun päihteilyn ja rikollisuuden tielle, enkä joudu koko ajan osastolle ja/tai ole ihan koomaan lääkitty.
Se, että olen nyt hyvässä kunnossa fyysisesti ja suht tasapainossa henkisesti ja saan hoidettua perusasiat kuten peseytyminen, syöminen, siivoaminen, laskut... On vaatinut vuosien työn.
Ei kenelläkään ole ollut helppoa
Anteeksi mitä? Kaikillako on ollut samanlaista? Mikä vaivaa ihmistä, jonka pitää kirjoittaa tuollainen kommentti? Jotain harvinaista, mutta mitä?
Ei kun ne on niitä, joille ei ole tapahtunut mitään erityispahaa, mutta kahvin kaatuminen tai kynnen katkeaminen on yhtä kuin vaikea elää. On joku voinut sanoa joskus pahastikin, Esim. pois edestä. Se on heistä verrannollista perinnöllisiin kuolemaan johtaviin kivuliaisiin sairauksiin ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin alta 20 kun isäni kuoli. Sitäkin tapahtuu, mutta vähemmän kuitenkin nykyään kun ihmiset elävät pitkään. Yksi kaverini ei nähnyt eroa siihen, kun hänen oma isänsä kuoli silloin kun hänellä oli jo aviomies ja omia lapsia. Se on aika jännä juttu, miten ihmiset eivät tajua, kuin oman perspektiivinsä asioihin. Lyhytnäköiset äidit "opettavat" samaa jälkikasvulleen.
Siis miten äidit tähän sinun isäsi kuolemaan liittyy? Eiköhän sillä kaverilla ole ihan samanlainen oikeus surra oman isänsä kuolemaa, vaikka sinä sitä hänen kokemustaan yritätkin vähätellä. Ethän sinä voi tietää millaista tukea kaverisi on saanut tai ei ole, voit tietää vain oman tilanteesi. Vai kuvitteletko että oma kokemuksesi on jotenkin merkittävämpi kuin kenenkään?
Mietihän vähän. Jos sinulla on vaikka 3 lasta, niin sinun pitää huolehtia lapsista. Jos ovat sen ikäisiä, etteivät vielä tajua isoisän kuolemaa, niin lapset leikkivät keskenään ja tuovat iloa surun keskelle. Lapset halaavat toisiaan ja vanhempiaan, suukottavat poskelle jne. Käytä aivojasi, vai oletko joku asperger-insinööri?
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut ja koen edelleen. Enkä soisi tätä tai muitakaan ketjun asioita kenellekään.
Se, että on empaattinen toista ihmistä kohtaan, ei ole itseltä pois, tulee vaan mieleen tätä ketjua lukiessa. Ihan kuin joidenkin mielestä mikään ei olisi riittävän pahaa tai harvinaista.
Suomalaiset ovat tutkimuksen mukaan empatiavammaisia, eli eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Hupaisa kanaemojen joukko asettui jo taistelemaan äitien puolesta tuota vastaan, jolta kuoli isä. Hupaisaa seurattavaa. Suomimammojen taisto mammojen voiton puolesta! Empatiasta ja psykologisista totuuksista viis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, jolla itsellä tai läheisellä on ollut tai on ME/CFS niin, ettei ole mahdollista nousta sängystä tai mennä ovesta ulos tai se meneminenkin on todella rajallista, tajuaa mitä se todellisuudessa on. Päälle vielä x määrä yleisiä liitännäissairauksia oireineen kuten vaikka seisomisen estävä POTS tai lähes kaikesta voimakkaan allergia kohtauksen aiheuttava MCAS. Tai jatkuvaa kuumetta tai alilämpöä aiheuttava tai lääkevasteita sekoittava dysautonomia. Tai koko kehon "myrkytyssärky" PEM, kun ylität voimasi vahingossa. Tai kun ylität voimasi vahingossa, koko toimintakyky romahtaa aiempaa alemmalle tasolle. Ja se ylitys voi tapahtua täysin huomaamatta, koska seuraus saattaa ilmetä vasta 24-48 tunnin viiveellä.
En ylläty, jos keskiverto palstalaisen mielikuvitus ja empatiakyky ei tähän riitä, kun ei usein lääkäreidenkään. Aina on toki mahdollisuus yllättyä positiivisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudessa ja nuorena aikuisena rankka väkivalta; fyysinen, seksuaalinen, henkinen, taloudellinen.
Toisaalta tiedän, ettei se edes ole niin harvinaista lopulta.
Vaikutti niin että paha PTSD, autoimmuunisairauksia ja jokseenkin häiriintynyt luonne. En tule varmaan koskaan kykenemään normaaliin työelämään tai läheisyyteen. Ja tietysti kun tästä asiasta ei voi huudella missään yhtäkkiä sen enempää ammattilaisille kuin tavan tallaajille, joskus on raskasta kun ihmiset olettaa. Yleensä oletus on, että olen vain laiska tai outo. Kukaan ei todellakaan ymmärrä miten paljon töitä on vaatinut, että olen ensinnäkin hengissä, en ole lähtenyt vanhempien ja suvun päihteilyn ja rikollisuuden tielle, enkä joudu koko ajan osastolle ja/tai ole ihan koomaan lääkitty.
Se, että olen nyt hyvässä kunnossa fyysisesti ja suht tasapainossa henkisesti ja saan hoidettua perusasiat kuten peseytyminen, syöminen, siivoaminen, laskut... On vaatinut vuosien työn.
Ei kenelläkään ole ollut helppoa
Monilla ihmisillä on helppo elämä.
Eihän sitä voi ulkopuolinen tietää
Sen tietää, koska tilastot kertovat esimerkiksi kuinka monta prosenttia ihmisistä sairastaa tautia x jne. Monille ihmisille elämä on terve, helppo ja hyvätuloinen.
Juuri näin. Jopa lääkäreille olen joutunut joskus sanomaan näiden "kaikki" juttujen jälkeen, että ne kaikki muut eivät kuitenkaan ole työkyvyttömiä ja niillä on elämä, joten jotain eroa tässä on kuitenkin havaittavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
IBD
2 syöpää
Tuki -ja liikuntaelinsairauksia
Krooniset kivut 37v. lähtien
Uniapnea
Työtön
Mitäpä luulet että vaikuttaako?
T. 56v.
Ehkä läheisten kuolemat järkyttää eniten. Ja nuoria taas raiskaukset väkivalta . Moni menee shokkiin . Jähmettyy tohon jatkuvaan ilkeyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puolison äkillinen kuolema kesken asumuseron, koska meidän piti miettiä jatkammeko vielä. Siinä samalla meni sitten yhteinen kotimme, jota emme halunneet osittaa ajatuksena palata yhteen, ja johon miehen sukulaiset iskivät vaatiessaan osuuttaan kuolinpesästä. Kuoleman olisin käsitellyt ajan kanssa, mutta en vuosien oikeuskäsittelyä ja sukulaisten valheellisia, rumia puheita minusta ja avioliitostamme. En ole tavannut vielä ketään, joka ei ymmärrä miten raskasta oli menettää puoliso sellaisessa tilanteessa ja miten paljon olisi pitänyt asioita selvittää, Minulla ei ole vieläkään kotia sen sanan varsinaisessa merktyksessä, vaan asun missä sattuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin alta 20 kun isäni kuoli. Sitäkin tapahtuu, mutta vähemmän kuitenkin nykyään kun ihmiset elävät pitkään. Yksi kaverini ei nähnyt eroa siihen, kun hänen oma isänsä kuoli silloin kun hänellä oli jo aviomies ja omia lapsia. Se on aika jännä juttu, miten ihmiset eivät tajua, kuin oman perspektiivinsä asioihin. Lyhytnäköiset äidit "opettavat" samaa jälkikasvulleen.
Siis miten äidit tähän sinun isäsi kuolemaan liittyy? Eiköhän sillä kaverilla ole ihan samanlainen oikeus surra oman isänsä kuolemaa, vaikka sinä sitä hänen kokemustaan yritätkin vähätellä. Ethän sinä voi tietää millaista tukea kaverisi on saanut tai ei ole, voit tietää vain oman tilanteesi. Vai kuvitteletko että oma kokemuksesi on jotenkin merkittävämpi kuin kenenkään?
Sehän niistä kokemuksista juuri tekee vaikeampia tai vähemmän vaikeita, millainen tukiverkko ihmisen ympärillä on. Se on merkittävä osa resilienssiä.
Minusta se isän kuolemasta kirjoittanut halusi sanoa sitä, että häntä on satuttanut se, ettei ystävä ole kyennyt ymmärtämään hänen kipuaan.
Uniapnea loppuu kun käyt hammaslääkärillä. Ja syöt muutaman antibioottikuurin punkkipuremiin.
Vuokraovi.com ja VVO.fi. Asuntoja vuokralle . Myös soluasunnot kimppa asunnot .
Vierailija kirjoitti:
Puolison äkillinen kuolema kesken asumuseron, koska meidän piti miettiä jatkammeko vielä. Siinä samalla meni sitten yhteinen kotimme, jota emme halunneet osittaa ajatuksena palata yhteen, ja johon miehen sukulaiset iskivät vaatiessaan osuuttaan kuolinpesästä. Kuoleman olisin käsitellyt ajan kanssa, mutta en vuosien oikeuskäsittelyä ja sukulaisten valheellisia, rumia puheita minusta ja avioliitostamme. En ole tavannut vielä ketään, joka ei ymmärrä miten raskasta oli menettää puoliso sellaisessa tilanteessa ja miten paljon olisi pitänyt asioita selvittää, Minulla ei ole vieläkään kotia sen sanan varsinaisessa merktyksessä, vaan asun missä sattuu.
Toivottavasti jaksat vielä joskus etsiä ja laittaa itsellesi kodin. Se auttaa myös henkisessä toipumisessa, koska koti luo turvaa ympärille.
Saatanalle laittajaiset Healing Room ja lestadiolaiset , hellarivaparit . Ne kyllä järkyttää tänäänkin että sellaista tehdään edes .
Eihän sitä voi ulkopuolinen tietää